Bob sitävastoin ei taistellut voittaakseen jotain, aivan
yksinkertaisesti hän ei enää tuntenut olevan mitään taisteltavana tai
voitettavana. Hän liikuskeli kotona näinä päivinä eikä luullut koskaan
saavansa lomaansa loppuun kulumaan. Hän olisi tahtonut vapaaehtoisesti
astua jälleen virkaansa, jos ei häntä olisi pidättänyt ajatus joutua
taas ihmisten kanssa kosketuksiin.
Tähän aikaan tunsi Bob sydämensä kovettuvan ja kaikki, mitä hän oli
elämässään rakastanut, vajosi tyhjään välinpitämättömyyteen, ikäänkuin
se lopuksi nielisi hänet itsensäkin. Hän eli sen ainoan ajatuksen
valtaamana, että hänen vaimonsa oli kavalasti pettänyt hänet, ja että
hänen ystävänsä oli ryövännyt häneltä sen ainoan, joka oli hänelle
kallein elämässään. Mutta tähän ajatukseen sekaantui toisinaan toinen,
jota oli kipeämpi ajatella kuin kaikkia hänen muita onnettomuuksiaan.
Bob kuvitteli mielessään nimittäin, että hänessä mahtoi olla jotain
erikoista vikaa tai puutteellisuutta, joka häntä vaivasi, koska ihmiset
yleensä voivat menetellä noin häntä kohtaan.
Mitä lähimpänä aikana tapahtui hänelle, oli kaikki sellaista, joka nyt
tapahtuisi ja joka tapahtui ilman Bobin aiheuttamatta tai estämättä
sitä. Matkalaukkuja ja laatikoita sullottiin ja kuljetettiin pois.
Tuotiin papereita allekirjoitettaviksi ja oli asianajajan käyntejä.
Lyhyesti sanoen koko se koneisto, joka pannaan käyntiin, kun kaksi
naimisissa olevaa ihmistä eivät enää voi jatkaa avioelämäänsä. Bob
antoi määräyksiä ja valvoi, että ne täytettiin. Hän keskusteli
asianajajan kanssa ja allekirjoitti ne paperit, jotka tämä hänelle
esitti. Hän teki sen kaikkityyni niin välinpitämättömästi ja
hajamielisesti, ikäänkuin koko asia ei oikeastaan liikuttaisi häntä
vähääkään, vaan koskisi aivan vierasta. Asianajaja, jolla kumminkin
oli kokemusta tällaisista tärkeistä jutuista, katsoi häntä
teeskentelemättömällä ihmetyksellä ja huomasi, ettei hän koskaan ollut
ollut tekemisissä kummallisemman klientin kanssa.
Molemmat aviopuolisot olivat sopineet, että ero täytyy saada niin pian
kuin mahdollista ja Ruotsin lain mukaan, kuten tunnettua, se voi
tapahtua vain yhdellä ainoalla tavalla. Tämä menettelytapa on, että
toinen asianosaisista selittää itsensä rikokselliseksi ja tuo
tuulenpieksäminen, jota tässä käytetään, on ehken pahin siveellisen
häpeän aihe, joka varsinkin tulee eronneen naisen osaksi.
Bob oli siinä määrässä surun murtama, että hän oli melkein unohtanut
kaikki nuo muodollisuudet. Hän oli kuullut niitä sovellutettavan
toisiin, mutta kun se nyt koski häntä itseään, näytti se hänestä äkkiä
katsoen ikäänkuin tämä asia olisi vain hänen omansa, johon ei ole
kellään oikeutta sekaantua. "Toisen aviopuolisoista täytyy matkustaa
ulkomaille", oli asianajaja sanonut, "toisen heistä täytyy kirjoittaa
toiselle j.n.e." Bob istui miettien noita sanoja, ikäänkuin hän ei
olisi niitä koskaan ennen kuullut. Kysymys on nyt siitä, kuka
matkustaa. Bob ajatteli ja ajatteli, hän ei ollut koskaan ennen
tuntenut vielä, kuinka syvästi häntä oli loukattu.
"Rouva Flodin olisi halukas matkustamaan, jos te suostutte siihen",
sanoi asianajaja.
Bob kuuli hänen sanansa. Ja hän ymmärsi, että häntä pyydettäisiin
säästämään vaimoaan ja matkustamaan itse. Vihlova harmin tunne karsi
häntä ja hän katsoi asianajajaan kuin viholliseensa.
"Milloin hän matkustaa?" kysyi hän.
"Hän on jo matkustanut", vastasi asianajaja vitkasti.
Bob aavisti, ettei hänen vaimonsa ollut tahtonut pyytää hänen
palvelustaan ja että asianajajan kysymys sensijaan oli vaan
muotoseikka.
"Eikö ole mitään sen enempää?" kysyi hän kuivasti.
Silloin alkoi asianajaja puhumaan ja tällä kertaa hän puhui kauvan. Bob
kuunteli häntä, tuijottaen epämääräisesti hänen ohitsensa avaruuteen.
Lopulta hän keskeytti asianajajan. "Minun poikaniko oleskelisi hänen
talossaan?" kysyi hän.
"Se ei koskaan tapahdu."
Asianajaja koetti tehdä vastaväitteitä.
"Rouva Flodin toivoisi, että poika saisi silloin tällöin oleskella
hänen kotonaan. Teidän täytyy myöntää, että se on luonnollinen toive.
Hänhän on kumminkin hänen äitinsä."
Bob vaikeni, ja tunsi kaiken sappensa kiehuvan vihana hänen sielussaan.
"Minä olen kaikki ottanut kantaakseni", ajatteli hän. "Minä olen
alistunut hänen vääryyteensä ja minun pitäisi kumminkin tasoittaa
hänelle tietä, poisottaa hänen tuskansa ja tehdä hänen elämänsä
valoisaksi!"
Niin hän ajatteli. Mutta hän tunsi, ettei tämä ollut olennainen syy
hänen kiihtymiseensä. Bob tiesi oikeen hyvin, että jos Anna rouva itse
olisi tullut ja pyytänyt saada nähdä lastaan, niin hän olisi itse
mennyt hakemaan poikaa ja vienyt hänet hänen syliinsä. Mutta kaikki
mitä hänessä löytyi omanarvontuntoa ja vastustuskykyä kiihkeästi
vastusti sitä ajatusta, että hänen lapsensa asuisi vieraan miehen katon
alla, tuon miehen, jota Bob ei voinut ajatella, ilman ettei veri olisi
paksuna kierrellyt hänen sydämensä ympärillä, ja hän näki punasta
silmissään.
Hän jätti paperit takaisin ja nousi tuolistaan.
"Minä en kirjoita niihin", sanoi hän.
"Miten te tahdotte minun tekevän?" kysyi asianajaja.
"Rouva Flodin saa itse tulla puhumaan tästä minun kanssani", vastasi
Bob.
"Mutta rouva Flodinhan on matkustanut. Ja te itse olette sanonut, että
te ette tahtoisi tavata häntä."
Bob oli sen unohtanut, kuten hän ylipäätään unohti kaikki, mitä oli
tehnyt ja sanonut ja mitä näinä päivinä oli tapahtunut.
"Niin kyllä", sanoi hän välinpitämättömästi. "Pyytäkää rouva Flodinin
kirjoittamaan. Minä vastaan hänelle."
Asianajaja oli ollut tekemisissä naisten kanssa, jotka pohjattomalla
rakkaudella pitivät kiinni uskottomista miehistään. Mutta hän ei ollut
nähnyt sellaista miestä, jonka rakkaus uskottomaan vaimoonsa olisi
ollut loppumaton. Senvuoksi hänen oli vaikea muodostaa todellista
käsitystään tuohon äkkinäiseen vastenmielisyyteen suostua toiveeseen,
joka asianajajan näkökannalta tuntui aivan luonnolliselta. Ja
asianajaja ei voinut toisin arvostella, kuin että tämä äkkinäinen
kovuus oli kerrassaan selittämätöntä miehessä, joka ennen oli vain
osoittanut sellaista hyvyyttä ja myöntyväisyyttä, joka tuntui
lakimiehestä aivan liialliselta. Mutta hän sai sen käsityksen, että hän
voittaisi paraiten olemalla rauhallinen ja senvuoksi jätti hän hyvästi
sillä lupauksella, että hän kirjoittaisi Anna rouvalle.
"Onko teillä muuten terveisiä, jotka te tahtoisitte minun perille
saattaa?" kysyi asianajaja ennenkuin meni.
"Ei", vastasi Bob kylmästi.
Tämä keskustelu tuli Bobille voimakkaaksi rauhattomuuden lähteeksi ja
se antoi osittain hänen ajatuksilleen aivan uuden suunnan. Siitä asti,
kun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, oli hänellä ollut se käsitys,
että kaikki, muutamia muotoseikkoja lukuunottamatta, oli katkaistu
heidän välillään. Se, joka oli ollut kerran, oli kuollut ja haudattu.
Poissa, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Bob oli tuntenut, että
hänelle olisi vain tärkeä voida unohtaa se, osautuakseen kerran jälleen
omalle tielleen, jolta hän nyt näytti harhautuneen, ikäänkuin hän olisi
kadottanut omat jälkensä keskellä yötä sysipimeässä metsässä. Hän
huomasi nyt äkkiä kulumattoman siteen hänen ja vaimonsa välillä, joka
kiinnitti heitä toisiinsa lujemmin kuin inhimillinen laki koskaan voi
sitoa. Hän voi puolustaa oikeuttaan ja erottaa äidin lapsesta.
Kasvattaa hänet siihen luuloon, että äiti oli kuollut, hoitaa tätä
lasta, kunnes se on kasvanut, tulla sen isäksi ja ystäväksi. Hän ei
voisi koskaan kuluttaa pois sielustaan sitä sidettä, jolla tämä poika
sitoi hänet häneen, jonka olemassaolon hän toivoi nyt voivansa hivuttaa
pois sydämestään. Ei koskaan hän voisi tämä lapsi vierellään päästä
niin pitkälle, että hän todella voisi unohtaa. Vaikka hän työskentelisi
veriin asti itsensä kanssa, hän ei voisi koskaan leikata poikki
sitä jännettä, joka sitoi hänen menneisyytensä nykyisyyteen ja
tulevaisuuteen. Kaikki, mikä oli ollut hänen onneansa, ja joka oli
tahrattu ja liattu eikä koskaan voisi tulla puhtaaksi, kaikki tuo oli
imeytyvä koko elinajaksi hänen jäseniinsä kuin Nessuspaita, joka
polttaisi lihan luihin asti eikä voisi repiä pois sitä ilman ettei
ruumiin osia seuraisi mukana.
"Tämä on helvetillistä", ajatteli Bob, kun epätoivo kasvoi hänen
sielussaan. "Tämä on helvetillistä, ja minun täytyy kantaa tätä
sydämelläni niin kauvan kuin hengitän."
Sillä niin lujasti on ihmisten kohtalot sidottu toisiinsa, että mitä
toinen on sanonut tai tehnyt toiselle eli ajatellut toisesta, se ei
koskaan voi hävitä. Se voidaan vain uhrata ja sovittaa. Mutta sitä ei
koskaan voida painaa unholaan, ei koskaan niin kauvan kuin ajatus elää
ja ihmiselämää vielä löytyy tässä mailmassa. Se piilee meidän
kohtaloissamme meidän tietämättämme. Se murtautuu esiin silloin kuin
emme aavistakaan. Se on hiljaa ja kasvaa sielujen luoksepääsemättömissä
kätköissä, ja ilveilee meidän lapsellisille kokeillemme koettaa nostaa
päätämme ja sanoa olevamme vapaita ihmisiä. Rakkaus, onni, niin, eipä
itse surukaan vastusta tätä salaperäistä voimaa, joka meidän omien ja
muiden tekojen tuloksena kytkee kohtalomme niittenkin kohtaloon,
joitten pelkkä olemassaolokin jo kiduttaa meitä enimmän.
Bob ei ollut koskaan tätä ymmärtänyt ennenkuin nyt ja siksi hän
kuljeskeli kuin koditon huoneesta huoneeseen tyhjässä huvilassaan. Hän
meni salista makuuhuoneeseensa ja työhuoneesta ulos eteiseen. Kun
sisällä tuli ahtaaksi hänelle, meni hän ulos ja hän voi tuntikausia
kävellä lyhyellä tiellä, joka vei laiturilta huvilaan. Illalla
pimeässäkin hän käveli siellä mieluummin. Sillä hän luuli kaikkien
sivumennen tarkastelevan häntä ja säälittelevän hänen kohtaloaan. Siitä
tuli hänelle omituinen nautinto tuntea itsensä yksinäiseksi. Ja yön
tultua hän meni huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen, mutt'ei voinut
nukkua. Hänestä tuntui seinätkin huokailevan ja hän oli kuulevinaan
keveitä naisen askelia makuuhuoneesta. Hereillään hän lojui ja kuunteli
tätä eikä tiennyt ketään ystävää, jolle hän olisi voinut
viheliäisyyttään uskoa.
Oli vain yksi paikka, jossa hän ei käynyt ja se oli lapsen huone. Bob
ei aivan yksinkertaisesti voinut käydä siellä, jossa lapsi muistuttaisi
hänelle hänestä, jota hän juuri taistellen tahtoi unohtaa. Olipa
hetkiä, joina Bob tunsi vihaavansa tuota lasta senvuoksi, ettei se
ollut hänen yksin.
Kaikkea tätä Bob ajatteli ja tunsi, ainoastaan odottaessaan kirjettä
vaimoltaan. Se, että hänellä ja Anna rouvalla vielä voi olla jotain
sanottavaa toisilleen, se oli Bobille nyt hirmuista, joka riisti öiden
unen ja päivien rauhan. Kesken kaikkea, kuin myrskynä ajatuksissaan hän
näki edessään tuon kirjeen, kirjoitettu käsialalla, jonka hän tunsi
niin hyvin ja jota hän oli kerran veri kuohuksissa ja sydän lämminnä
lukenut. Mitähän hän nyt kirjoittanee, ja kuinka hän itse olisi iloinen
sitä lukiessaan?
Kuin salamana välähti Bobissa ajatus: Ehkäpä hän ei kirjoittaisikaan!
Ja Bob ei taas ymmärtänyt itseään. Sillä hän huomasi pelkoa siinä
ajatuksessa. Hän toivoi siis, että hän kirjoittaisi. Hän toivoi sitä.
Niin kiersivät Bobin ajatukset edes ja takaisin, alinomaan palaten
samaan aineeseen ja eräänä päivänä otti hän postilaatikosta laiturilla
kirjeen, jota hän oli niin kiihkeästi odottanut. Kirjekuori oli
neliömäinen ja valkea, osoite oli kirjoitettu suurella, varmalla
käsialalla.
Kun kirje oli nyt hänen kädessään, niin huomasi Bob ihmeekseen
katselevansa sitä kerrassaan toisellaisella tyyneydellä kuin mitä hän
oli tuntenut, kun hän sitä ainoastaan odotti. Se tuntui hänestä melkein
luonnolliselta ja itse todellisuus sai tuttavallisen leiman, joka
vaikutti melkein rauhoittavasti hänen mieleensä.
Bob pisti kumminkin kirjeen taskuunsa ja käveli kauvan edestakaisin
laiturin ja huvilan välillä ennenkuin meni huoneeseensa avatakseen sen.