Kesäiset viikot olivat kuluneet niin joutuin ja keveästi, ettei Anna
rouva huomannut niiden menneenkään. Bobille ne olivat olleet kylläkin
raskaita. Mutta hänen vaimonsa ei enää tahtonut huomata Bobin
katseisiin kätkeytyviä kysymyksiä, joita hän ei tohtinut edes
itselleenkään tunnustaa. Anna rouva kulki nykyään omaa tietään ja se
oli hänet johtanut pois kaikesta, joka oli hänen ja Bobin yhteistä.
Pieneen kesähuvilaan, joka kätkeytyi rauhallisen saaristosalmen
rannalla koivujen viheriään helmaan, matkusti Anna rouva höyryveneellä,
joka lähti kello kymmenen illalla pääkaupungista. Hän istui höyrylaivan
yläkannella kumartuneena selkänojaa vastaan ja hänen hienot kasvonsa
olivat uinailevat ja kalpeat. Hänen vieressään istui Gösta Wickner
puristaen takkinsa suojassa hänen kättään, josta hän oli juuri riisunut
käsineen. Laivankansi oli muutoin tyhjä, kahden he siellä istuivat
kesäillan hyväilevän hämärän ympäröiminä. Leppoisana se valui pimeiden
rantojen yli, joilla puiden latvat muodostelivat taivaalle iltaruskoon
hullunkurisia ääriviivoja. Se valui kimmeltävään veteen, joka
tuuditteli lukuisia höyrylaivoja himmeissä varjoissa. Se tasoitti ohi
liukuvien höyrylaivojen jyrkkiä muotoja, vihreät, punaset ja valkeat
valot kimaltelivat lyhdyistä ja salonkien pienistä, pyöreistä
ikkunoista hämärässä niin kummallisen kangastelevasti. Ja löysinä
tyvenessä lepattelivat purjeet hämärässä kohosivat nyt ylemmäs
huvipursien rungoista kuin muuten.
Kaikkialla näköalassa oli tuollainen hellä ja melkein sovittava sävy
jollaisen tunnelman luonto aina herättää, kun lähtee kaupungin
meluisilta kaduilta luontoa näkemään. Muuttuu äkkiä niin paljon
hiljaisemmaksi, vaikkei aivan hiljaiseksi. Yksinäisyys lähestyy,
vaikkei vielä ole muuttunut vallitsevaksi. Vielä kuuluu paljon ääniä,
jotka ilmaisevat kaupungin olevan läheisyydessä, veden loisketta
veneistä, höyrylaivojen vihlovia vihellyksiä, koneitten ähkivää
valitusta. Suuria savupilviä liitelee lukemattomien pikku liekkien
heijastuksien värjääminä ja somistelemina. Höyrylaivan keulan edessä
lojuu suuri purjelaiva hillityn hiljaa ja vakavasti.
Hiljaa istuivat he, jotka kahden olivat laivan kannen vallanneet.
Virkkaamatta mitään kumartui Gösta suutelemaan Annan kättä joka lepäsi
hänen omassa kädessään. Siinä liikkeessä oli jotain väkivaltaista ja
hillitöntä, jolla hän vei tuon hennon käden huulilleen, jotain niin
tavattoman outoa tuon miehen tavaksi, joka kylmästi hymyillen tapasi
hillitä äänensä sävyäkin.
Hän kumartui ja kuiskasi jotain Anna rouvan korvaan. Mitä hän sanoi,
mahtoi olla jotain, jota Anna rouva oli ikävöinyt saada kuulla tai,
jota hän ei voinut kuulla usein. Sillä sanat syöksivät veren hänen
poskiinsa. Äkkinäisellä liikkeellä kohotti Anna rouva kasvonsa ylöspäin
ja otti hymyillen silmät ummessa hänen suutelonsa. Sitten aukasi hän
silmänsä ja ne loistivat hehkuen.
"Saatatko sinä minua kotiin tänä iltana?" kysyi hän.
Harmillinen vivahdus tummensi hetkeksi Gösta Wicknerin piirteitä.
"On liian myöhäistä", sanoi hän. "Minä poistun laivalta viimeisen
edellisellä laiturilla. Siellä minä tapaan Tukholman laivoja."
Anna vaikeni hetkeksi, mutta näkyi, ettei Anna rouva ollut hyvillään.
"Miks'et sinä tahdo?" kysyi hän lopulta.
Gösta hymyili hieman purevasti ja samalla kertaa ystävällisesti
ikäänkuin hän olisi nuhdellut lasta.
"Tarvitseeko sinun oikeastaan kysyä sitä?" sanoi hän.
Ja vastauksen sijasta puristi hän jälleen Anna rouvan kättä ja hyväili
sitä, ikäänkuin olisi tahtonut rauhoittaa häntä tai johtaa toisiin
ajatuksiin.
Mutta Anna ei tahtonut tänä päivänä sallia rauhoittaa itseään tai ehkei
voinut rauhoittua.
"Ajattele minua", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minun täytyy
matkustaa kotia. Kohdata hänen katseensa. Puhua hänen kanssaan. Kaikkea
sitä sinä tahdot karttaa."
Gösta päästi hänen kätensä, ja hänen kasvonsa muuttuivat kylmiksi. Anna
katsoi niiden ilmettä ja pelästyi, kuten hän aina teki, kun hänen
silmänsä katsoivat suoraan ilmaan etsimättä hänen katsettaan, ja hänen
suunsa sulkeutui kuin mailmoja sulkien huuliensa taa, ja Anna rouva
tunsi, ettei hän koskaan saisi nähdä sinne. Hän pelkäsi tuota
kasvojenilmettä, ikäänkuin aavistaen sinne kätkeytyvän jotain, joka
kerran antaisi hänelle suurimman surun mitä hän koskaan oli tuntenut.
Ja hän katui katkerasti, että hän oli sallinut tunteittensa aavistaa
sellaista.
Voimatta sanaakaan sanoa hän istui vaieten hänen vieressään, kunnes
höyrylaiva hiljensi vauhtiaan ja pimeässä lähestyi se laituri, jossa
hän tiesi heidän täytyvän erota. Silloin valtasi hänet pelko kokonaan,
pelko, että hän kadottaisi hänet, kyllästyttäisi hänet, olisi
suututtanut hänet ja karkoittanut luotaan hänet.
"Gösta!" kuiskasi hän ja käänsi epätoivoiset kasvonsa häneen.
Anna rouvan tuskasta värähtelevä ääni sai hänen kasvonsa kirkastumaan,
ja niille ilmeni jälleen riemuisa ilme, joka aina rauhoitti Annaa. Hän
katsoi oikeen hänen silmiensä sisään puristaessaan hänen kättään. Ja
juuri kuin laiva peräytyi laituriin, hyppäsi Gösta Wickner maihin
häviten pimeään. Anna istui yksin kannella katsellen pimeitä rantoja.
Hän katsoi takaisin laiturille, jonka hän juuri oli jättänyt. Silloin
ilmestyi pimeästä häilyvä ja harhaileva kipinä. Hän näki sen ikäänkuin
pysähtyvän ja muuttuvan liekiksi. Ja hän ymmärsi heti, mistä liekki
tuli. Se oli Gösta Wicknerin taskulyhdyn liekki, jonka hän oli
sytyttänyt kutsuakseen tulevaa laivaa laituriin päästäkseen sillä
takaisin.
Anna rouva tuijotti tuota pientä liekkiä, joka liikkuin ylös ja alas
ikäänkuin olisi lähettänyt tervehdyksen hänelle. Hän kuuli höyrylaivan
takanaan kulkevan ohitse, mutta hän ei kääntynyt. Kuin lumottuna hän
istui ja hänen silmänsä tuijottivat tuota pientä valaisevaa pistettä
kunnes ne kostuivat ja katse samentui. Silloin räpytti hän silmiään ja
nousi seisoalleen. Mitä se oli? Näköala hävisi ja vaihtui kokonaiseksi
riviksi suurempia liekkejä, jotka loistivat kuin silmät yli vetten.
Anna rouvan täytyi hymyillä liikanaiselle haaveilulleen. Hänen ja
pienen valopisteen väliin tuli toisen laivan musta kylki. Se peräytyi
laituriin ja hetken perästä kiiti se jo matkalla suurta kaupunkia
kohti.
Anna rouva huokasi ja istuutui jälleen paikalleen. Tuntui niin autiolta
hänen ympärillään, ja hän oli yksin, niin pelottavan yksinäiseksi hän
ei ollut koskaan tuntenut itseään. Ajattelematta hän käänsi katseensa
eteenpäin ja hänen katseensa liukui rannoilla, jotka kohoutuivat
pimeästä. Hän säpsähti äkkiä nähdessään jotain, jolta hän tahtoi
kädellään peittää katseensa. Hän näki taas pienen valopilkun. Se oli
aivan samallainen, jonka hän näki äsken taakseen sammuvan. Se näkyi
myöskin vähän veden yläpuolelta ja valaisi laituria. Tämä valo tuli
aina selvemmäksi ja selvemmäksi. Anna rouva tunsi laiturin, hän näki
koivujen piirteet ja tammen ojentelevan siellä takapuolella kyhmyisiä
haarojaan. Mustana, muodottomana varjona solui huvila varjosta
näkyviin. Nyt hiljensi laiva vauhtiaan ja kuin unissaan nousi Anna
rouva maihin.
Vaieten otti Bob hänet vastaan ja vaieten kulkivat he tiellä. Bob ei
kysynyt häneltä mitään ja Anna ei sanonut hänelle mitään. Mutta
tienmutkassa hän näki, että kumarassa hän kulki kuin vanha mies ja etsi
sanaa katkaistakseen tämän kammottavan hiljaisuuden.
"Bob!" sanoi hän. "Älkäämme menkö nyt sisään!"
Hän kääntyi vaimoonsa päin ja hänen olentonsa muuttui joustavammaksi ja
pitemmäksi. Anna luuli ymmärtävänsä, mitä Bob tunsi. Hän tunsi melkein,
että Bob oli sanonut sen hänelle. Bobiin heräsi toivoa. Hän ajatteli
vaimonsa tahtovan lähentyä, tahtovan sanoa edes sanankaan, joka
yhdistäisi heidät jälleen toisiinsa. Anna tunsi sen ikäänkuin hän
olisi kuullut hänen äänensä sanovan hänelle tuon kaikkityyni ja
katsomattaankin hän tiesi miehensä silmien odottavina tähtäävän hänen
huuliaan.
Anna tuli niin kummallisen raskasmieliseksi eikä tuntenut voivansa
tehdä mitään, ja hän kuuli ikäänkuin vieraan puhuvan, kun hän lopulta
itse sanoi:
"Sinähän tiedät sen itse, Bob. Meidän välimme ei voi tulla sellaiseksi,
kuin se ennen on ollut."
"Mitä sinä tarkoitat?" kuului Bobin äänellä.
Sitten kuuli hän oman äänensä:
"Minä olen toisen, Bob. Minä en ole enää sinun."
He istuivat laiturin matalalla penkillä, jonka alla vielä vesi
loiskahteli höyrylaivan viimeisistä aalloista, kun Anna rouva sanoi nuo
sanat. Bob ei liikahtanut, kun hänen vaimonsa oli ne sanonut. Hän istui
vaan vielä hieman enemmän kokoonlyhistyneenä ikäänkuin häntä olisi
lyöty aivan liian kovasti. Ja Anna tunsi vain jotain säälin tapaista,
joka ehken oli livahtanut hänen sielunsa läpi. Mutta hän ei tiennyt
siitä. Hän kuuli vain, että hän itse alkoi puhua ja hän luuli
puhuneensa kauvan. Sitten havahtui hän tuosta hirmuisesta
jännityksestä, jossa hän oli ollut ja hän tiesi istuvansa siellä
yksinään Bobin kanssa ja oli ajatellut vaan kaikkityyni. Mitä Gösta
sanoi? oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Mitä Gösta sanoo?
Hän nousi ja meni tämän ajatuksen valtaamana sisälle, eikä Bob
pidättänyt häntä.
Bob istui siellä laiturilla paikallaan ja tunsi itsensä omituisen
hävyttömällä tavalla rauhalliseksi. Hän otti hatun päästään ja koetti
vetää keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta se ei tahtonut onnistua. Mitä
oikeastaan oli tapahtunut? Sitä hän ei tiennyt. Hän luhistui vaan
jälleen kokoon ja kuuli kuin unissaan ihmeellistä huminaa, joka mahtoi
tulla lyhyessä kesäunessaan itseään tuudittelevista puista.
Bob istui ja huomasi kaikki ympärillään. Hänen tuskansa vielä ikäänkuin
nukkuivat. Hän näki jonkun ryömivän eteenpäin hänen jalkojensa
vieressä. Bob kumartui katsomaan ja näki korpisammakon vitkalleen
kömpivän eteenpäin yökasteesta kostuneilla laudoilla. Hän käänsi sitä
jalallaan ja huomasi sen olevan vatsan alta vaaleamman, päästi sen
jälleen menemään seuraten sen liikkeitä sellaisella tarkkuudella
ikäänkuin tuo pieni eläin olisi hänessä herättänyt suurinta
mielenkiintoa. Sammakko istui rauhassa ja ikäänkuin imien kosteutta
vedestä.
Bob istui katsellen sitä puolittain horroksissa kunnes hän äkkiä tunsi
pistävää tunnetta sydämessään, joka teki oikeen kipeää. Silloin tuli
hän ajatelleeksi, että hän oli yksin. Hän huudahti ääneensä: "Anna!"
Mutta sen sanottuaan takertui ääni kurkkuun ja tukahdutetun
nyyhkytyksen pulpahdus kohautti hänen rintaansa.
Silloin Bob nousi. Häntä paleli niin että hampaat kalisivat suussa.
Hoippuen kuin juopunut hän meni suoraan huoneeseensa, heittäytyi
vaatteissaan sohvalle ja vaipui silmänräpäyksessä hyvin raskaasti
syvään horroksiin.