Kun Bob oli lähettänyt tämän kirjeensä, luuli hän ensin, että tulisi
katumaan sitä. Hän huomasi itse sen liian katkeraksi ja kovaksi, ei
senvuoksi, että hän ajatteli niin, vaan antaessaan hänen, jota
katkeruus ja kovuus koski, tuntea nuo ajatukset. Mutta päivät menivät
ja katumus, jota hän kerran oli odottanut ja pelännyt, ei tahtonut
tullakaan. Se oli hänen mietiskelyissään, mutta ei tunkeutunut
syvemmälle. Päinvastoin Bob tunsi melkein helpotusta tietäessään, että
hänen vaimonsa oli lukenut tuon kirjeen. Hän oli iloinen siitä, ettei
hän ollut antanut saamansa kirjeen hellän sävyn vallata itseään. Siinä
oli kostoa ja se kohotti hänen itsetuntoaan. Hän oli näyttänyt
säilyttävänsä teot muistossaan ja eikä antanut viettelevien sanojen
pettää itseään, vaikkakin ne olivat lämmittäneet hänen sydäntään.
Mutta se ei ollut kumminkaan se ajatus, että hän oli esiintynyt niin
kovasti, joka Bobia sisäisesti lohdutti. Mitä hän eloisimmin tunsi, oli
se onni, että hän oli antanut oman luonteensa puhua eikä ollut pelännyt
kohdata toista omana itsenään. Tämä oli Bobille hyvin tavatonta ja
senvuoksi hän tunsi jotain vapauttavaa tunnetta, joka ehkä oli alkua
siihen, että hän edes voi jälleen herätä surustaan.
Oli myöskin toinen seikka, jonka tämä kirjeenvaihto aiheutti ja se oli,
että Bob alkoi aivan uudella tavalla mieltyä poikaansa.
Alussa, yksin jouduttuaan hän oli tuskin huomannut tuota pientä poikaa,
joka istui joka ruoka-aika pöydässä hänen vieressään. Kun hän alkoi
huomaamaan hänen läsnäoloaan, tapahtuipa eräänä päivänä, että pikku
Georg kysyi äitiä. Isä ja hän istuivat tavallisesti hiljaa,
kumpainenkin vaipuneena omiin ajatuksiinsa eikä kumpikaan heistä
viekotellut toista ajatuksistaan.
Silloin kysyi Georg äkkiä, kääntyen isään päin:
"Miks'ei äiti tule kotia?"
Tässä kummastutti Bobia se, ettei tämä kysymys ollut tullut ennen. Yli
viikon oli nimittäin Anna rouva ollut poissa, yli viikon oli siis Bob
myöskin kulkenut ajatuksissaan, jotka olivat estäneet häntä näkemästä
mailmaa ulkopuolella itseään, ja yhtä kauan oli poika odottanut
ennenkuin hän teki tämän kysymyksensä.
Bob kiihtyi tätä ajatellessaan ja vastasi lapseen katsomatta:
"Äiti on matkoilla."
Mutta hän ajatteli itsekseen:
"Ymmärtääkö poika tai eikö hän ymmärrä ja mitä minä vastaan hänelle,
jos hän kysyy enemmän?"
Mutta pikku Georg ei kysynytkään enempi. Lopetettuaan syöntinsä tuli
hän kiittämään ruvasta isälle. Sitten otti hän lakkinsa ja juoksi
pihalle leikkimään. Bob seisoi katsellen häntä eteisen ikkunasta. Hän
näki pojan asettuvan aidan viereen ja kuuli hänen viheltävän. Hetken
perästä pistäytyi esiin toinen pojan pää hänen vierestään ja sitten
katsoivat he molemmat metsään, jossa heillä oli salainen paikka, piilo
tuntemattomille kalleuksille ja rauhallinen nurkka, jossa ei kukaan
isoista häirinnyt heidän leikkejään.
Bob teki tästä sen johtopäätöksen, ettei Georg mietiskellytkään äidin
poissaoloa, ja hän huomasi sen aivan luonnolliseksi, ettei lapsi voinut
ymmärtää sitä, mitä oli tapahtunut vanhempien kesken. Pojan kysymys oli
vain johtunut satunnaisesta uteliaisuudesta ja Bob tunsi salaista
tyydytystä siinä ajatuksessaan, ettei lapsi näyttänyt surevan äitiään.
Seuraavan päivän aamuna istui taas isä ja poika kahden kesken
aamiaisella ja Bob tunsi tällä kertaa hiljaisuuden vaivaan itseään,
joka vallitsi heidän välillään. Niin usein kuin sai siihen tilaisuuden,
heitti hän poikaan rauhattoman, tutkivan katseensa. Mutta hän ei
huomannut muuta kuin Georgin olevan vain toimessa tyydyttääkseen
ruokahaluaan ja sattumalta olevan kiintyneenä juustosiivuun, joka
peitti koko hänen voileipänsä.
Silloin kääntyi poika äkkiä isäänpäin ja kysyi aivan kuin jatkona
eiliseen keskusteluun:
"Missäs Gösta setä nyt on?"
"Miksi sinä sitä kysyt?" kysyi Bob.
"Siksi, että hän oli aina ennen täällä, kun sinä olit poissa", vastasi
poika.
Sekavina kierähtivät Bobin sielussa mitä ristiriitaisimmat tunteet. Hän
joi kahvinsa ja kokonaan unohtaen lapsen läsnäolon nousi pöydästä ja
alkoi ajatuksissaan kävellä edestakaisin lattialla. Hän oli
katkeroitunut ajatellessaan, että oli saanut kuulla lapsen suusta sanat
"Gösta setä", hänessä herätti suurinta kummastusta se, että lapsi oli
nyt alkanut uudestaan kysellä, joka osittain osoitti hänen
tyytymättömyyttään ensimäiseen tiedusteluun saamaansa vastaukseen,
osittain, että hän jatkoi ajatuksiaan yksinäisyydessään ja ilmeisesti
kulki miettien mitä oli tapahtunut. Siitä oli siis muodostunut
arvoitus, jossa lapsen ajatukset ponnistelivat voidakseen sen itsekseen
ratkaista. Bob tunsi noissa ajatuksissa jotain aivan uutta, joka ei
ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensäkään. Se oli hänelle niin
uutta, ettei hän tullut ajatelleeksi poikaa itseään, hän kulki vain
miettien kaikkea sitä kuin problemia, joka tähän asti oli hänelle ollut
aivan tuntematon ja hän tunsi olevansa kerrassaan kykenemätön tekemään
tai sanomaan mitään tässä asiassa. "Jospa Anna olisi täällä", ajatteli
hän, "hän voisi ehkä puhua pojan kanssa." Samassa silmänräpäyksessä
kuin tämä ajatus oli herännyt hänessä suututti Bobia sen täydellinen
mahdottomuus ja hän seisahtui neuvotonna kesken kävelyään.
Silloin solui hänen katseensa poikaan, joka vielä istui paikallaan
pöydässä, ja hänet valtasi omituinen katumuksen tunne, että hän
rauhattomana lapsen vuoksi unohti itse lapsen. Hän tunsi itsensä
omituisen kömpelöksi ja hätääntyneeksi, huomasi olevansa pakoitettu
sanomaan jotain, mutta hän koetti etsiä sellaista selitystä, joka olisi
sopiva sanoa lapselle. Silloin huomasi hän äkkiä, että pojalla, joka
istui koko ajan katsellen alas lautastaan, oli kyyneleet silmissä. Se
teki Bobiin kovin kummallisen vaikutuksen. Se sai hänet unohtamaan
kaikki mitä oli ajatellut ja miettimättä sitä, mitä hän sanoisi tai ei
sanoisi meni hän pojan luo, taputteli vapisevalla kädellään tätä päähän
ja sanoi itkunsekaisella äänellä ne sanat, mitkä itsestään syöksähtivät
hänen huuliltaan:
"Onko sinulla ikävä äitiä."
Näytti siltä kuin poika olisi kauvan hillinnyt itseään. Sillä hän
lyhistyi kokoon ikäänkuin hänen ei olisi kauvemmin tarvinnut pitää
itseään suorana ja purskahti samassa itkuun. Se oli lapsen vilpitöntä,
katkeraa itkua, ilman ajateltua teeskentelyä ja itsensä hillitsemistä.
"Kyllä", sanoi hän nyyhkyttäen.
Silloin otti Bob pojan luokseen ja alkoi puhua rauhoittaakseen häntä.
"Miks'et sinä sitä sitten ole ennemmin sanonut?" sanoi hän.
"Minä en ole tohtinut", nyyhkytti poika.
"Miks'ei?"
"Minä näin, että sinä olit niin vihassa äidille."
"Näitkö sinä? Kuinka sinä voit sitä nähdä?"
"Minä näin, kun äiti oli kotona. Ja kun hän oli poissa, minä ymmärsin,
että hänen vuokseen sinä näytit aina niin vihaselta."
"Näytinkö minä vihaselta?" kysyi Bob.
"Kyllä", vastasi poika. "Minusta näytti siltä."
Silloin otti Bob poikansa polvelleen ja suuteli häntä kunnes sai
kyyneleet kuivamaan ja kysyi sitten häneltä:
"Onko äiti sanonut sinulle mitään?"
"Ei", vastasi poika.
Hän näytti miettivältä ja Bob ei voinut olla tyytyväinen vastauksen
äänen sävyyn.
"Ajattelepas", sanoi hän. "Eikö hän ole jotain sanonut sinulle?"
Georg katsoi miettivästi ylös ja koetti rehellisesti selvitellä
ajatuksiaan.
"Kyllä", sanoi hän lopulta. "Hän tuli minun luokseni viime aamuna, kun
hän oli kotona, ja herätti minut."
"Mitä hän silloin sanoi?" kysyi Bob niin rauhallisesti kuin hänelle oli
mahdollista. Mutta hänessä heräsi epäilystä, että hänen vaimonsa olisi
turmellut lapsen tunteet häntä itseään kohtaan, ikäänkuin salaa
viekkaasti varastanut hänen oman lapsensa.
Poika mietti taas ja sanoi verkalleen:
"Äiti sanoi matkustavansa kauvas pois ja etten minä saisi nähdä häntä
isoon aikaan. Hän pyysi sitten, etten minä koskaan unohtaisi häntä ja
että minä olisin hyvä isälle."
Kun Georg oli suurella vaivalla sanonut nämä sanat, alkoi hän itkeä
taas niin katkerasti ikäänkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta ja Bob
istui kauvan hiljaa. Hän piteli pientä kättä omassa kädessään
kuunnellen kuinka tuo raju itku vaikeni ja hiljeni.
"Kuulehan nyt, minun suuri poikani", sanoi hän. Ja hänen äänensä
vapisi, kun hän alkoi. "Tee niinkuin sinun äitisi on sanonut. Älä
koskaan unohda häntä. Ja jos sinä tahdot puhua hänestä minun kanssani,
niin sinä saat puhua niin paljon kuin tahdot. Mutta eräästä toisesta
minä en soisi sinun puhuvan, hänestä, jota sinä äsken kutsuit Gösta
sedäksi. Sinä et saa myöskään nimittää häntä niin, ei edes, jos sinä
tapaisitkin hänet. Sinun äitisi on nyt matkustanut pois ja hän ei tule
enää tänne kotia takaisin. Mutta kun me muutamme syksyllä kotia
kaupunkiin, saat sinä käydä tervehtimässä häntä milloin vain sinä itse
tahdot."
Puhuessaan tunsi Bob ikäänkuin hän olisi jollain salaisella tavalla
solminut hänen ja lapsen välille siteen, joka oli ollut rikkirevittynä
ja hänestä tuntui, että nyt tunsivat hän ja poika toisensa. He olivat
tulleet tutuiksi kuin kaksi ihmistä, jotka kohdattuaan luottamuksella
kohta puhuvat toistensa kanssa. Näytti ikäänkuin Georg myöskin olisi
tuntenut samaa. Sillä hänen katseensa oli nyt kaihoista vapaa, kun hän
käänsi sen isään. Hän näytti vain ihmettelevältä, ikäänkuin koko hänen
mailmansa olisi vaihtunut uudeksi.
"Meneekö äiti naimisiin hänen... kanssa, josta minä en saisi puhua?"
kysyi hän punastuen.
"Kyllä", sanoi Bob tukehtuneella äänellä ja käänsi itsensä poispäin.
Hän ei tiennyt kuinka se oli mahdollista, että hän voi puhua noin
lapsen kanssa, mutta hän tunsi olevansa oikealla tiellä ja oli
onnellinen siitä, että hän oli voinut puhua.
"Eikö äiti ole sitten kauvemmin minun äitini?" kysyi lapsi.
Bob ei hymyillyt vastatessaan:
"Kyllä hän on. Hän on aina sinun äitisi. Mutta hän ei ole kauvemmin
minun vaimoni. Voitko sinä sitä ymmärtää?"
Hän näki kaksi suurta, miettivää lapsensilmää katsovan kasvoihinsa ja
kuuli pojan sanovan "kyllä", ikäänkuin pyytäen varmuutta jostakin, jota
hän itse näytti voivan aavistaa. Sitten tunsi hän kaksi hentoa
käsivartta kaulassaan, tunsi pojan huulten painautuvan poskelleen ja
kuuli hänen kuiskaavan Bobille aivan uudella sävyllä:
"Miten sinä olet hyvä minulle, isä!"
Uuden, heräävän elämän aalto virkistävästi huuhdellen vieri Bobin
sielun läpi, ja laskiessaan poikansa polviltaan näki hän hänet
ystävänään, jonka hän oli juuri voittanut, vertaisenaan, uskottunaan
tuon pienen ihmisen, joka oli isompi kuin kukaan voi aavistaa.