Ekuddenissa Elokuussa.
_Paras Anna!_
Minä valehtelisin sanoessani sinun kirjeesi tehneen minuun sen
vaikutuksen, jota sinä todenmukaisesti olet siinä tarkoittanut. Minä
olen neuvotonna, mitä minä vastaisin sinulle. Sillä minä en tahtoisi
loukata sinua ja minä en voi vastata kirjettäsi sellaisella sävyllä,
jota sinä olet käyttänyt minua kohtaan ja joka -- mitäpä minä
kieltäisin sitä? -- toisinaan on liikuttanut minuakin, mutta toisinaan
herättänyt katkeruutta minussa.
Sinä kerrot, kuinka sinä olet ollut iloinen, ja mikä sinut on riistänyt
pois minun luotani, ja se voi ehkä kerran olla hyödyksikin, että sinä
olet sen tehnyt. Minä en ymmärrä sitä. Sillä minulle on kaikki, mikä on
tapahtunut, vielä jotain, jota minä en voi yrittääkään selvittää
itselleni, vielä vähemmin katsoa sitä rauhallisesti. Senvuoksi minä
olen kysynyt itseltäni, miksi sinä olet tätä kirjoittanut. Ja minulle
on juolahtanut mieleeni ajatus, joka ehkä on kummallinen, ehkä aivan
vääräkin. Minä en voi kumminkaan päästä siitä ajatuksesta vapaaksi,
että sinä olet kirjoittanut niin paljon itsestäsi, vähemmän senvuoksi,
että sinulla olisi ollut tarve kertoa kaikki itsestäsi minulle, kuin
senvuoksi, että sinä luulit sillä tavalla voivasi vaikuttaa minun
tunteisiini. Kun ihmisen hellimmät tunteet kerran saa liikkeeseen, niin
muuttuu hän paremmin taipuvaisemmaksi ja jolloin tulokseksi saavuttaa
helpommin toiveensa. Sinä olet hetken aikaa unohtanut, että sinä olit
äiti. Että sinä nyt olet sen muistanut, on vain paljon luonnollisempaa
kuin edellinen unohtuksesi. Sinä tahdot saada edes jonkinlaista
oikeutta lapseesi ja sitä minä en tahdo sinulta kieltääkään. Siihen
minä en anna myöntymystäni sinun vuoksesi, vaan ainoastaan oman itseni
vuoksi. Senvuoksi, ettet sinä voisi oikeudella sanoa mitään pahaa
minusta. Silloin sinä olet kumminkin voittanut, mitä sinä kirjeessäsi
tarkoitit ja mitä sinä sanoit, ei siis ollut turhaan sanottu. Mutta
minä liitän ehdon tähän lupaukseeni ja tämä on minun horjumaton ehtoni.
Sinä et näytä ajatelleen, että tässä asiassa on myös kolmaskin, jonka
ajatusta täytyy myöskin kysyä ja tämä on meidän poikamme, jolla, niin
pieni kuin hän vielä onkin, kuitenkin on oikeus saada kieltää tai
myöntää, kun se koskee hänen joutumistaan vieraiden luo. Minä otaksun
hänen ensi kerralla vastaavan ehdottomasti myöntäen tähän kysymykseen.
Mutta minä en ole varma, että aina tulee suhde olemaan sellainen.
Mutta, jos minun poikani tahtoo tavata äitiään, niin minä lupaan, etten
minä koskaan tahdo estää häntä siitä.
Ehkä sinusta tuntuu kaikki mitä minä olen tässä sanonut, hyvin
epäluuloiselta, jota sinä et ole odottanut tapaavasi minussa.
Mahdollisesti minä olen tullut epäluuloiseksi ja sen seurauksena
nurjamieliseksi. Mutta minä tiedän myöskin olleeni hyvin lyhyen ajan
tämän ominaisuuden uhrina. Minä olen muuttunut epäluuloiseksi samalla
kertaa, kun se nainen, jota minä olin rakastanut enemmän kuin mitään
muuta, sanoi minulle, ettei mikään, johon minä uskoin, ollut muuta kuin
tyhjyyttä ja valhevaloa. Silloin minä tulin epäluuloiseksi -- jos minä
nyt todella olenkin sitä. Ja sinua minä saan kiittää siitä -- sinua ja
erästä toista. Sinulle minä myöskin tarjoan ensimäiset hedelmät siitä,
mitä sinä itse olet luonut.
Minä voisin lopettaa tähän. Sillä miksikäpä minä sanoisin sinulle
enempi? Tiedänköhän minä itsekään miksikä minä sen teen? Ja onkohan se
ensinkään todenmukaista, että sinä välittäisit paljon muusta minun
kirjeessäni kuin siitä, jossa sinä saat nähdä, etten minä tahdo
vastustaa sinun toivettasi? Minä en tiedä sitä enkä myöskään voi saada
sitä tietää. Mutta sinä olet kertonut niin paljon itsestäsi, että minä
myöskin voin saada halun kertoa jotain itsestäni. Ja joskaan minun
sanani eivät sinua liikuta, niin olenhan minä kumminkin sanonut, mitä
minä tahdoin sanoa. Sanottavani tulee suorastaan kerrankin sanotuksi ja
se täytyy sanoa, ei vieläkään sinun vuoksesi, vaan minun itseni vuoksi.
Myrskynä riehuu minussa nyt hillitsemätön viha tätä kertoessani. Ja
minä en voi olla niin jalomielinen kuin sinä. Minä nimittäin en voi
syyttää itseäni. Sinulle on helppoa olla jalomielinen. Sillä sinä olet
polkenut minut jalkoihisi ja tätä tietä sinä olet saavuttamaisillasi
uuden onnesi, joka ehkä on paljon suurempi kuin se, jonka minä olen
kerran voinut tarjota. Se antaa sinulle voimaa, jota ei ole minulla.
Minulla on muuta, joka on köyhempää, mutta ehkä yhtä valtavaa. Se on
yksinäisyyteni ja siitä ja siinä minä nyt kirjoitan. Minä en kirjoita
syytelläkseni, vaan puolustaakseni itseäni. Ja eikö se ole ihmeellistä,
että minä -- joka voisin syyttää muita, jos tahtoisin -- sensijaan
tunnen tätä halua -- että sinä ja minä näyttelemme toisiamme vastaan
nyt, kuten ehkä ainakin, aivan kerrassaan vastakkaisia osia?
Kun minä ensi kerran tapasin sinut, Anna, silloin minä en varmastikaan
ollut se mies, joksi sinä kirjeessäsi olet tahtonut minut tehdä. Minä
ajattelin niin vähän omia ajatuksiani, minä olin niin heikko sielultani
ja minä toivoin niin äärettömän vähän. Minä kuuluin siihen sukuun,
jonka korviin oli lakkaamatta laulettu elämän mitätöntä arvoa ja elämän
epäilyksen ainoaa varmuutta, jolle ihminen voi rakentaa. Voiko
ajatellakaan mitään mitättömämpää? Onko mahdollista keksiä
mitättömämpää, joka synnyttäisi heikompaa sukua? Minulle ei sopinut
sellainen laulu, sillä minulta puuttui itseluottamusta ja uskoa. Mutta
tuo laulu jäi minun korviini ja myrkytti minut. Se herätti minussa
mietiskelyä ja sairaaloisia ajatuksia minun aivoissani. Se teki minusta
yksinäisen ihmisen, joka yksinäisyydessään harhaili ja pelkäsi itse
elämääkin.
Mutta siinä veressä oli myöskin toisia ominaisuuksia, joka virtaili
minun suonissani. Ja ne kiihoittivat minun sydäntäni ilon, onnen ja
elämänrakkauden ikävästä voimakkaasti sykkimään. Yksin ollessani ja
muutamina harvoina, suurina juhlahetkinäni voi tuo toinen veri voittaa
minussa sairaloisuuteni ja silloin minun sieluni puhtaasti juhli
itsenäisyydessään. Silloin murtautui esiin se, joka voi herättää
sinussa harhaluulon, että minun lakkaamatta olisi pitänyt kantaa sinua,
"pilvien tuolla puolla, taivaan sinessä."
Sitä sinä etseit minusta. Minun olisi pitänyt antaa, antaa ja antaa.
Mutta kun minä kerran väsyin. Oi, Anna. Minä sanon sinun laillasi: sinä
et voi ymmärtää!
Minä voin kertoa sinulle, sinä et ole ensimäinen, joka et ole
ymmärtänyt. Minun joutuessani ihmisten seuraan, jotka minä tunsin
vapaiksi, kohosi minun ummehtunut, pelästynyt ja voitettu iloisuuteni
nautinnonhalun äärimmäistenkin vaatimusten yli, ja pahahenki oli pakoon
ajettu. No hyvä! Minä olen kerran ollut nuoruudenystävieni kanssa
samassa ristiriidassa, jossa minä nyt kuulen kauvan olleeni sinun
kanssasi. Tiedätkö, Anna, mitä minä tein? Minä sanoin heille aivan
yksinkertaisesti eräänä päivänä, etten minä ollut sellainen mies, miksi
he minua luulivat. Minä sanoin sen heille sellaisessa tilaisuudessa,
jolloin heidän täytyi kuulla minua. Minä sanoin sen niin, että minun
ympäristöni vaikeni. Ja minun sanani olivat armeliaisuuden rukous, jota
ei kukaan, ei kukaan voi aavistaa, kuinka syvältä ne tulivat minun
sielustani. Tiedätkö, minkälainen oli seuraus? Niin, kun minä eräänä
päivänä uskalsin esiintyä sellaisena, jollaiseksi he sitovasti
käsityksissään olivat minut pakoittaneet, niin eräs heistä löi minua
olkapäähän ja sanoi: "Maljasi, Bob! Nyt minä taas tunnen sinut. Nyt
sinä olet oma itsesi." Ja tahdotko tietää enemmän? Minä en ole koskaan
tavannut näitä ystäviä, sillä minä en ole voinut tehdä sitä. Vain yhden
niistä minä olen tavannut. Se oli hän, joka lausui nämät sanat, joka
silloin oli yleisen mielipiteen ilmaus. Ja hän, joka sanoi nämät sanat,
oli tuo, jonka nimeä ei saa enää koskaan lausua minun talossani.
Tämä kaikki kuuluu ihmeelliseltä sinun korvissasi, ja minä ymmärrän,
että sen täytyy tehdä niin. Minähän en tiedä itsekään, missä yhteydessä
tämä on kaiken sen kanssa, joka on pirstonut minun elämäni. Ja
kumminkin siinä on jotain, joka ilmaisee, että juuri tästä kohdasta
pitäisi elämäni vararikkoa alkaa selvittämään, jos joku, joka voisi,
tahtoisi selvityksen ottaa vaivakseen. Tuon jonkun pitäisi siinä
tapauksessa olla enemmän jumalaa kuin ihmistä.
Mutta ajattele, Anna, kuinka sinun sanasi silloin liikuttaisi minua
sillä näyttämöllä, jota sinä kirjeessäsi muistelet. Kuinka sinä
tulitkaan muistaneeksi juuri tätä tapausta? Kuinka se on mahdollista,
että juuri ne sanat, jotka sinä silloin sanoit, voivat jäädä yhtä hyvin
sinun muistiisi kuin minunkin. Sinä pyysit minua aina olemaan iloinen.
Sinä sanoit iloni olevan sen, jota sinä rakastit minussa. Sinä kerrot
huomanneesi minun alakuloisuuteni ja koetit tavallasi selittää minun
vaikenemistani.
Minä myöskin muistan sen hetken, Anna, ja minä muistan sen sellaisella
voimalla, jolla muistelee ainoastaan niitä hetkiä, joina tietämättään
ratkaisee oman kohtalonsa. Sinä muutuit äkkiä minulle vieraaksi
ihmiseksi, jolla ei ollut muuta yhteistä minun kanssani, kuin että sinä
olit tehnyt minulle tuon suuren vaatimuksen, ja minä tiesin, etten minä
sitä voi koskaan täyttää. Minussa puhui kovasti voimakas ja valtava
ääni: "Mene, mene, mene! Repäise itsesi ajoissa irti!" Mutta minä en
voinut mennä. Minä en voinut reväistä itseäni irti. Minä istuin kuin
tuoliin sidottuna, ja minä ajattelin ajatuksia, jotka koettivat saada
ääntä hiljaisuuteen. Mutta se ei onnistunut. Ajatukset seurasivat minua
kotiini saakka ja minä makasin valveilla sen yön ja ajattelin, kuinka
minä voisin sanoa sinulle, että minun ja sinun välillä täytyy kaikki
olla lopussa.
Minä nukuin aamupuolella ja heräsin siihen tunteeseen, etten minä
voinut tehdä muuten kuin yhdellä tavalla ja minun kohtaloni pakoitti
minua ottamaan kaikki sellaisenaan senvuoksi, että minä tiesin
rakastavani sinua. Minä en puhunut tästä koskaan sinun kanssasi ja kun
elämä sitten kantoi meitä eteenpäin voimakkailla laineillaan, silloin
minä uskoin, ettei minun epäröimiseni ole ollut muuta kuin onton ja
hyödyttömän mielikuvituksen sikiö.
Nyt minä tiedän, ettei se ollut niin. Minä tiedän, että minun olisi
pitänyt voida jättää sinut, ja tuo ääni, jota minä en totellut, tahtoi
minun omaa parastani. Minä olen varma, että sinä myöskin olet tuntenut
samantapaista. Sillä sinäkin silloin epäilit, josko se rakkaus, jota
sinulle tarjottiin, voi sulostaa sinun elämääsi. Sitä minä en tiedä,
mikset sinä totellut sitä viittausta, jonka sinä sait ystävällisiltä
voimiltasi. Me emme ole koskaan puhuneet tästä ja nyt se on minulle
myöskin yhdentekevää saada tietää enemmän kuin tiedän. Niin paljon minä
tiedän nimittäin, että minua houkuteltiin unohtamaan se varotus, joka
puhui minussa, senvuoksi, että sinun puhuessasi oli sinun kasvosi niin
sanomattoman uinailevat ja surulliset. Minusta tuntui, tapahtunee mitä
tapahtuneekin, sinä et koskaan voisi kuitenkaan kohdata miestä, joka
voisi kohdella sinua niin äärettömällä hellyydellä, ja minä toivoin
vuosien tasoittavan tietä sinun sielullesi minun sieluuni. Tästä me
olemme taistelleet ja tuossa taistelussa et ole voittanut sinä enkä
minä.
Mutta nyt, katsellessani kaikkea mennyttä, tuntuu minusta kaiken
täytyneen pakosta tapahtua niinkuin se on tapahtunut. Sillä kukaan ei
jää rankaisematta, joka ottaa hartioilleen sellaista, joka kohoo hänen
omien voimiensa yli, ei edes, jos hän kantaa toivetta, joka avaa
näkömatkan, joka on meidän käsitysrajojemme ulkopuolella. Ei kukaan tee
sitä, ilman ettei hänen paras tarkoituksensa muuttuisi hänen
vihollisekseen, joka kostaa sitä julmemmin, mitä nurjempi ja
oikeudettomampi hänen rangaistuksensa on. Ja minä olen, tahtoessani
olla rehellinen, tiennyt, mitä minä tein. Minä olen käyttäytynyt sinua
kohtaan niinkuin minä olisin käyttäytynyt tuota toista kohtaan, jonka
nimeä minä kiroon. Minä olen kätkenyt, mitä minä en koskaan unohda pois
ja kätkenyt sydämeeni jotain, joka ei koskaan haihdu sieltä.
Tämä on minun hyvästini sinulle ja sinusta se voi tuntua kovalta. Se on
sellainen kuin sinäkin olet sanonut minulle ja minä tunnen, etten minä
voi elää, jos'en minä saa sanoa sinulle, mikä minua nyt häpeällä maahan
luhistaa. Minä häpeän, Anna, minä häpeän itseäni. Ja minä häpeän
senvuoksi, että minulla on ollut silmät, joilla minun piti voida nähdä
ja en kumminkaan ole nähnyt. Ja minä olen niin heikko, etten minä ehkä
nytkään olisi sanonut sinulle, mitä minä nyt sanon, jos minä todella
vakavasti voisin ajatella, että nämä köyhät sanat edes voisivat häiritä
sitä elämää, joka odottaa sinua ja jossa minulla ei ole vähintäkään
osaa. Senvuoksi näissä sanoissa ei ole edes kostoakaan. Epätoivoa se
vain on, josta minun ehkä pitäisi olla ylpeämpi näyttäessäni sitä
sinulle tai antaessani sinun edes aavistaakaan sitä.
_Bob_.