Niin meni talvi, päivät pitenivät ja ajatukset muuttuivat
valoisimmiksi, kevät tuli ja eräänä sunnuntaina oli Bob ottanut pojan
mukaansa saaristoon valitakseen yhdessä uutta kesäasuntoa. Poika oli
nyt Bobin paras ystävä ja hänen suurin ilonsa oli saada päättää jostain
yhdessä.
Mutta seuraavana päivänä oli Georg vuoteen omana kuumeessa ja Bob
käskettiin kirjastosta kotia.
Kun edellinen kevätpäivä oli ollut niin sanomattoman ihana ja lämmin,
niin luultavasti Bob kohta pojan sairastuttua ikäänkuin ennustaen
aavisti onnettomuutta. Hän istui Georgin vuoteen vieressä tunnustellen
hänen kalvosestaan suonen tykintää. Hänen muistossaan oli eilisen
päivän matkat mustansinervien selkien yli, joitten rannoilla oli vielä
lumilampareita. Koivut alkoivat vivahtaa ruskeilta, niiden ensimäiset
nuput antoivat kummuille niin omituisen valoisan ruskean vivahduksen.
Havumetsä kimalteli märkänä, aurinko paistoi kirkkaana, kalalokit
kirkuivat kevään lämmössä ja auringon paisteessa, ja raskas talvi
näytti paenneen niin kauas pois, ikäänkuin se ei enää koskaan
palaisikaan.
Bob istui ajatellen kuinka leppoista ilma oli ollut ja sitten hän
ajatteli lunta. Lumi oli luonnollisesti vielä kylmetyttänyt hänet
lämpöisen kevätpuvun läpi. Selittämätöin, kuuro epätoivo valtasi Bobin
istuessaan poikansa vuoteen vieressä kuunnellen kuinka häntä yskä
kiusasi. Hän ajatteli kuinka he olivat vieri vieressä yhdessä kulkeneet
metsässä vain päivä sitten. Metsä oli levännyt niin hiljaisena ja
kimallellut niin vihreänä auringonpaisteessa. Heräävä linnun laulu oli
siellä täällä auringonsäteiden lomissa alkanut viserrellä. Linnun
laulun seasta kuului rasahduksia ja tuulien vienoa huminaa.
Bob istui paikallaan poikansa vuoteen vieressä eikä liikahtanutkaan
siitä ennenkuin lääkäri tuli. Sitten hän muisti vain yhden
ainoan sanan, jonka hän oli kuullut hänen sanovan, ja se oli:
"molemminpuolinen keuhkotulehdus."
Ensin tulivat sanat helpoituksena ja se tuntui Bobista ikäänkuin se
olisi voinut olla paljon pahempaakin. Sitten hän tuli ajatelleeksi
sanaa: "molemminpuolinen", ja tunsi pistävän tuskan kierähtävän
sydämessään. Mutta Bob ei tahtonut uskoa olevan siinä mitään vaaraa.
Hän tahtoi vapautua pahoista aavistuksistaan ja koetti ajatella sen
olevan vain ylimenevää laatua. Hän käveleskeli huoneessaan odotellen
vaaran väistyvän ja toivoi pääsevänsä tuosta tavattomasta
tuskantunteestaan. Sairaanhoitajatar saapui, jonka lääkäri oli
lähettänyt ja hääri kaikenmoisissa pienissä hoitopuuhissaan, joita Bob
ei ymmärtänyt, mutta joista hän odotti kaiken sen pahan väistyvän,
josta hän nyt kärsi.
Ainoa, mikä voi Bobin herättää horroksistaan, oli, että hän voi kuumeen
kestäessä kohdata poikansa katsetta. Uskollisesti vahtivan koiran
tavoin hän istui vuoteen vieressä ja joka kerta, kun poika katsoi ja
hänen kasvonsa kirkastuivat isän nähtyään, luuli Bob tapahtuneen
muutoksen sairaan tilassa parempaan päin. Hän nukkui vuoteessaan
vaatteet päällään ja hän heräsi kuunnellakseen, josko pojan hengitys
oli tauvonnut.
Eräänä päivänä näki Bob Georgin olevan rauhatonna ja hän kumartui
vuoteen yli kuullakseen mitä hän tahtoisi. Poika sulki silmänsä ja oli
vaiti, mutta hänen silmäluomensa vavahtelivat tuskaisina.
"Onko sinulla jotain, jota sitä ajattelet?" kysyi Bob.
Äkkiä vei poika pienen, kuumeisen kätensä silmilleen.
"Kyllä", kuiskasi hän. "Älä pahastu. Minä ajattelen vaan niin usein
äitiä."
"Tahtoisitko sinä, että hän tulisi tänne?"
Bob ei tiennyt itsekään kuinka nuo sanat tulivat hänen huuliltaan. Koko
hänen ruumiinsa vapisi ja hänet yllätti ensi kerran tuo kamala varmuus,
että poika kuolisi. Hengittämättä hän odotti vastausta, jonka hän tiesi
jo edeltä päin, mutta jota ei kuulunutkaan. Pieni, kuumeinen käsi oli
vain silmillä.
Sitten sanoi Bob, mitä hän tiesi täytyvänsä sanoa:
"Hän tulee tänä päivänä. Minä lähetän häntä hakemaan."
Silloin luisui pieni käsi pois kasvoilta hyväillen isän kädelle. Bob
näki, että poika taisteli vastustellen itkua, ikäänkuin hän olisi
ymmärtänyt, kuinka suuria taisteluja se isälle maksoi. Bob luuli
kuulleensa hänen kuiskaavan "kiitoksia" ja hän oli näkevinään hänen
kuumeisten kasvojensa kirkastuvan. Mutta hän ei tiennyt selvästi, mitä
hän oli kuullut tai nähnyt. Hän soitti vaan sähkökelloa niin, että
sairaanhoitajatar tuli sisälle. Sitten hän meni huoneeseensa ja
kirjoitti niinkuin poika oli toivonut.
Bob ei tiennyt vielä, mitä hän teki ja mitä se toi mukanaan. Hän kulki
vain kärsimättömänä laskien minuutteja ennenkuin Anna tuli, ja hän
ikävöitsi hänen tuloaan siksi, että Georg oli sitä toivonut. Hänestä
tuntui ikäänkuin sen pitäisi aikaansaada muutoksen. Ehkä tämä johtui
siitä, että hän tunsi voivansa vaatia palkkiota uhrauksestaan. Hänen,
joka oli lapsen äiti, tulisi ja hänen täytyy saada siinä jotain
muutosta. Jotain, joka oli kaiken hänen kokemuksensa yläpuolella.
Silloin kuuli Bob ovikellon soivan ja hän luuli verensä jähmettyvän
suonissaan. Hän seisoi hiljaa voimatta liikahtaa paikaltaan, jossa hän
seisoi, koko hänen sielunsa kuunteli vain, hän kuuli pikaisia askeleita
ja näki oven aukenevan.
Bob näki vaimonsa ja hän näytti pitemmältä nyt kuin hän oli viime
kerran hänet nähnyt.
"Bob!" sanoi hän hengästyneenä. "Kuoleeko hän? Tai onko hän jo
kuollut?"
Bob ei ymmärtänyt häntä.
"Ei", sanoi hän. "Ei tokikaan."
Sitten näki hän hänen purskahtavan niin hirveästi nyyhkyttämään, että
Bob silmänräpäykseksi unohti itsensä.
"Hän ikävöitsi vain nähdä sinua", sanoi Bob rauhoittaakseen häntä.
Ennenkuin Bob ehti estää oli hän kumartunut suutelemaan hänen kättään.
Sitten kääntyi hän ja meni Bobin edellä makuuhuoneeseen.
Bob seurasi jälessä ja jäi seisomaan hämärän huoneen ovelle hänen
vaimonsa rientäessä sen vuoteen luo, jossa Georg makasi. Bob näki pojan
melkein ilosta nousevan ylös, hän näki entisen vaimonsa kumartuvan
vuoteen yli ja Georgin kietovan kiihkeästi käsivartensa hänen
kaulaansa.
Bob seisoi katsellen tätä ja uusi tuska kierteli hänen kurkussaan. Hän
ei voinut nähdä sitä kauvemmin, vaan kääntyi ympäri ja meni ulos. Mitä
on tapahtunut? ajatteli hän. Mitä on oikeastaan tapahtunut?
Mutta hänelle selveni tuo epäselvä tunne katkeriksi ajatuksiksi, Bob
ymmärsi olevansa yksin ja hän ymmärsi lapsensa kuolevan. Sillä äiti,
tuo kaikkivaltias, joka lapselle oli antanut elämän ja hallitsi sen
sielua yksinvaltiaana hädän ja sairauden saavuttua, oli tullut. Hän oli
hyljännyt lapsen, hän ei ollut hoivannut ja hoitanut häntä, ehkä
toisinaan unohtanutkin hänet. Mutta hänen sisään tultuaan oli kaikki
muu samassa hetkessä muuttunut turhaksi ja arvottomaksi. Hänen täytyi
jäädä pojalle sairaanhoitajattareksi, sillä hänellä oli niin pehmoiset
kädet ja hän käsitteli niin hellästi ja varmasti hänen sairasta
ruumistaan. Surujensa vallassakaan hän ei unohtanut mitään, jota lapsi
tarvitsi. Hiljaa hän kulki huoneessa ja hänen kädestään hän ottaisi
lääkkeensä, ravintonsa ja hänen kädestään hän saisi hoivansa. Ja
kaikkeen tuohon häviäisi kaikki, mikä oli ollut ja mennyt. Georg ei
ehkä muistaisi, mutta kumminkin tuntisi pienenä ollessaan levänneensä
hänen käsivarsillaan. Hänen suustaan hän oli kuullut ensimäiset sanat,
joita hän oli alkanut soperrella; hänen polvillaan hän oli istunut ja
itkenyt. Hänen läsnäolonsa lahjoitti hänelle rauhan ja hän unohtaisi
kaikki nojatessaan hänen rintaansa vastaan tuon suuren luonnonlain
mukaan, joka sanoo, että tarve luo rakkauden.
Tätä ajatellessaan Bobilla ei ollut vähintäkään rauhaa. Hänen täytyi
mennä takaisin sisälle pojan luo, ei senvuoksi, että hän olisi toivonut
jotain omalle osalleen, vaan senvuoksi, että hän tahtoi nähdä olevansa
oikeassa, ja hänen kärsimyksensä oli nyt suurempi kuin ihmiset kantaa
voivat.
Bob meni ovesta sisään ja hänen paikallaan istui hän, joka oli kerran
ollut hänen vaimonsa. Hän istui hiljaa katsoen vuoteeseen eikä
kääntynyt kuullessaan oven avautuvan. Hänen olkansa yli voi Bob nähdä
Georgin makaavan silmät suljettuina ja hän oli asettanut kätensä äidin
kädelle. Hänen kasvonsa olivat kuultavan kalpeat, mutta hänen
poskillaan näkyi punaa, joka oli ilonhehkun kaltaista.
Bob tiesi siellä olevansa tarpeeton ja arvoton ja kääntyi mennäkseen
hiljaa omaan huoneeseensa. Epätoivoisena ja yksinäisenä hän käveli
siellä edestakaisin ikävöiden kaiken olevan lopussa.