Bob heräsi paljon ennen kuin kukaan muu koko talossa. Hän heräsi
raivoisaan tuskan tunteeseen. Mutta samalla hän tunsi ihmeellistä
vapauttavaa tunnetta, ikäänkuin olisi saanut heittää jotain hirmuisen
raskasta, jota hän oli kauvan kantanut. Hän peseytyi ja avasi akkunan.
Aamuaurinko heitti kultaista hohdettaan havumetsään toiselle puolelle
lahtea ja koko akkunan alusta säteili kimaltelevista kastehelmistä. Oli
kuin hän olisi herännyt pahasta unesta ilkeään todellisuuteen. Mutta
todellisuus näytti hänestä paremmalta kuin uni. Hän todellakin tunsi
sydämensä keveäksi. Ja hän olisi voinut helpotuksesta huutaa suuresti,
jollei häpeän tunne häntä olisi estänyt.
Sitten hän otti hattunsa mennäkseen hiljaa ulos portaille.
Mutta tultuaan saliin huudahti hän yllätyksestä. Anna istui siellä
pukeutuneena kuten hän jätti hänet illalla matkustaakseen pois. Bob
aikoi mennä hänen ohitsensa, mutta hän nousi ja asettui eteen.
"Bob!" sanoi hän vain. "Bob!"
Bob tunsi kuinka hänen sydämensä heltyi ja ruumiinsa värisi kuin
vilusta.
"Etkö tahdo puhua minun kanssani, Bob?" kysyi hänen vaimonsa.
"En", vastasi Bob tukehtuneella äänellä ja aikoi mennä.
Mutta hän pysäytti hänet taas.
"Minä olen tuhat kertaa onnettomampi kuin sinä", sanoi Anna.
"Sinä!" sanoi Bob naurahtaen.
"Sinä et saa nauraa minulla", sanoi hänen vaimonsa.
Bob kääntyi kuullessaan tuon äänen, joka kerjäsi ja rukoili sellaisella
sävyllä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut! Silloin hän näki
kuinka itkeneeltä Anna näytti. Hän oli kalpea, hienoja ryppyjä näkyi
hänen ohimoissaan ja suun ympärillä ja hänen ihonsa oli harmaja. Bob
näki tämän kaikkityyni ja hänen tuli kipeästi sääli tuota naista, jonka
hän ensi kerran senjälkeen kuin heidän tiensä olivat yhtyneet näki niin
vieraana. Bob seisoi tuijottaen häntä ja ihmetteli mistä se johtui,
ettei hän tuntenut mitään.
"Oletko sinä istunut noin koko yön?" kysyi hän lempeämmin.
Ja hän ei vieläkään ymmärtänyt, että hän itse oli rauhallisempi kuin
hänen vaimonsa. Hänestä tuntui, että Annan pitäisi olla onnellinen. Ja
hän tunsi juuri senvuoksi vihaavansa häntä.
"En", vastasi Anna rouva. "Mutta minä nousin aikaisin ylös."
Bob hymyili. Kova, ilkeä hymy veti kieroon hänen kasvojaan. Hän olisi
pitänyt kerrassaan luonnollisena, että Anna olisi ollut yhtä
epätoivonen kuin hän itse oli ollut, eikä tiennyt mitä hän tekisi.
Hänen vastattuaan hän ajatteli: "Luonnollisesti se ei hänelle ollut
mitään uutta. Hän on tiennyt sen kauvan." Ja hän olisi tahtonut mennä
ja lyödä häntä. Mutta hän ei voinut tehdä eikä sanoa mitään. Hänen
läsnäolonsa kiusasi häntä sanomattomasti. Se vei hänen kaiken
itsehillitsemiskykynsä ja tuskasta ähkien hän istuutui lähimmälle
tuolille, minkä hän löysi.
"Jätät minut", sanoi hän. "Minä en kestä sitä."
Toivon valtaamana riensi Anna kiireesti Bobin luo. Hän laski molemmat
kätensä hänen päähänsä hyväilläkseen häntä, jota hän ei ollut tehnyt
pitkään aikaan.
"Bob parka", sanoi hän, "Bob parka!"
Ja lisäsi matalammalla äänellä:
"Jos sinä voisit sanoa, että sinä annat minulle anteeksi!"
Bob istui aivan hiljaa käsittämättä miksei hän voinut nousta ylös ja
töytätä häntä pois luotaan. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän istui
liikkumatta ja tunsi noiden hentojen käsien vapisevan hyväillessään
hänen hiuksiaan, tunsi ikäänkuin sähkövirran kulkevan ruumiinsa läpi.
Ja istuessaan hän muisti nyt heidän ehjän onnensa. Hän muisti, kuinka
hän kerran tunsi elämän niin kirkkaana, ehjänä ja onnea uhkuvana. "Minä
en tiedä mitään, mitä minä toivoisin itselleni enemmän kuin minulla nyt
on", niin oli hän itse sanonut. Ja kumminkaan hänellä ei ollut ollut
mitään, ei mitään hän ollut omistanut, jota hän olisi voinut pitää ja
kätkeä omanaan. Se oli särkynyt niinkuin kaunis saippuakupla, joita
pojat leikkiessään puhaltavat rikki ja koko loistosta jää vain kirvelyä
silmiin.
Tätä kaikkea ajatellessaan hän tunsi vaimonsa käsien liikkumattomina
lepäävän hiuksissaan. Bob nousi, mutta ei työntääkseen häntä pois.
Suonenvedon tapaisesti kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
nojautuneina toisiinsa he itkivät molemmat onnettomina kuin kaksi
eksyksiin joutunutta lasta.
Anna rouva tointui ensin, se, joka herätti hänet, oli
aamuhiljaisuudessa vihlovasti kaikuva laivan vihellys.
"Minun täytyy matkustaa pois, Bob", kuiskasi hän.
Bob hellitti kätensä hänen vyötäisiltään. Vaimonsa sanoessa hän häpesi
heikkouttaan. Hän ymmärsi, että hän menisi suoraan hänen luotaan toisen
luokse ja hänen kasvonsa saivat jälleen jäykän ja vieraan ilmeen. Ja
Anna rouva ymmärsi hänen ajatuksensa, vaikkei hän sanonut sanaakaan.
"Älä sano mitään", sanoi hän. "Älä sano mitään nyt!"
Mutta Bob ei tahtonut kuulla häntä.
"Minä tahdon tietää, mihin sinä menet", sanoi hän.
Ja hänen äänensä värähteli vihasta.
"Me emme vielä ole eronneet", lisäsi hän.
Anna rouva katsahti häneen ja hänenkin kasvonsa muuttuivat kylmiksi.
"Minun täytyy puhua Göstan kanssa", sanoi hän. "Miksikä sinä
pakottaisit minua sanomaan, mitä sinä kumminkin ymmärrät?"
Hän katsoi jälleen Annaan ja tunsi taas kuvailematonta sääliä, joka
äsken oli hänet hellyttänyt.
"Mene hänen luokseen", sanoi hän. "Sinä olet valinnut hänen ja minun
välillä ja minä toivon, ettet sinä koskaan kadu. Mutta sen minä tahdon
sinulle sanoa ennenkuin menet. Sinulle minä voisin antaa anteeksi,
mutta en hänelle koskaan. Pyydä sitä miestä varomaan, ettei vaan tule
lähelle minua. Pyydä sitä häneltä!"
Taas kuului laivan vihellys ja Anna rouva säpsähti taas. Bob huomasi
sen ja kaikkien niiden raivoisien tunteiden valtaamana, jotka hänessä
liikkuivat, hän melkein huusi:
"Jouduta itseäsi! Älä anna hänen odottaa! Kiiruhda, sanon minä."
Anna rouva meni ja monenlaiset ajatukset kiertelivät hänen aivoissaan.
Hän inhosi itseään, hänestä tuntui koko elämä muuttuneen niin
likaiseksi ja raa'aksi. Miksi erosi hän nyt Bobista? Miks'ei he voineet
kauvemmin edes puhua toistensa kanssa, tahtomatta tuottaa sydänkipuja
toisilleen? He olivat rakastaneet toisiaan kuin kaksi hyvää lasta ja
sitten oli rakkaus sammunut. Miksi ja minkävuoksi? Sitä hän ei tiennyt.
Uusi ihminen oli herännyt hänessä ja työntänyt toisen pois. Tämä uusi
ihminen oli voimakas ja selvänäköinen, varma itsestään ja täysi palavaa
toivoa saada nauttia häikäilemättä. Eikö hänellä sitten olisi oikeus
ottaa sitä onnea, jonka elämä oli hänelle ojentanut, ja kuinka hän
olikaan ajatellut olevan helppoa kerran sanoa kaikki Bobille. Hyvinä,
ymmärtäväisinä ystävinä olisivat he puristaneet toistensa käsiä
kiitoksiksi kaikesta siitä onnesta ja valoisista päivistä, joita elämä
heille on suonut ja tällaisella tunteella heidän olisi pitänyt erota,
kantaen kukin taakkaansa, jonka elämän pettävät harhaluulot ovat
lahjoittaneet. "Ikuisestiko?" ajatteli Anna rouva. "Mikä on ikuista?
Mikä voi olla ikuisesti? Eikö ole parempi, kun huomaa rakkauden
loppuneen, että rikkoo lupauksen, kuin että jatkaa sitä ja rakkauden
sijasta tuntea ikuista tyhjyyttä? Sillä tyhjyys voi tulla ikuiseksi,
tyhjyys on se ainoa, joka voi olla ikuinen." Niin oli Anna rouva
sanonut Bobille ja niin ajatteli hän nyt. Miks'ei Bob voinut ajatella
samoinkuin hän?
"Hän rakastaa minua vielä", ajatteli hän. Ja siinä on ero. Mutta tuo
ajatus ei herättänyt hänessä edes myötätuntoisuutta siihen mieheen,
jota hän itse oli kerran rakastanut. Hän herätti hänessä vain
vastenmielisyyttä, koska hän oli ikäänkuin jarruttamassa hänen omaa
onneaan. Sillä sen onnensa hän tahtoi voittaa Bobin uhallakin.
Hänellähän oli vain kurja elämänsä elettävänä ja hänen täytyi voittaa
onnensa.
Anna rouva katsahti ympärilleen laivankannelle, ikäänkuin jotain olisi
selvennyt hänelle. Se oli väkeä täynnä. Herroja, jotka matkustivat
virastoihinsa ja konttooreihinsa, rouvia, jotka menivät ostoksilleen.
Rappuja nousi juuri nyt eräs herra, jonka Anna tunsi. Hän tuli
tervehtimään, kysyi Bobia ja istuutui. Anna vastasi hänen kysymykseensä
ja ihmetteli, että se kävi niin helposti. Hänen puhuessaan alkoi Anna
rouva ajatella kotiaan, ymmärtämättä minkä vuoksi. Hän ajatteli Georgia
ja hänen ajatellessaan lasta puhui vieras koko ajan oikeen innokkaasti.
Anna rouva kuunteli ja hänen ajatuksensa kiintyivät hetkeksi hänen
puheeseensa. Hän kertoi eräästä hiljakkoin sattuneesta tapahtumasta,
josta olivat sanomalehdet kertoneet, ja teki siitä hauskoja
arvostelujaan. Anna rouva ajatteli hänen puhuessaan: "Voinko minä
jättää Georgia? Mitä hänestä tulee? Ja kun hän kerran tulee
vanhaksi..." Silloin kuuli hän vieraan lopettavan kertomuksensa ja
hänen kasvonsa saivat silmänräpäyksessä juuri sellaisen ilmeen, joka
sopi viimeisiin sanoihin, jotka hän kuuli kuin pohjana omille
ajatuksilleen. Herra pyysi kohteliaasti anteeksi. Hänellä oli hieman
puhuttavaa erään toisen henkilön kanssa. Hän kumartui ja meni. Anna
näki vain hänellä uudet ruskeat kengät, kun hän meni hänen ohitseen.
Anna rouvasta tuntui ympäristö äkkiä muuttuneen hiljaiseksi ja hän
tunsi halua itkeä, itkeä vain senvuoksi, että hän tunsi olevansa niin
yksinäinen eikä ollut ketä puhutella. Miksi hän matkusti pois näin? Ja
minne hän matkusti? Silloin valtasi hänet äkkiä ajatus, ajatus jota hän
ei ollut ennen tavannut tai ei ollut tahtonut ajatella. Hän luuli
kumminkin ajatelleensa sitä koko ajan. Sillä olihan niin paljon
tapahtunut ja eilisestä päivästä oli jo niin kauvan. Hän ajatteli, että
hän oli puhunut Göstan tietämättä Bobin kanssa ja muisti hänen
varoittaneen äkkipikaisuudesta ja kehoittanut hillitsemään itsensä.
Anna tunsi epämääräistä pelkoa, joka valtasi hänet, raukan, sitä
enemmän, mitä lähemmäs hän tuli päämääräänsä. Tuo pelko oli niin
voimakas ja kummallinen, että se melkein muistutti pimeänpelkoa. Hän
olisi tahtonut pysäyttää laivan koneen tai koettaa saada kapteenin
kääntämään laivan takaisin. Hänellä oli halu huutaa jonkun vieraan
apua, joka ehken voisi auttaa yksinäistä, onnetonta naista, joka oli
pahantekijä ja senvuoksi suojaton. Mutta joutuin ja varmasti liukui tuo
pieni höyrylaiva eteenpäin ja tuskaisesti hän ymmärsi, ettei hän voi
sitä kääntää takaisin. Hän näki rantojen, jotka hän tunsi niin hyvin,
soluvan ohitseen, hän näki Tukholman valotonna ja suurena kääntyvän
hänen katseensa eteen vipajavan aamuautereen ympäröimänä. Hän näki
laivan asettuvan laituriin, ja hänen aivonsa olivat ajatuksista
tyhjänä, vain huutavassa avun ja turvan tarpeessa hän meni maihin ja
huomasi, ettei kello vielä ollut yhdeksänkään.
Anna rouva meni kiirein askelin Norrbron yli ja kääntyi oikastakseen
Kungsträdgårdiin. Hänessä herää kummallinen pelontunne, jos joku näkisi
hänet. Hänellä ei ollut mitään varmuutta. Hänhän ei ole edes
kunniallinen vaimo, joka miehensä suojasta varmana rohkeasti voisi
nostaa päätään. Hän on vain nainen, joka ruhjottuaan sillat takanaan
kulkee luvattomilla teillä, yksi niistä, joita mailman on tapana
kivittää ja jotka eivät ehken ole parempaa ansainneetkaan. Anna rouva
kulkee senvuoksi joutuin, ettei hän näe sivulleen. Sykkivin sydämin hän
tulee portista sisään vältellen vanhan porttivahtieukon katseita, joka
tirkistelee häntä pyöreästä ikkunasta. Päästyään kaksi rappua ylös, lyö
hänen sydämensä kuin se tahtoisi rinnan puhkaista ja hän on kokoon
lyhistymäisillään, kun hän lopulta nojautuu seinää vastaan ja soittaa
ovikelloa.
Sitten istuu hän Gösta Wicknerin sohvalla ja näkee hänen seisovan
edessään ja kuulee hänen kiihtyneenä kyselevän ymmärtämättä miksi hän
on tullut.
Anna oli ajatellut selittää hänelle, mutta hän ei voinut. Sanat
vierivät hänen huuliltaan vain voimatta pidättää niitä, hän joudutti
omaa kohtaloansa elämässä ja kuolemassa ja sanoo vaan:
"Minä olen puhunut Bobin kanssa. Ja hän tietää kaikki."
"Milloin?" kysyy hän. "Milloin?"
"Eilen kotia tultuani", vastaa Anna rouva. "Hän oli laiturilla minua
odottamassa. Hänellä oli aivan samallainen pieni taskulamppu kuin
sinullakin. Minä näin hänen tulensa syttyvän juuri kun sinun sammui.
Oi, se oli niin hirmuista!"
Anna rouvasta tuntui, että hän oli näillä sanoilla selittänyt kaikki
tyyni ja hän tiesi samalla kertaa tehneensä vastoin rakastajansa
toiveita.
"Suo anteeksi minulle", pyysi hän. "Mutta minä en voinut muuta."
Gösta Wickner ei ymmärtänyt häntä. Hän oli herännyt varmana ja
ajatukset selvinä tärkeään päivän työhönsä ja hän ei voinut käsittää,
että lyhdynvalo, joka sammuu ja syttyy, voi aiheuttaa sellaista
vallankumousta. Mutta hän oli oppinut tuntemaan naisia pitkinä elonsa
vuosina, ja hän tiesi, että kun nainen on kiihdyksissä, voi häntä
hillitä vain, jos hänen saa uskomaan, että häntä ymmärretään. Samassa
hän senvuoksi huomasi, että nyt tarvittiin hänen voimaansa ja
etevämmyyttään, kaikkia mikä voi esiin loihtia uljuutta ja
silmänräpäyksen innostusta. Kaikki onnistuisi hänelle, kaiken täytyy
onnistua. Hän rakasti häntä, hän olisi aina rakastava häntä. Nyt vain
hänellä ei olisi aikaa. Vain yhden päivän loma.
Hän istuutuu sohvaan hänen viereensä ja Anna rouva tuntee, kuinka hän
tarttuu hänen käteensä. Hän kuulee, kuinka hän alkaa puhua. Mutta hän
ei ymmärrä ensin, mitä hän sanoo. Se on jotain osakeyhtiöstä ja
liikkeestä. Tässä nyt uskoo Gösta Wickner rakastajattarelleen kaikki.
Hän uskoo hänelle salaisimmat suunnitelmansa. Hän muuttuu
kaunopuheiseksi ja hänen silmänsä alkavat kiiltää. Virtana syöksyivät
sanat hänen huuliltaan ja lopulta alkaa Annakin kuulla. Hän näkee
edessään loistavan tulevaisuudenkuvan, jossa hän kädenkäänteessä kohoaa
ruhtinattareksi, ylölliseen elämään, huveihin, hienostoon ja
riippumattomaksi. Ja Anna ymmärtää, kun Gösta vielä lisää:
"Minä tarvitsen vain yhden päivän, vain yhden ainoan päivän ja kaikki
on valmis. Tänään se on ratkaistava. Tänään minun täytyy ajatella
muuta. Tänä päivänä minun täytyy olla kylmäverinen ja valpas, hermojeni
ja itseni herra. Mutta tästä illasta lähtien minä olen sinun -- ja olen
aina oleva sinun."
Anna rouva kuuntelee tätä kaikkea ja tuntee sydämensä juhlivan. Hän
tuntee rakastaneensa huomaamatonta, köyhää töllinmiestä, ja että Gösta
nyt oli riisunut vaipan ja näyttänyt hänen ruhtinasketjunsa, joka
kätkeytyi tämän puutteenalaisen puvun alle. Ja kumminkin tuntee hän,
että hän olisi ollut onnellisempi, jos hänellä nyt -- juuri nyt --
olisi ollut aikaa ajatella häntä. Jos hän olisi ottanut hänet
käsivarsilleen ja hyväillyt hänet rauhaan, olisi hän täyttänyt Annan
uinailujen toiveet, jotka hänen nyt täytyi unohtaa. Mutta hän on niin
väsynyt, että hän voikin unohtaa ne. Ja hänen intonsa ja voimansa on
niin ääretön, että ne tuudittavat hänet rauhaan, rauhaan, joka tulee
tuntiessaan toisen voimat suuremmiksi kuin omansa. Tähän tunteeseen
hukkuu kaikki muu ja Anna rouva hymyilee ensi kerran tänä päivänä. Hän
hymyilee tulevaisuudelle, joka voi hänelle jälleen antaa kaikki, mitä
hän on kadottanut. Hän hymyilee miehelle, joka on nostanut hänet
vierelleen ja pakottanut hänet rakastamaan toisen kerran.
Näin hymyillen hän kuuntelee, mitä Gösta sitten sanoo hänelle. Hän
kuuntelee hänen neuvojaan, kuinka hänen on vietettävä päivänsä, ottaa
avaimen, jonka hän antaa hänelle päästäkseen vapaasti menemään ja
tulemaan ja vastaanottaa hänen suutelonsa, kun hän menee jättäen hänet
yksin.
Sitten katselee hän taas neuvotonna ympärilleen tyhjiä huoneita ja
ajattelee pitkää, ihmeellistä päivää, joka on hänen edessään. Ja
yksinäisyydessään hän saa helpoituksentunteen, joka hengittää ilmansa
kyynelvirrasta. Hän tietää tulevansa sen miehen vaimoksi, jolle hän nyt
oli antautunut. Ja hän tunnustaa itsekseen, että oli tuskallista joutua
halveksituksi, joka oli suututtanut häntä siitä hetkestä asti, jolloin
hän joudutti kohtaloaan ja puhui Bobin kanssa.