Pari päivää sen jälkeen istui Bob eräänä sunnuntaina aamupäivällä Gösta
Wicknerin luona Arsenalikadun varrella. Herrojen välissä oli pelipöytä
ja Bob oli juuri voittanut pelin.
Se tapasi muutoin aina saada hänen hyvälle tuulelle. Mutta tällä kertaa
näytti siltä kuin hän olisi voittanut tietämättään. Ja kun peli loppui,
nousi hän pöydästä, ikäänkuin hän olisi vain odottanut pelin
keskeyttämistä voidakseen saada tilaisuuden itse puhua.
Hän alkoi kertoa ystävälleen omista suhteistaan. Sitä Bob ei ollut
koskaan ennen tehnyt. Hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleenkään
ilmaista edes sanallakaan kellekään elävälle ihmiselle, ettei kaikki
ollut niin kuin piti hänen ja vaimonsa välillä. Senvuoksi olikin Bob
äärimmäisyyteen asti kiihtyneellä mielellä, hän tuskin näki sitä, jolle
hän puhui.
Olisipa Bob nähnyt, niin hän ei olisi mitenkään voinut olla huomaamatta
sitä harmillista asemaa, johon Gösta Wickner huomasi joutuneensa. Hän,
joka muuten oli tottunut hallitsemaan ilmeitään kaikissa olosuhteissa,
sai polttavan punan koko kasvoihinsa. Nyt Gösta kumminkin kuului
niihin, jotka tietävät voivansa tahdon ponnistuksella punastuksestansa
päästä. Hän käytti myöskin tätä taitoaan ja kun Bob puhui kauvan, sai
hän hyvää aikaa voittaakseen kasvojensa ilmeet jälleen valtoihinsa.
Kun Bob lopetti ja nosti katseensa, niin oli Gösta jo aivan
rauhallinen. Vieläpä Bob luuli lukeneensa selvää osanottoa ystävänsä
ilmeissä. Oli hetken hiljaisuus, jolloin Bob odotti saavansa kuulla,
mitä ystävällä oli sanottavaa. Hän odotti Göstalta neuvoa, neuvoa, joka
kenties tekisi kaikki hyväksi. Jonkunlaisella epätoivoisella tarmolla
hän oli takertunut tähän ajatukseen, pelaaminen oli vain ollut tyhmä
tekosyy, jota hän käytti puhelimessa ilmoittaessaan tulostaan ja hän
oli koko ajan katunut, että hän oli ottanutkaan sitä suojakseen.
Gösta Wickner luonnollisesti ymmärsi nyt hyvin hyvästi kaikki ja itse
asiassa hänen todellakin vilpittömästi tuli sääli Bobia. Se sopi niin
mainiosti tuohon hänen teoriaansa, että kaikissa avioliitoissa ilmenee
sairaloisuutta, onnellisimmassa tapauksessa käännekohta --
mahdollisesti myös käännetapauksia. Hän kehitti aivan luonnollisesti
tämän käsityksensä Bobille ja sanoi, että hänen mielipiteensä mukaan
luultavasti ovat kaikki avioliitossaolevat elämässään kokeneet
samanlaista.
Mutta Bob pudisti päätään. "Miten se voi olla mahdollista?" sanoi hän.
"Voiko rakkaus huonota vihaksi?"
"Kyllä", vastasi Gösta. "Minähän en kyllä ole ollut naimisissa, mutta
niin Relling sanoo. Niin, minähän en voi kokemuksesta sitä tietää.
Mutta kun kaksi ihmistä menee naimisiin yksinomaan rakkaudesta, niin
tuntuu se minusta aivan luonnolliselta. Mutta järjellinen avioliitto --
se on kerrassaan toista. Silloin yhtyy kaksi ihmistä senvuoksi, että he
ovat huomanneet sopivansa toisilleen, ja kumpikaan ei vaadi enempää
kuin toinen voi antaa."
"Mutta jos luonto herää eloon ja vaatii osaansa", sanoi Bob, joka ei
nyt kärsinyt minkäänlaisia hyökkäilyjä rakkauden kimppuun.
"Se tapahtuu verrattain harvoin", vastasi Gösta. "Mutta kun rakkaus
yhdistää kaksi ihmistä -- se on samaa kuin luottaa häilyvään
luonnonvoimaan. Toisena päivänä se on hyvä ja toisena paha. Toisena
päivänä se hyväilee ja toisena puree. Onneksi olemme kehittyneet
jossain määrin lannistamaan luonnonvoimia. Tässä se merkitsee niin
paljon, että kun luonnonvoimat ovat raivonneet aikansa, niin asettuvat
ne rauhaan ja silloin palaa onnikin takaisin."
"Niinkö luulet?" kysyi Bob.
"Aivan varmasti", oli vastaus. "Tehän olette olleet naimisissa jo
yksitoista vuotta? Silloin olette ehtineet kyllästyä rakkauteenne. Ja
sitten tulee reaktioni. Se on kerrassaan luonnollista. Kun se on ohi,
ei kumpikaan teistä ymmärrä sitten, mistä te olette oikeastaan
riidelleet."
Bob istui ja kuunteli ystävänsä sanoja ja ihmeekseen huomasi niitten
rauhoittavan häntä. Hän tunsi ihmeellistä helpoitusta, ikäänkuin olisi
saanut heittää raskaan kuorman sydämeltään ja hän tahtoi saada
kiitokseksi siitä puristaa sydämellisesti ystävänsä kättä.
Gösta Wickner ei ollut huomaavinaan sitä, vaan istui muka
ajatuksissaan. Muutamista syistä hän oli viime aikoina saanut hieman
epäluuloa, jonka hän tahtoi mielellään varmentaa eli päästä vapaaksi
siitä.
Hänellä oli senvuoksi vakava aikomus saavuttaa uutta luottamusta, kun
hän kysyi:
"Sinä et tiedä mitään erikoista syytä apeamielisyyteenne ja teidän
välisiin rettelöihinne?"
Nyt tuli Bobin vuoro punastua ja hän tunsi tarvetta saada tehdä kaikki
selväksi, olla täydellisesti rehellinen ja päästä kaikesta, joka painoi
häntä, ja hän sanoi:
"Minä todellakin olen ollut kerran epärehellinen sinua kohtaan.
Muistatko, kun sinä minulta kysyit, olenko minä pitänyt sanani ja ollut
vaiti Annalle siitä, jonka sinä kerroit itsestäsi minulle?"
Gösta Wickner nyökäytti päällään ja hänen silmänsä saivat kiivaan
läpitunkevan ilmeen.
"Minä en voinut vaieta", sanoi Bob häveten, "minä kerroin todellakin
Annalle, mitä sinä olit uskonut minulle. Sinä ymmärrät, se tuli aivan
itsestään. Ja minä muuten uskon, että häiriöt meidän välillä ei ole
missään yhteydessä sen kanssa. Kuinka se voisi olla mahdollistakaan?"
Eriskummallinen ilme välähti Göstan kasvoille, ilme, joka yhtä hyvin
saattoi olla hymy kuin irvistyskin. Mutta hänen katseensa muuttui
samassa läpipääsemättömäksi ja solui syrjään, ennenkuin Bob ehti sitä
tavata.
"Se kumminkin oli kirotun tyhmästi", sanoi hän.
"Kyllä, mutta miksi?" kysyi Bob.
"Niin", sanoi hän rauhallisesti. "Muuten olisin minä ehken voinut puhua
asiasta vaimosi kanssa. Ja se olisi mahdollisesti ollut hyvä teille
molemmille. Nythän se ei ole enää ajateltavissakaan."
Bobin täytyi myöntää Göstan olevan siinä aivan oikeassa. Mutta
lähtiessään hän ei tuntenut itseään vähääkään rauhallisemmaksi kuin
tullessaankaan ja hänen rauhattomuuteensa sekottui hämärää epäilystä.