Uudet tapahtumat olivat saaneet hänet unohtamaan, että hänen olisi
pitänyt hankkia uusi huoneusto itselleen ja senvuoksi hänen täytyi
muuttaa vanhoihin huoneisiinsa, joissa jokainen askel muistutti mieleen
siitä, mitä hän oli taistellut unohtaakseen. Mutta kun hän oli hyvin
tullut toimeen vanhoissa huoneissaan, niin hän ei tahtonut jättää
niitä. Tottumus sitoi hänet niihin ja päivä seurasi päivää, päivistä
muodostui viikkoja ja viikoista kuukausia. Elämä, jota Bob nyt eli,
laski kuin laakerin laakerin päälle sille menneelle, joka kerran oli
ollut hänen ja nyt oli poissa.
Bob mietti nyt vähemmän kuin ennen ja siitä hän sai suuremmaksi osaksi
kiittää Georgia. Pojalle hän tuli tavallaan samalla kertaa isäksi ja
äidiksi, ja siihen Bob tunsi sellaista mieltymystä, joka korvasi
hänelle kaiken muun. Hän oli melkein unohtanut kaiken sen pahan, joka
oli ollut, tai hän luuli ainakin unohtaneensa sen. Hänen sielustaan oli
tuskat kuluttaneet jotain pois ja paljon uutta oli siellä sensijaan
herännyt elämään. Kun Bob istui yksin ja koetti ajatella menneitä
aikoja niin hän ei löytänyt yhteyttä sen ihmisen välillä mikä hän oli
ollut ja mikä hän nyt oli.
Joulun saavuttua muodostui katkeama Bobin elämään, joka toi taas paljon
vanhaa hänen elämäänsä. Georg tuli eräänä päivänä hänen luokseen ja
kertoi tavanneensa äidin. Poika punastui sitä sanoessaan ja Bob
ymmärsi, ettei Anna ole ollut yksin, kun poika tapasi hänet. Mutta
Georg ei kertonut mitään siitä, että hän olisi tavannut muita, ja Bob
ymmärsi hänen vaikenevan senvuoksi, ettei hän tahtonut mainita tuon
toisen nimeä. Siitä Bob oli hänelle kiitollinen ja hän tunsi vain
kylmän karmasevan selkäänsä, kun Georg kysyi, saisiko hän mennä
tervehtimään äitiä ja viipyä pari päivää hänen luonaan.
"Tahdotko sinä itse sitä?" kysyi Bob.
Tähän vastasi poika myöntävästi.
Sen enempi syventymättä asiaan antoi Bob suostumuksensa. Mutta niinä
päivinä, joina Georg oli poissa, hän ei voinut löytää rauhaa
virastohuoneessaan eikä kotonaan. Hän kulki ympäriinsä kuin kuumeessa
ja ihmeellisenä muistona vainosi häntä niitten aikojen ajatus, jolloin
hän oli rauhatonna toisesta syystä kuin nyt ja hänen kohtalonsa hänen
tietämättään pimentyi ja tuli, kuten hän luuli, päätetyksi.
Bob oli ilman suurempaa mielenliikutusta ajatellut, että hänen vaimonsa
oli uusissa naimisissa, ja hän oli huhuina siinä yhteydessä kuullut
niistä menestyksellisistä yrityksistä, joita osakeyhtiö Patrian
toimeenpaneva johtaja oli tehnyt. Tämä oli solunut hänen ajatustensa
ohi sellaisena, joka ei enää pitkiin aikoihin ollut vetänyt hänen
huomiotaan puoleensa. Silloin se oli tehnyt moninkertaisen vaikutuksen
Bobiin, kun hän eräänä päivänä odottamatta kohtasi kadulla entisen
ystävänsä. Molemmat miehet tulivat käytävällä toisiaan vastaan ja he
menivät toistensa ohi kuin kaksi tuntematonta, tuntien kumpikin
vastenmielisyyttä, jota ei kumpikaan antanut toisensa huomata. Kun Bob
pääsi pienen matkan kadulla eteenpäin, värisi hänen ruumiinsa kuin
vilusta ja tämä tunne uudistui kerta kerran perästä monena päivänä
tämän jälkeen.
Nyt kun Georg oli tämän miehen kotona ja hän tiesi hänen olevan
siellä, joutui Bob sellaiseen jännitykseen, joka ei hetkeen häntä
heittänytkään. Hän oli niin kiusaantunut pelkästään siitä ajatuksesta,
että hän tunsi pelkäävänsä pimeää tyhjässä huoneustossaan ja hän makasi
yöt valveilla miettien sitä, josko poika tulee takaisin. Bob luuli nyt
kadottavansa hänet ja tämä ajatus muodostui varmuudeksi, koska
sellainen tapaus näytti hänestä johdonmukaiselta kaikesta siitä
päättäen, mitä ennen oli tapahtunut, johdonmukaiselta seuraukselta koko
hänen elämästään.
Tämä ajatus ei väistynyt tunniksikaan hänen sielustaan ennenkuin poika
tuli eräänä iltana kotia ja ryntäsi suoraan isän huoneeseen. Niin suuri
kuin hän olikin, ryömi poika isänsä polville ja Bob oli niin
ajatuksiinsa syöpynyt, että hän odotti vain pojan pyytävän saada mennä
takaisin. Senvuoksi Bob tuskin uskoi omia korviaan kuullessaan pojan
sensijaan sanovan:
"Minä en tahdo koskaan mennä sinne takaisin."
Bob työnsi pojan sylistään voidakseen nähdä hänen kasvonsa.
"Etkö sinä tahdo mennä takaisin?"
"En", vastasi Georg ja hänen kasvonsa vavahtelivat.
"En, silloin kun hän on kotona."
Voitonriemuisa isänylpeyden ja ilon tunne täytti samalla kertaa Bobin
rinnan. Hän työnsi pojan pois luotaan, käveli poikki huoneen, otti
nenäliinan niistääksensä nenäänsä. Bob oli liikutettuna, mutta tahtoi
olla rauhallinen ja se onnistuikin hänelle. Hän kääntyi ja katsoi
hymyillen poikaansa.
"Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?" kysyi hän.
"Hän on paha äidille", sanoi poika, "Sen vain tiedän."
"Kuinka sinä sen tiedät?"
"Minä näin sen hänestä."
"Mitä hän sitten teki hänelle."
"Ei hän tehnyt hänelle mitään."
"Sanoiko hän sitten jotain?"
"Ei."
"No, jos'ei hän sanonut eikä tehnyt hänelle mitään, kuinka sinä sitten
tiedät, että hän on paha hänelle?"
"Niin, hän katsoi pahasti häneen."
Enempi ei Georg voinut selittää sitä, vaan hän piti lujasti kiinni
ajatuksestaan ja lisäsi vakuuttavasti:
"Minä vihaan häntä."
Sitä sanoessaan Georg punastui ikäänkuin hän olisi sanonut jotain
sopimatonta. Mutta Bob ei voinut olla taputtamatta poikaa olkapäälle,
ikäänkuin tämä olisi sanonut tai tehnyt jotain oikein hyvin. Ja tänä
iltana tapahtui se ihme, että hän ensi kerran ajatteli rauhallisesti
häntä, joka kerran oli ollut hänen vaimonsa.
Kummakseen hän huomasi että hänen katkeruutensa jo nyt oli pienempi
kuin hän koskaan oli voinut uskoa. Samoin kuin hän nuoruudessaan
nähdessään hänet ajatteli, ettei kukaan mailmassa voisi hyväillä häntä
niin hellillä käsillä kuin hän, niin näki hän hänet nytkin. Hän tuntui
Bobista niin turvattomalta ja heikolta, kuten mies ajattelee naista,
kun ensilempi alkaa vesoa hänen sielussaan.
Yhtäläisyys ensimäisen tunteen, jonka Anna oli nuorena tyttönä hänessä
herättänyt, ja tämän tunteen välillä, joka nyt tuli vierähtäen vain
lämpöisenä myötätuntoisuuden aaltona hänen sydämessään, oli häviävää
laatua. Sillä sen sai pian häviämään kaiken muun nielevä ilo. Bob tiesi
nyt, että hän omisti yksin lapsensa ja tämä varmuus soi hänelle varaa
olla jalomielinen.
Hän meni nyt makuuhuoneeseen ja sillä vuoteella, joka oli ennen ollut
hänen vaimonsa, nukkui poika syvästi ja tasaisesti hengittäen. Bob
seisoi kynttilä kädessä kuunnellen häntä kunnes poika tuli
rauhattomaksi ja alkoi väännellä unissaan.
Silloin poistui Bob sieltä, jottei herättäisi häntä, mutta hän lausui
ensi kerran hiljaa itsekseen:
"Anna parka!"