XXII.

Oikeastaan Bobin tietämättä ja ymmärtämättä muodostui tämä päivä hänen

elämänsä käännekohdaksi, joka kätki itseensä yhtä suuren, niin, ehkä

suuremmankin merkityksen kuin se onnettomuus, joka hänestä vielä

tuntui, ettei hän koskaan voi sitä kantaa.

Samana päivänä, kun hän ensi kerran vakavasti oli puhunut poikansa

kanssa, seisoi hän ikkunassa katsellen pihalle eteisen edustalle. Georg

tuli käyden ja seisahtui hiekkakäytävällä ikäänkuin hän olisi ajatellut

itsekseen ja neuvotellut itsensä kanssa. Hänen poskensa punottivat,

ryhti oli joustava ja katse kirkas. Hän ei nähnyt isää, mutta Bob

seurasi hänen pienintäkin liikettään sellaisella mielenkiinnolla

ikäänkuin hän olisi havainnut aivan uuden hämmästyttävän ilmiön.

Georg katsoi eteiseen, jossa isä seisoi, ja nyökäytti päätään. Sitten

kääntyi hän katselemaan ulapalle ja Bob sai jälleen omituisen

tunnelman, että hän eli uusissa olosuhteissa, joka toi uusia tunnelmia.

Oli kuin poika olisi näyttäytynyt hänelle aivan uudessa valossa. Hän

oli niin suuri, varma itsestään, niin aivan varma ja vakuutettu siitä,

mitä hän tahtoi tuo aivan pieni kehityksessään vakaantunut ihmissielu.

Bob katsoi ja katsoi, tunsi sydämensä lämpenevän ja hänen sielussaan

liikkui jotain kiitollisuudentunteen tapaista. Mutta samalla kertaa

tunsi hän sellaista kunnioituksen tunnetta poikaa kohtaan, joka johtuu

siitä, kun me opimme antamaan arvoa toisten ihmisten yksilöllisyydelle.

"Mitä se on oikeastaan pojassa, jota minä en ole koskaan ennen

huomannut?" ajatteli Bob. "Mikä on muuttunut uudeksi hänessä? Ja miksi

minä tunnen itseni nyt samalla kertaa helläksi ja onnelliseksi?"

"Senvuoksi, että minä tunnen hänen elämänsä alkavan ja omani soluvan

taapäin, mutta kumminkin omituisella tavalla jatkuvan ja nuortuvan

hänen elämässään", vastasi Bob itselleen.

Ja hänen silmänsä hämärtyivät onnenkyyneliin.

Georg ei seisonut siellä kauvemmin. Hän meni eteiseen ja otti siellä

riippuvan onkivavan ja meni sen kanssa rantaan, kiipesi siellä suurelle

kivelle istumaan ja alkoi onkia.

Bob oli nyt liiaksi tunteittensa vallassa voidakseen tehdä sen, mihin

hänellä oli sisäinen halu, ottaa toinen onkivapa ja mennä tekemään

seuraa pojalleen. Hän ei ollut vielä kyllin tottunut osaansa olla pojan

uskottu, tehdäkseen sitä. Sensijaan kuljeskeli hän ajatellen heidän

aamullista keskusteluaan ja hän oli niin täysi tämän keskustelun

jättämästä muistosta, ettei hän näyttänyt voivan tehdä mitään, kulki

vain sen epämääräisen tunteensa valtaamana, että elämä oli alkanut

kirkastumaan hänelle.

On myöskin mahdollista, että Bob vielä oli liian paljon tuon

sairaloisen mietiskelynsä vallassa, joka viime aikoina oli muuttunut

hänen herrakseen. Todellisuus oli hänelle vielä niin vieras, ettei hän

voinut ymmärtää sen ilonaihetta. Sensijaan, että olisi antautunut

sille, voi hän ruveta uinailemaan tästä uudesta suhteesta poikaansa,

joka näytti kätkevän hänelle onnen mahdollisuuden, samalla tavalla kuin

hän oli ennen uinailemallaan kaivautunut suruunsa. Sillä tavalla olisi

hän voinut kadottaa, mitä hän oli voittanut niin kummallisesti

uskomalla itsensä omalle lapselleen. Sillä kaikki suhteet vaativat

hoitoa kestääkseen. Bobin teko näytti hänestä itsestään jälestäpäin

niin sanomattoman ihmeelliseltä, melkeinpä selittämättömältä. Voiko

yleensä puhua lapselle näin? Oliko se nyt vähääkään luonnollista, että

aikaihminen noin vaan laski tuskiensa taakan pienokaisen hartioille?

Bob luuli tehneensä nyt niin eikä hän voinut täydellisesti ymmärtää,

että hän sensijaan oli keventänyt lapsen kuormaa. Hän ei voinut sitä

ymmärtää sellaisena. Sensijaan hän kumminkin alkoi huomata, että poika

näytti iloisemmalta eikä istunut enää hiljaa isän seurassa. Bob oli

aivan yksinkertaisesti voittanut pojan sydämen puhumalla hänelle kuin

aikaiselle ihmiselle, johon hänellä voi olla luottamusta. Hän aavisti

vain näin, mutta ei käsittänyt vielä kuinka vakava asia oikeastaan oli.

Hän ikävöitsi vain saada jatkaa samaan suuntaan kuin hän oli

alkanutkin. Mutta hän tunsi itsensä samalla kertaa niin kokemattomaksi

seurustelemaan lapsen kanssa, että hän pelkäsi liian nopean

päivittäisen luottamuksen kautta jollain ihmeellisellä tavalla

kadottavansa sen luottamuksen, jonka hän tunsi omituisella tavalla

valloittaneensa.

Tätä kaikkea mietti Bob hämillään, kun poika ei ollut välittömästi

hänen läheisyydessään. Ja se oli hänen ajatuksissaan pojan kanssa

seurustellessakin. Näin kehittyi tuo ujo ja iloa kaipaava suhde, joka

ei ole aivan kerrassaan tavaton lapsen ja vanhempain välillä.

Sitäpaitse Georg oikeastaan kehittikin tätä suhdetta. Sillä hänellä oli

lapsen terveys ja hän otti isän luottamuksen kaikissa olosuhteissa

kestävällä lupauksella. Hän oli antanut lupauksen eikä hänelle

juolahtanut mieleenkään rikkoa sitä.

Pojalla oli ollut paljon päänvaivaa sen jälkeen, kun hän kerran oli

saanut vastauksen kysymyksiinsä, joita hän oli niin kauvan ajatellut ja

ensimäisen tilaisuuden sattuessa hän kysyi enemmän.

"Onko äiti jo naimisissa?" kysyi hän eräänä päivänä.

Ja isän kasvot eivät enää synkistyneet ikäänkuin nuo keskustelut

olisivat virkistäneet Bobia nyt sensijaan, että ne olivat ennen

vaivanneet häntä.

"Ei, ei vielä", vastasi Bob rauhallisesti.

Ja kun poika jatkoi kyselyjään, jatkoi isä vastailujaan. Muodostui

pitkiä ja ihmeellisiä keskusteluja, joissa tehtiin monia muistutuksia

ja havaintoja, ja Bob ihmetteli sitä, että poika tiesi niin paljon ja

ymmärsi kaikki niin hyvin. Puhelut sukeutuivat yhä useimmin ja useimmin

tällaisiksi keskusteluiksi ja kun hyvä luottamus toisiinsa oli

muodostunut, niin itse aineistokin pian laajeni. Georg alkoi kysellä

isältään yhtä ja toista, ja Bobilla oli täysi työ osata vastata

kaikkeen mitä hän tahtoi tietää. Pian eivät vastaukset enää

hidastuttaneet kysymyksiä. Niin Bob sai vähitellen oppia seurustelemaan

poikansa kanssa, johon Georg oli hänet opettanut. Jos poika olisi

osannut suunnitella, kuinka hän parhaiden voisi päästä isän toveriksi,

niin hän ei olisi siihen osannut valita sopivampaa tapaa. Hän aivan

yksinkertaisesti vaati Bobia seuraamaan häntä leikeissään ja

mietteissään, ja ennenkuin Bob tiesi sanaakaan, eli hän jo uudessa

mailmassa. Lapsi oli muuttunut johtavaksi sieluksi ja isä voitti

terveytensä sallimalla johtaa itseään.

Bobista tuntui se kaikkein ihmeellisemmältä, että mitä enemmän

uskollisuus kasvoi hänen ja pojan välillä sitä harvemmin Georg kysyi

häneltä äidistä. Viime kerran keskustellessaan äidistä kysyi Georg

ajatteleva ilme kasvoillaan:

"Etkö sinä pidä enää äidistä?" Se oli kysymys, johon Bob huomasi alussa

olevan vaikean vastata lapselle ja hän koetti senvuoksi kiertää sitä

lausumalla:

"Luonnollisesti minä pidän äidistä."

Mutta ääni vastauksessa ei mahtanut olla tyydyttävä, sillä poika

vastasi tyytymättömällä sävyllä:

"Sinun ei tarvitse narrailla minua."

"Ei, minun ei tarvitse tehdä sitä", koetti Bob jälleen.

Mutta poika ei antanut vetää itseään nenästä.

"Miksi sinä sitä teet sitten?" sanoi hän loukkaantuneena.

Bob ei voinut vastata niin kuin hän tahtoi ja hän soimasi itseään,

ettei hän voinut tehdä sitä. Mutta hän ei voinut välttää lapsen kysyvää

katsetta ja hän sanoi:

"Älä nyt vielä kysy minulta sitä."

Tämän keskustelun perästä Georg ei enää puhunut äidistä isän kanssa. Ja

Bob luuli alussa hänen väistävän sitä tultuaan loukatuksi senvuoksi,

että hän oli puhunut hänestä. Mutta niin ei kumminkaan ollut

asianlaita. Kun hän oli yksin ja sai nähdä isän, kirkastuivat hänen

kasvonsa ja hän osoitti isälle kaikkia pikkuhuomioitaan, kuin lapsi

tekee, kun sen hellyys on hereillä. Ikäänkuin hän olisi tahtonut

ponnistella suojellakseen isää vahingoittumattomana.

Asia oli niin, että Georg oli ajatuksissaan ruvennut vertailemaan isää

ja äitiä toisiinsa ja isä oli hänelle yhtä uusi tuttava kuin hänkin oli

isälle. Nämä vertailut eivät olleet äidille eduksi. Sillä Georgilla oli

kaksi kysymystä, joita hän oli itsekseen miettinyt, mutta joita hän ei

koskaan kysynyt isältään. Toinen oli: Kuinka äiti voi matkustaa minun

luotani pois, kun hänen ei tarvinnut? Ja toinen kuului: Kuinka hän voi

pitää enemmän Gösta sedästä kuin isästä?

Ei kumpaakaan näistä kysymyksistä voinut Georg sopivasti esittää

isälle. Pienillä on nimittäin toisinaan oma tarkoituksensa asioista,

joita he katsovat hyödyllisiksi uskoa vanhemmille salaisista

ajatuksistaan. Ja hän vaikeni tällä kertaa, kun ei löytänyt itse

vastausta ja sitäpaitsi hänellä oli toinenkin syy vaieta.

Nähdessään isänsä kääntyvän pois, jottei tarvitsisi tulla liikutetuksi,

sai Georg sen käsityksen, että isä kärsi kuullessaan hänen puhuvan

äidistä. Georg oli pieni, kummallinen poika, jonka ajatukset liikkuivat

omilla teillään. Niitä ajatuksia olisi ollut vaikea seurata enemmän

kokeneenkin kasvattajan kuin Bob oli. Mutta nuo ajatukset olivat omin

neuvoinsa päässeet siihen päätökseen, että Bob oli onneton. Tästä

kehittyi toinen ajatus ja se oli nimittäin, että Georg tahtoi hyvittää

isälleen kaikki, mitä hän oli menettänyt kadottaessaan äidin. Tätä

Georg ajatteli yksin ollessaan. Se muodostui unelmaksi, jota hän voi

haaveilla niin, että hän sai melkein kyyneleet silmiinsä. Ja hänestä

tuntui, että isä ja hän aina eläisivät yhdessä. Niin isä vanhenisi ja

Georg kasvaisi isoksi. Mutta Georg ei menisi koskaan naimisiin. Sillä

silloin hän voisi saada sellaisen vaimon, joka jättäisi hänet. Ja

sitäpaitsi hän ei tahdo jättää isää niinkuin äiti oli tehnyt.

Näiden ajatusten valtaamana hän meni ruvispeltoon, joka oli

metsänrinteellä ja poimi siellä suuren vihkon sinikaunokkeja. Ja

näitten ajatustensa elähyttämänä meni hän sisälle ja asetti kukkavihkon

lasiin Bobin kirjoituspöydälle.

"Tässä on isälle", sanoi hän koettaen näyttää leikilliseltä.

Bob hymyili kiittäessään kukkavihkosta. Hän oli vähemmän liikutettu

kuin antaja. Mutta hän tunsi jotain erikoista pojan käytöksessä, jota

hän ei voinut itselleen selittää.

Bob ihmetteli sitä hieman. Mutta hän eli uudessa onnessaan, joka tuntui

hänestä toisinaan paljon arvokkaammalta kuin hänen mennyt onnensa. Ja

hän alkoi voida elää siitä miettimättä. Joka aamu hän heräsi uuteen

päivään, joka toi mieltymystä mukanaan. Ja joka ilta levolle mennessään

hän tunsi löytäneensä sellaisen rakkauden, jota ei kukaan voi häneltä

riistää.

Ensin hänen virkalomansa loputtua heräsivät jälleen vanhat ajatukset

moninkertaisella voimalla.

Vanhat ajatuksetko? Niin, Bobille ne olivat vanhoja. Hänestä tuntui

ikäänkuin hän olisi vuosikausia elänyt maalla vaan poikansa kanssa

kahden.