Anna rouva oli ruvennut makaamaan pitkään aamusilla, jonka vuoksi Bob
sai nykyään usein syödä aamiaisen yksinään. Tämä tapahtui osittain
senvuoksi, ettei mikään enää houkutellut Anna rouvaa nousemaan aikasin
ylös, osittain myöskin senvuoksi, että hän tahtoi mieluummin lyhentää
niitä tunteja, jolloin hänen täytyi olla kahden miehensä kanssa.
Kun hän jäi yksin ja päivä kultasi hänen ympärillään olevia esineitä,
loikoili Anna rouva katsellen uutimia, joissa auringonsäteet leikkivät.
Kuinka olikaan kaikki näin muuttunut? Tuota hyödytöntä ajatusta hän voi
kääntää ja vääntää, kunnes kerrassaan toinen tunne sai hänet sen
unohtamaan ja se oli niin voimakas nurjamielisyyden tunne Bobia
kohtaan, että se tunkeutui hänen tapojensa pienimpiinkin ominaisuuksiin
ja hänen viattomimpiinkin pikkupiirteisiinsä. Juuri se mitä hän ennen
oli hyväilevällä hellyydellä ajatellut, oli hänelle nyt kaikkein
enimmän vastenmielistä. Hän saattoi maata ummessa silmin ja olla
nukkuvinaan päästäkseen hänen suuteloistaan, kun hän meni. "Tämä on
sitten elämää", ajatteli Anna rouva. Ja mieliharmilla lisäsi hän
itsekseen: "Minähän olen vielä nuori."
Anna rouva oli pahoillaan, että hänen elämänsä oli tyhjä ja ikävä --
itse hän tapasi sitä ajatuksissaan kutsua sisällyksettömäksi -- mutta
hän ei tuntenut enää vähääkään tuskaa siitä, että hänen tunteensa
Bobiin oli muuttunut vastenmielisyydeksi. Hän näki hänen menevän ja
tulevan, niin, vieläpä hän näki hänen kärsivänkin, tuntematta itse sen
suhteen muuta kuin velttoa mielipahaa. Anna rouva oli muuttunut
kovasydämiseksi ja kotinsa hänestä tuntui vankilalta, jota hän vihasi
monin verroin senvuoksi, ettei hän luullut koskaan sen ovien avautuvan
hänen omalle vapaudelleen.
Velttoina ja epäselvinä soluivat hänen ajatuksensa edelleen ja nyt
niinkuin usein ennenkin tapailivat ne Gösta Wickneria. Hän ei
tuntenut mitään iloa häntä ajatellessaan, mutta hänen ajatuksensa
vastustamattomasti vetäytyivät aina häneen ikään kuin Anna rouva olisi
ollut noiduttu. Kuka hänet oli kiinnittänyt häneen? Mikä häntä oli
kiinnittänyt?
Anna rouva koetti vakuuttaa itseään, ettei hän tuntenut Göstassa muuta
kuin tavallisen ihmisen, joka oli herättänyt hänessä mieltymystä ja
toisinaan häntä hieman huvittanut. Hän huomasi ajattelevansa häntä
enimmän senvuoksi, että hän kadehti häntä. Hänen silmissään oli Gösta
Wickner onnellisin ihminen maailmassa. Tämä tuli siitä, että Anna rouva
oli viime aikoina huomannut itse olevansa sietämättömästi sidottu. Mikä
ennen oli ollut hänen onneaan, josta hän oli arvelematta nauttinut, oli
nyt muuttunut hänelle sietämättömäksi velvollisuudeksi. Hän toivoi
voivansa muuttua mieheksi, jolla hän kuvaili olevan juuri sellaisen
vapauden, jota hän himoitsi. Ja tätä tietä palasivat hänen ajatuksensa
jälleen Göstaan. Hänellä oli kaikki, mitä hän voi toivoa itselleen. Hän
oli vapaa kuin lintu, voi tehdä ja jättää tekemättä ja elää juuri
niinkuin halusi. Eivät mitkään siteet painaneet häntä, ei mitään
velvollisuuksia. Hän voi mennä minne halusi. Ajatellapas sitä! Ei
mitään velvollisuuksia ketään kohtaan ja täydellisesti vapaa.
Niin kokonaan oli Anna rouvan mailmankatsomus hänen itsensä tietämättä,
miten se oli tapahtunut, muuttunut, ettei hän voinut löytää mitään
parempaa kuin mitä hän itse himoitsi. Jos hän olisi sensijaan joutunut
naimisiin Gösta Wicknerin kanssa silloin, kun hän oli mennyt Bobin
kanssa naimisiin! Anna rouva hymyili nyt tätä ajatellessaan. Hän koetti
ajatella sellaista näytelmää Gösta Wicknerin kanssa, jollaisia hänellä
ja Bobilla oli ollut niin monta. Hän kuvitteli näkevänsä Göstan
edessään sellaisessa tilaisuudessa ja kun hän ajatteli sitä, niin
tapahtui se kumma, että Anna rouva pelästyi. Oikeen pelosta vilu karsi
hänen ruumistaan. Hän pelästyi niin, että hänen täytyi mennä
akkunaverhoa avaamaan voidakseen katsoa ulos. Niin hän pelästyi. Sillä
hän tunsi sen, ettei hän koskaan tohtisi tehdä mitään poikkipuolista
noiden silmien edessä, jotka näyttivät voivan lukea pienimmänkin
salaisuuden hänen sielussaan.
Mikä valta sitten oli tuolla miehellä häneen ja kuka hänelle oli
antanut sellaisen vallan? Anna rouva jätti toalettinsa ja hänen
mieleensä johtui ajatus. Se oli Bob, joka ensin oli johtanut hänen
ajatuksensa näille jälille ja siellä ne nyt pyörivät ympäri kuin
kärpäset lasikuvussa. Bob se oli, joka oli kertonut hänelle, että
Gösta... ennen heidän naimisiin menoaan... oli rakastanut...
Silmänräpäyksessä hän luuli selvänäköisesti käsittävänsä kaiken sen,
joka oli ollut ja kaiken sen, joka oli. Siis kaikkityyni oli Bobin syy
ja hän sai syyttää siitä itse itseään.
Anna rouva tunsi sydämensä kevenevän tätä ajatellessaan.