Köpenhaminassa Elokuussa.
_Rakas Bob!_
Minä en tiedä, jos sinä pidät siitä, että minä kutsun sinua näin. Mutta
minä teen sen kumminkin senvuoksi, että minä tunnen niin, ja minä en
voi koskaan tuntea toisin. Minä olen niin yksinäinen täällä, Bob, ja
minä kysyn itseltäni toisinaan, mikä minut vei pois sinun luotasi.
Minä en tiedä sitä ja minä en löydä syytä siihen. Sitten minä olen
alkanut luulla, ettei se ollut mitään, joka vei minut pois sinun
luotasi ja erotti minut kaikesta siitä, joka oli meille molemmille
kallista, lämmintä ja valoisaa. Minä itse menin pois sieltä ja siksi
minä menin, että minä sain olla liian paljon yksinäisyydessä kotona
pitkinä aamupäivinäni ja ajatella vain itseäni.
Tunnetko sinä niin hyvin minua, Bob, että sinä voit ymmärtää kuinka
vaarallista se oli minulle harhailla yksinäisyydessä kotona ja ajatella
vaan itseäni? Minä olen kuullut ihmisten sanovan, että he tahtovat
päästä yksinäisyyteen ajatellakseen itseään, ja minä olen aina
ihmetellyt, että he voivat silloin lisätä tekevänsä sen päästäkseen
selvyyteen itsestään. Jos minä ajattelen liian paljon, niin silloin
hämärtyy minulta kaikki, mitä minä olen tiennyt eli luullut tietäväni
itsestäni, ja minä en löydä itseäni ennenkuin minä saan tilaisuutta
toimia. Sen minä tiedän nyt ja olen ehkä aina tiennyt.
Kun minä elin hiljaista jokapäiväistä elämääni ja toinen ajatus otti
toista kädestä, yhdistyi meidän koko elämämme kauniiksi yhtenäisyydeksi
-- ymmärrätkö sinä, Bob, mitä minä nyt tarkoitan? Voitko sinä ymmärtää?
-- silloin minä en koskaan ajatellut muuta kuin sinua ja Georgia. Minä
toivoisin, että sinä, Bob, voit uskoa, kun minä nyt sanon sen. Miksi
minä muuten sanoisin nyt sellaista? Mutta kaikki muuttui, kun viha
pääsi meidän elämäämme. Tietämättäsi sinä, Bob, minua kiihoitit.
Jokapäivä sinä puhuit minulle hänestä, hänestä, jota minä en ollut
koskaan ennen vähääkään ajatellut. Joka sana, jonka sinä sanoit
minulle, syöpyi minun sieluuni ja vainosi minua yksinäisyydessä
ollessani. Oi! Oi, kuinka minä ponnistelin! Minä pyysin sinua
vaikenemaan siitä, joka hivutti rikki minun itsenäisyyttäni, niin usein
kuin minä jäin yksin. Minä tiedän kyllä, etten minä sanonut sitä
sinulle lempeästi ja rauhallisesti. Minä olisin tahtonut sen niin
tehdä, Bob. Usko sinä myöskin, että minä olisin tahtonut. Minä annoin
sen purkautua kiivaasti kiukkusina sanoina. Ja kumminkin minun sieluni
huutaen kysyi koko ajan: Mahtaneeko hän ymmärtää sitä, mitä minä
tahdoin sanoa hänelle! Jospa hän ymmärtäisi sen -- kumminkin! Ja kun
sinä et ymmärtänyt, Bob, kun sinä vetäydyit erilleen minusta ja etkä
puhunut edelleen minun kanssani niinkuin ennen, kun minä näin
läsnäoloni kiusaavan sinua ja ymmärsin sinun kulkevan mietiskellen
omalla tahollasi samoin kuin minäkin tein omalla suunnallani -- silloin
minun sieluni synkkeni ja minä muutuin vaiteliaaksi. Ja silloin minä
yksinäisyydessäni haudoin mielessäni, Bob, kuinka minä voisin tehdä
sinulle jotain oikeen pahaa.
Minä tein sitä, kun minun ajatukseni olivat sekavina enkä tiennyt, mitä
tahtoisin tai mihin menisin. Minä tein sitä luullessani, että sinä
jollain kummallisella tavalla olit pettänyt minua. Sinä hymyilet ehkä
tätä lukiessasi ja sinä hymyilet tuota katkeraa ja ilkeää hymyäsi,
jonka minä viimeisenä muistan sinun ilmeissäsi nähneeni leikkivän. Ja
minä tiedän niin hyvin, ettet sinä ole koskaan edes ajatuksissasikaan
tahtonut pettää minua. Minä toivoisin, että sinä olisit tahtonut tehdä
sen, niin minun vääryyteni olisi pienempi ja minä en tuomitsisi itseäni
niin syvästi kuin nyt teen, mutta jota minä en voi sanoissa lausua.
Mutta kuitenkin minä tunsin itseni petetyksi, ehkä sinä et ollut
pettänyt minua, vaan minut oli petetty sinun kauttasi. Minä olin
pettynyt toiveessani, jonka sinä olisit aina voinut minulle lahjoittaa,
nimittäin elämänilo minut oli pettänyt. Tiedätkö sinä sitä, Bob, että
minä rakastuin sinuun enimmän juuri senvuoksi, että sinua seurasi ilo
mukanasi missä sinä vaan liikuitkin. Minä tarvitsin sitä, Bob, minä
tarvitsin sitä. Sillä minä olen raskasmielisempi kuin sinä. Se ei
unohdu niin helposti, se ei unohdu koskaan. Minä en voi koskaan sanoa
suurinta osaa siitä, mitä ajattelen ja kaikki tulee niin raskaaksi, kun
täytyy kantaa sielussaan sitä, josta ei koskaan voi puhua.
Silloin minä kohtasin tielläni sinut, Bob, ja minusta tuntui siitä
hetkestä asti mailma olevan täynnä auringonpaistetta, jolloin minä
sinut näin. Sinä otit kaikki mikä tuli ja kaikki mikä oli, niin
keveästi, ikäänkuin sinä olisit ollut kyllin voimakas kantamaan satojen
taakkoja ja minä niin iloiten antauduin sinulle senvuoksi, että sinä
voit kantaa minua ja ettei minun tarvinnut tuntea mitään kaikesta
siitä, joka oli raskasta ja pahaa.
Sitten tuli tuo, jota minä en tiedä mitä se oli, ja muutti sinut. Minä
näin sinut toisena kuin olin ajatellut, ja minun sieluni sulkeutui
itseensä ja minä aloin näkemään sinua toisilla silmillä.
Muistatko sinä, Bob, meidän ensimäistä keskusteluamme kihloissa
ollessamme? Muistatko sinä sitä? Minä en muista mistä me puhuimme.
Mutta minä muistan sinun äkkiä muuttuneen sellaiseksi, jollaisena minä
en koskaan ollut sinua ennen nähnyt ja sinä sanoit minulle, ettei sinun
luonteesi aina ollut sellainen, jollaisena sinä mailmalle ennen
näyttäydyit. Sitä sanoessasi sinä näytit niin kummallisen synkältä ja
rukoilevalta. Ja minä muistan vaan pelästyneeni. "Älä sano sitä, Bob",
sanoin minä. "Älä sano sitä! Minä en voi sietää ihmisen olevan
raskasmielisenä. Sinä et tiedä kuinka kipeästi se koskee minuun, kun
sinä sanot niin. Ole aina iloinen ja hyvä ja koko meidän elämämme
muodostuu iloksi. Lupaa se minulle!" Sinä muistat kyllä, että minä
sanoin sinulle niin ja minä muistan sinun pitkän aikaa vaieten
istuneen. Mitä sinä ajattelit silloin, Bob? Minä olisin usein tahtonut
kysyä sitä sinulta. Mutta minä en ole koskaan voinut. Ollessamme
onnellisia minä en voinut sitä tehdä. Ja kun onnettomuus tuli, me emme
puhuneet koskaan toistemme kanssa muutoin kuin vihassa. Mutta minä
muistan pelkoni siitä hetkestä saakka ja minusta tuntuu nyt, että se
oli alkua siihen, joka nyt vei minut pois sinun luotasi. Ja mitä sinä
ajattelit vaietessasi, Bob, tiedätkö sinä, mitä se oli? Sinä luulit sen
olleen vain tyttömäisen päähänpiston ja sinä rakastit minun
nuoruuttani, minua itseäni ja sinä et tahtonut uskoa minun sillä
tarkoittavan vakavaa. Mutta sitä se oli, Bob. Sitä se oli. Sinä et
aavistakaan, kuinka vakavaa se oli.
Tätä ajatellessani minun mieleni vieläkin heltyy. Ja silloin minusta
tuntuu niin ihmeelliseltä, kuinka minä joskus olen voinut hautoa
mielessäni aikeita tehdä sinulle pahaa. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja
hämärältä, vaikka minä tiedän sen olleen yhteydessä sen kanssa, joka
sitten tuli.
Mutta se yö -- viimeinen kamala yö, jolloin minä kerroin sinulle
kaikki, silloin minä olisin suonut sinun ymmärtävän, Bob, kuinka
rajatonta epätoivoa minä silloin tunsin, minä olin niin epätoivoinen,
ettet sinä voi koskaan tulla tuntemaan sellaista. Ja minä olin
epätoivoinen senvuoksi, että minä tiesin tehneeni sellaista, jota ei
voida koskaan jälleen hyvittää. Minä en ollut ajatellut puhua silloin
sinun kanssasi, vaan minä tein sen senvuoksi, että minun epätoivoni
kävi ylivoimaiseksi ja voitti minut. Minä puhuin toivoen, että sinä
olisit sanonut yhdenkään lohduttavan sanan minulle. Ja tuo lohdutus,
jota minä odotin, oli siinä toiveessani saada nähdä ja tuntea, että se
oli helpoitus sinulle päästä minusta.
Mutta juuri se, ettet sinä voinut tuntea niin, tekee minun vääryyteni
niin suureksi, etten minä koskaan voi pyytää sinua unohtamaan sitä.
Mutta minä pyydän sinua muistamaan vain, että minun vääryyteni on
suurempi erästä toista kohtaan. On eräs toinen, joka vielä on pieni ja
hento, mutta joka on jo kyllin suuri voidakseen ihmetellä. Hän
ihmettelee, miksi hänen äitinsä meni pois hänen luotaan vieraan luo ja
jätti hänet yksin. Ja kukaan ei voi vastata hänen kysymykseensä.
Senvuoksi hän oppii aikasin tuntemaan itsensä vieraaksi häntä kohtaan,
joka on hänen äitinsä ja kumminkaan ei saa olla sitä, jota hän
tahtoisi. Hän ajattelee häntä ihmetyksellä ensin ja myöhemmin
katkeruudella.
Minä en uskalla ajatella mahdollisuutta, että hän kerran voisi unohtaa
ja ymmärtäisi, että hänen äitinsä jätti hänet silloin, kun hän vielä
oli pieni. Jos hän olisi sinunlaisesi, Bob, voisi hän ehkä sen unohtaa.
Mutta hän ei ole sinunlaisesi, vaan minun luonteiseni. Ja senvuoksi
minä voin nähdä hänen suuret siniset silmänsä ja hänen pienet hienot
kätensä ja koko hänen hennon ruumiinsa, ja muistaa, kuinka hän kerran
sairaana ollessaan sanoi minulle: "Kiitos sinulle, joka et koskaan
koske kovasti minuun."
Nyt minä olen koskenut kovasti häneen, Bob, kovemmin kuin kukaan
vieras olisi tehnyt ja senvuoksi minä pelkään hänen kerran vihaavan
minua, minä pelkään niin, että minä voin herätä hänet unissa
nähdessäni. -- -- --
Mitä minä sanoisin enempi sinulle, Bob? Pitääkö minun rukoilla sinulta,
ettet sinä kieltäisi minua pientä aikaa vuodessa hoitamasta lastani.
Pitäisikö minun vielä enemmän nöyrtyä? Toivotko sinä sitä, niin sano
tahtosi minulle ja minä täytän sen.
Minä olen sanonut sinulle kaikki, mitä minä voin sanoa ja enemmänkin.
Ja minä en ole onnellinen, Bob. Ehk'en minä voi siksi koskaan
tullakaan. Mutta jos se olisi mahdollista, mahtaneeko sitten, jos sinä
ja minä tulemme vanhoiksi ja tapaamme sitten. Silloin on niin paljon
tapahtunut ja niin paljon muuttunut toisin. Silloin ehkä sinulla on
seurassasi täysikasvuinen poika, joka on hämillään, mutta kumminkin
hieman -- vain hyvin hieman -- iloissaan saadessaan nähdä minua
sellaisena kuin minä silloin saatan olla. Ja silloin voi tapahtua, että
sinä itsekin voit hymyillä raskasmielisesti, mutta kumminkin hyvää
hymyä ja ehken sellaisella ilmeellä, jonka sinä saat ajatellessasi
kaikkea mennyttä pahaa ikäänkuin unena.
On niin paljon, niin paljon, jota minä en nyt voi sinulle sanoa, mutta
jonka minä silloin uskon ehkä selvenevän. Voipa tapahtua, että sinä
voit ilman kovin suurta katkeruutta silloin tavata
_Häntä, joka kerran oli sinun vaimosi_.