Gösta Wicknerillä oli tähän aikaan paljon liikeasioita. Hän kulki kuin
kuumeessa, aivot täynnä liikesuunnitelmia. Ensi kerran elämässään
hänelle oli juolahtanut mieleen ajatuksia, jotka todellakin näyttivät
voivan tehdä rahaa. Eräänä päivänä tuli nimittäin Gösta Wicknerin luo
muuan mies, jonka hän oli jo kauvan tuntenut kiinnittämättä erikoisesti
sen parempaa huomiota häneen kuin että eräässä kahvilan nurkassa tehdyn
pikaisen tuttavuuden jälkeen olivat vaan satunnaisesti muutamia kertoja
ulkona toisiaan tavanneet. Tämä mies kääntyi Gösta Wicknerin puoleen,
jolla hän tiesi olevan vaikutusvaltaa liikemailmassa ja tarjosi hänelle
patenttia ostettavaksi.
Gösta Wickner otti ehdotuksen vastaan hyvin välinpitämättömästi, koska
hän tiesi patentteja olevan kyllä paljon, mutta rahapohatoita harvassa.
Mutta mitä enemmän hän tutustui siihen ja mitä kauvemmas hän
laskuissaan ehti, sitä enemmän hän mieltyi siihen. Hän pyysi patentin
huostaansa kahdeksaksi päiväksi, jolloin hän ei ehtinyt muuta
ajattelemaan ja lopuksi hänelle selvenikin, että tässä oli kysymys
miljoonista. Siinä oli Fenix lintu kätkeytyneenä patentin
äärettömyyteen, jonka eteen todellakin ansaitsi työskennellä. Tämä
ajatus muutti Gösta Wicknerin mailmankatsomuksen kokonaan ja antoi
hänelle sellaista elämänhalua, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Kuinka
olikaan hänen mielikuvituksensa työskennellyt, kuinka olikaan hän
taistellut itsensä kanssa sietääkseen sellaista elämää, jota hän oli
tähän saakka elänyt? Työskennellä muitten hyväksi! Rikastuttaa pankkia!
Omasta puolestaan aina tyytyä vähäpätöiseen palkankorotustoiveeseen ja
ehkä saada täytettyään viisikymmentä vuotta juhlapäivällisen
johtokunnalta ja mitätön kunnialahja! Mitä merkitsee kaikki tuo?
Juomarahoja hienommassa muodossa.
Gösta Wickner seisoi rannalla katsellen miljoonien vyöryvän ohitsensa,
mutta ei voinut ryhtyä niihin käsiksi ja täyttää niillä omia taskujaan.
Hän oli oppinut arvostelemaan virran suuntaa, mittaamaan sen voimaa ja
tarkastelemaan, ett'ei vaan järkevänä miehenä sokeasti heittäytyisi
tuohon virtaan, joka vaatii häneltä pyörteisiinsä paljon kovia
kolikoita.
Nyt huomasi hän vasta hetken tulleen käydä asiaan käsiksi.
Hillityllä kiihkolla, joka vain on mahdollista niille ihmisille, joilla
on niin voimakas arvostelukyky, että se voi hillitä liiallisen
mielikuvituksenkin, antautui Gösta Wickner nyt tarmokkaasti työhön,
joka tarvittiin tuon suuren suunnitelman toteuttamiseen. Hän ei ollut
koskaan tähän asti käyttänyt hyödykseen niitä monia ystävyyssuhteitaan,
joita hän oli vuosien kuluessa koonnut, vaan oli hän kuten pelaaja
säästänyt hyvät korttinsa oikealle hetkelle, jolloin niitä tarvitaan.
Gösta Wickner ymmärsi tämän hyödyn ja tiesi myöskin, että kun hän, joka
ei ollut koskaan käyttänyt vuoroaan ennen kuin sillä silmänräpäyksellä,
jolloin hän oli varma voitostaan, koetti koota osakkaita taloudelliseen
yritykseen, olisi hänellä oleva sellainen salaperäinen loiste, joka on
siinä, että kaikki mainitsevat miestä kelpoisena voimana senvuoksi,
ett'ei tuo ihminen ole aikaan saanut kaikkein katkerinta. "Suuri on se,
joka ei liiku, vaan suuresti vaikuttaa", sanoi Gösta Wickner Hamletin
sanoilla, hymyillen itselleen. Ja tämä järkevä mies, jonka ajatuksissa
mitä aineellisempien ponnistusten keskellä oli sijaa Shakspearen
runollisille lauseille, antautui nyt koko tarmollaan voittamaan suurta
voittoa elämän arpajaisissa.
Koko taito oli siinä, koota rahaa niin, että ne, jotka rahojaan
luovuttivat siihen, uskoisivat ansaitsevansa ne takaisin
moninkertaisine korkoineen, vaikka hän itse todellisuudessa jättäisi
heille ainoastaan välttämättömimmästi liikenevät osat suuresta
voitostaan. Saavuttaakseen tämän päämaalinsa teki Gösta Wickner asiansa
ja itsensä mitä luotettavimmaksi kullekin yhtiömiehelle. Hän sai heidät
puolelleen näyttelemällä alinomaan selviä papereita tehden samalla
lyhyitä ja vaikuttavia suullisia lisäyksiä, joissa ei tuntunut
jälkeäkään liiotellusta mielikuvituksesta ja senvuoksi hän voittikin
kaikkien luottamuksen. Mutta itselleen hän alinomaa säilytti niin
paljon kuin hän tahtoi säilyttää. Ja se mitä hän säilytti, oli juuri
hänen oma salaisuutensa, joka antoi hänelle joustavuutta ja sanomatonta
onnea.
Tällaista onnea voi vain kokea erään luonteiset miehet, mutta se on
lähellä sitä hallitsijailoa, joka on tehnyt onnettomuuksia historiassa.
Tämä onni antoi Gösta Wicknerille paitsi loistavan tulevaisuuden
mahdollisuutta myöskin nuoruutta, ikäänkuin hän olisi ollut rakastunut.
Onnistumisen varmuus valoi hänen vereensä nuorteaa virkeyttä ja hän
kulki pirteänä iloiten ikäänkuin hänen elämänsä vasta nyt täytettyään
kolmekymmentäkahdeksan vuotta olisi oikeastaan alkanut.
Tätä eriskummallista nuorteaa virkeyttä, jonka tuo kerrassaan
kylmäverisesti edeltäpäin laskettu menestys alussa sai, ei Anna rouva
ensin oikein sietänyt, se herätti hänessä omituista kateuden tapaista
myötätuntoisuutta. Siitä pienestä kahden kesken vietetystä
päivälliskestistä saakka, jolloin Anna rouva oli puhunut Göstalle
miehestään, oli Göstan ja hänen välillään solmittu sellainen suhde,
joka syntyy salaisuuksien uskomisesta toisilleen. Kun nuo kolme
ystävystä tapasivat yhdessä toisensa, voi tapahtua, että Bobin
sanoessa jotain tai muistellessa menneitä tapahtumia, Anna rouva ja
Gösta salaa, ymmärtäen toisiaan vaihtoivat silmäyksen, joka sai veren
kuumana syöksymään heidän suonissaan. Ja jos Bob jätti heidät
silmänräpäykseksikään kahden kesken, niin alkoi aivan kuin itsestään
keskustelu heidän välillään, joka, jos Bobin askeleet kuuluivat
viereisestä huoneesta, keskeytettiin tai vaihdettiin kerrassaan
toiseen, kuin mitä se oikeastaan oli koskenut.
Gösta Wickner kyllä huomasi siinä piilevän vaaran. Ja tavallisien
suhteiden vallitessa olisi hän luultavasti vetäytynyt takaisin ja
ajoissa pelastanut itsensä vaarasta. Ei suinkaan Bobin vuoksi. Göstalla
oli tähän aikaan niin paljon omia suunnitelmiaan, ett'ei hänen
ajatuksissaan ollut tilaa toisen arkaluontoisille asioille. Gösta
Wickner eli tähän aikaan suuresti kohoutuneena. Hän kulki päivästä
päivään voitonriemuisena, kaikki näytti niin keveältä, mahdolliselta ja
kaikkien vaikeuksien yläpuolelle kohoutuneena niin helpolta toteuttaa.
Uhkuen elämänhalua, jota hän oli saanut hillitä, odottaessaan omaa
loistavaa tulevaisuuttaan, ja vain antaen laskeutua kuluneitten
intohimojensa vuon, kohosi koko hänen olentoonsa ikäänkuin uutta
nuorteaa voimaa, joka teki hänet rohkeaksi, seikkailuhaluiseksi ja
nuoreksi. Hänen tietämättään, miten se tapahtui, alkoi Annan solakka
olento ja hienot kehittyneet kasvot sukeltautua esiin hänen unelmistaan
ja seurata häntä, kun hän istui seurassa tai oli kiintynyt niihin
pitkiin ja jännittäviin keskusteluihin, jotka veivät häntä päämääräänsä
kohti. Kasvot eivät olleet enää nuoren tytön kasvot eikä ruumis ollut
enää nuori, niin hento ja norea kuin ennen. Tuntui vain kuin tuo nuori
nainen, juuri sillä aikaa, kun hän oli ollut kadoksissa Göstan
ajatuksista, olisi muuttuessaan neidosta naiseksi seurannut häntä
itseään siinä määrässä kuin hänkin oli muuttunut toiseksi. Aika oli
talutellut häntä käsipuolesta ja muuttanut häntä niiden vuosien
vieriessä, jolloin he olivat olleet eronneina, juuri niin, että hän
vielä vanhoja tunteita jälleen eloon herätti. Ja juuri silloin tuli hän
häntä vastaan, kohtasi juuri kun taivas valkeni hänelle ja hän näki
itsensä voittavana hallitsijana liukuvan eteenpäin ja valloittavan
ihmisiä, jotka eivät aavistaneetkaan olevansa hänen vallassaan.
Niin kovassa jännityksessä Gösta Wickner tähän aikaan eli, että hän
tuskin tunsi vähääkään painostavan tuon uuden uhkapelinsä, jonka hän
oli salaisesti alkanut, ennenkuin hän vielä oli itselleen
tunnustanutkaan tahtovansa voittaa takaisin sen naisen, jonka elämä oli
kerran häneltä riistänyt.
Hän tuli kokouksesta eräänä iltana ja tapasi sattumalta Anna rouvan
kadulla. Hän tuli juuri kuin odotettuna ja Gösta tunsi riemusta
sydämensä soivan.
Hän lähestyi Annaa ja kysyi Bobia.
Anna rouva näytti olevan tyytymätön kysymykseen ja Gösta vaihtoi
samassa keskusteluaineen. He kulkivat aina Annan kotia saakka. Mutta
Anna rouva ei pysähtynyt ja he eivät olleet huomaavinaankaan olevansa
perillä, vaan kävelivät vaieten molemmat ohi ja menivät Valhallantielle
saakka. Oli valoisa kevätilta ja ilma oli niin hyväilevän lämpöinen.
Ajattelemattaan he jatkoivat vain kävelyään ja Gösta Wicknerilla oli
polttava halu kysyä häneltä mitävarten he seurasivat toisiaan eivätkä
menneet kumpikin kotiinsa. Hän tahtoi hymyillen kysyä sitä, sanoa
leikillään muutamia sanoja ja nähdä hänen punastuvan, nauttia siitä
tunnustuksesta, joka ilmenisi tuossa poskien punehduksessa. Mutta hän
ei saanut sanoja suustaan. He seurasivat vain toisiaan ja molemmat
tunsivat toistensa läsnäolosta saavansa lepoa. Gösta Wickner oli
iloinen kuin itse nuoruus ja koko hänen olennostaan henkäili
jonkunlaista aistillista onnea, joka seurasi häntä ikäänkuin
ilmakehänä. He olivat molemmat kauvan vaiti, se oli sellaista
hiljaisuutta, joka punoo ihmisiä lujempiin siteisiin kuin sanat
voivatkaan.
"Miksi te olette niin muuttunut?" kysyi Anna äkkiä.
Gösta Wickner säpsähti.
"Olenko minä?" kysyi hän.
"Kyllä varmasti", sanoi Anna. "Tehän olette kuin nuortunut. Te näytätte
ikäänkuin kulkevan onni kädessä."
Itse asiassa Gösta eli siksi kovassa jännityksessä, ettei hän huomannut
tuota muuttumistaan. Mutta Annan sanoessa huomasi hän totuuden tuossa
hänen huomautuksessaan ja oli samalla kertaa iloinen siitä, että Anna
oli sen huomannut. Hänen aivojensa läpi lensi ajatus siitä, miten
äärentön nautinto olisikaan voida kertoa kaikki Annalle. Tehdä tutuksi
hänelle kaikki suunnittelunsa samoin kuin hän oli häntä tutustuttanut
kaikkiin suhteisiinsa. Runoilijan lailla kertoa rakastamalleen naiselle
niiden syntymättömien runojen sisällyksestä, jotka täyttävät hänen
rintansa ja verkalleen muodostuvat runoiksi, niin kertoisi hän hänelle
tuon suuren, järkevästi muovaillun runon, jossa hän itse näinä päivinä
oli näytellyt sankarin osaa. Hän näkisi hänen silmänsä ihailusta
loistavan, kuulisi hänen kummastuksesta lyhyeen hengittävän, tuntisi
hänen myötätuntoisuutensa lämpymän laineen lailla vierivän koko sen
onnen unelmansa yli, jonka hän oli niin hyvin kätkenyt, varmasti
tietäen, ettei hänellä ole yhtään sellaista tuttavaa, jolle hän sen
voisi uskoa.
Hetken kiusasi häntä tuo ajatus niin voimakkaasti, että hän oli melkein
alkaa kertoa siitä. Mutta viime silmänräpäyksellä hän hillitsi itsensä.
Hieman taikauskoisesi ajatellen, joka ei ole tavatonta järjen
hillitsemille haaveilijoille, tunsi Gösta Wickner äkkiä, että sellaisen
luottamuksen antaminen voisi vain aiheuttaa hänelle onnettomuutta. Hän
hillitsi itsensä hymyllä, jonka hän käänsi ulospäin suojaavaksi
kilveksi; ainoa, jota hän ei voinut tukahduttaa, oli riemuitseva
pohjasävy hänen äänessään, kun hän vastasi:
"Nuortuuhan sitä aina hieman keväisin. Jos te voisitte nähdä itsenne
peilissä, näkisitte samaa itsestännekin."
Anna rouva hymyili. Ja vähän myöhemmin he erosivat.
Kun Anna rouva oli jo sanonut hyvästi, kääntyi hän takasin ja huusi
Gösta Wicknerin takaisin. Hän tuli uudestaan Anna rouvan luokse ja
heidän katseensa yhtyivät.
"Minä tahtoisin vaan sanoa teille", sanoi Anna rouva, "että minä hyvin
hyvästi tiedän, että te ette puhunut äsken oikein totta."
Gösta Wickner teki äkkinäisen liikkeen, mutta Anna rouva keskeytti
hänet:
"Älkää vaivatko itseänne", sanoi hän. "Minä tiedän oikeen hyvin, ettei
aina voi totta puhua. Minä en vaan pidä siitä, että te luulette minua
tyhmäksi."
Silloin nyökäytti Anna rouva päätään ja hävisi hämärään eteiseen.