Seuraavana päivänä kulkivat Bob ja Anna kierrellen toisiaan kuin kaksi
pahantekijää, jotka tietävät saman rikoksen ja molemmin puolin
syyttävät toisiaan sen alkuunpanijaksi. He olivat molemmat väsyneet ja
kyllästyneet itseensä ja koko mailmaan, ja he tunsivat ikäänkuin
tulevaisuuden näköpiiri olisi kutistunut yhteen heidän ympärilleen.
Aamiaispöydässä katkaisi Anna rouva äkkiä hiljaisuuden ja sanoi:
"Tällaistako olisi tapahtunut _meille!_ Että _sinä_ ja _minä_ olisimme
voineet sanoa toisillemme sellaista! Kaikki muut, mutta emme vaan me."
Hän ei sanonut tätä vastausta siihen odottaakseen. Hän sanoi sen vaan
vastauksena omille ajatuksilleen ja hänen katseensa solui Bobin ohi
hänen taakseen huoneeseen.
Bob puolestaan ymmärsi kyllä ajatuksen sanoissa. Hän itse oli ajatellut
samaa. Mutta hän oli niin kipeästi katkeroitunut, ettei hän voinut
yhtyä niihin.
"Miksei meille niin hyvin kun muillekin?" sanoi hän sensiaan.
Pikku Georg istui heidän keskellään tähystellen vanhempiaan suurilla
silmillään ja ihmetteli kovin, miksi he näyttivät niin ikävystyneiltä
eikä pappa suudellut mammaa lähtiessään.
Vaikka Bob olisi kuinkakin tarkkaan sielustaan haeskellut, tuskin hän
kumminkaan olisi ajatuksissaan löytänyt mitään niin vierasta kuin hän
noissa sanoissaan lausui, jotka hän juuri oli päästänyt suustaan. Sillä
se juuri nykyään lakkaamatta yhtenään kiinnitti hänen ajatuksiaan.
Että tämä oli tapahtunut juuri heille! Tämä oli Bobista niin
käsittämätöntä, koko elämä alkoi tuntua hänestä suurelta ja
ratkaisemattomalta arvoitukselta. Ennen oli kaikki näyttänyt hänestä
niin yksinkertaiselta ja selvältä. Kaikki mikä koski häntä itseään,
hänen vaimoaan, lastaan ja kotiaan, kaikkea sitä oli hän tuskin
ajatellut toisin kuin lintu, joka laulaa kesällä, ajattelee
auringonpaistetta ja tuoretta vihantaa, jotka viekoittelevat hänet
visertelemään. Nyt hän sai niin paljon enemmän aihetta ajattelemiseen,
hän tunsi ihmeellistä aavistusta tulleensa jollain kummallisella
tavalla petetyksi. Hän ei tarkoittanut ensinkään, että hänen vaimonsa
olisi hänelle uskoton edes ajatuksissaankaan. Bob voi jotain
suutuksissaan sanoa sinne päin, mutta ajatella vakavasti sellaista --
ei, sitä hän ei voinut. Kun Bob sanoi itselleen olevansa petetty, niin
silloin siinä oli kokonaan toinen tarkoitus. Oli jotain, jota hän oli
toivonut saavansa aina omistaa, joka nyt oli huomaamatta alkanut luisua
hänen käsistään. Jotain lämpöistä ja jaloa hän oli vaalinut
omaisuutenaan ja joka nyt päivä päivältä oli muuttunut yhä kylmemmäksi
ja arvottomammaksi. Bob ei voinut koskaan sitä itsekseen lausua. Hän
etsi etsimällä sanoja, jotka voisivat selittää sitä, mitä hän
tarkoitti, mutta hän ei löytänyt. Hän tunsi vaan, että kaikista, joita
hän yritti yhdistellä, puuttui sisällystä.
"Rakastaako hän minua?" ajatteli hän itsekseen virkahuoneessaan
kirjojensa ääreen kumartuneena.
"Onko se mahdollista, että hän olisi kyllästynyt minuun?" Tätä ajatusta
seurasi yhtäkkiä toinen:
"Rakastanko minä todella häntä?" Bob ei voinut vastata tähänkään
kysymykseen ja hän koetti päästä siitä, koskei hän tohtinut
ajatuksissaan muodostaa sellaista vastausta, joka häntä pelotti. Hän ei
voinut elää ilman vaimoaan, siinä oli kaikki mitä hän tiesi ja tunsi,
ja muuta vastausta hän ei myöskään voinut itselleen antaa.
Mutta niin paljon Bob tiesi, että hän ja Anna olivat alkaneet kulkea
omia teitään ja että he olivat herjenneet kysymästä, mitenkä toinen eli
toinen aikaansa vietti ja mihinkä hän sen kulutti. Anna rouva oli
saanut omista oikeuksistaan sellaisen käsityksen, jota hänellä ei ollut
koskaan ennen ollut, hän vaati vapautta itselleen, tarvitsematta
selittää, mihin hän sitä käytti. Bob ei voinut hänen vaatimustaan
kumota ja hänellä oli niin hyvä syy, että hänen oli vaikea vastustaa
häntä. Samalla jätti Anna rouva hänelle yhtäläisen vapauden, jota hän
ei koskaan ollut pyytänytkään eikä tiennyt mihinkä hän sitä käyttäisi.
Hän tiesi yhtä vähän mihinkä hänen vaimonsa käytti vapautensa. Hän
tiesi ainoastaan, että jos hän telefonoi aamupäivällä kotiin, niin hän
varmasti sai odottaa vastaukseksi, että rouva oli mennyt ulos, ja jos
hän iltapäiväksi esitti jotain huveja, niin oli hänen vaimonsa
edeltäpäin jo kiinni työssään tai oli hänellä kaupungilla muita puuhia,
jotka estivät häntä.
Bob kummeksi kaikkea tätä, mutta ei tohtinut epäillä eikä uskaltanut
edes kysyä. Hänellä oli vain hämäränä käsityksenä, että kaikki oli
murtunut pirstaleiksi ja toisinaan voi hän vaan ihmetellen odottaa
jotain tapahtuvan. Sillä jotain täytyy tapahtua, joka lopettaa
tällaisen elämän, siitä hän oli varma. Mutta mitä oikeastaan voisi
tapahtua? Bob ei löytänyt vastausta siihen eikä voinut rauhoittaa
itseään silläkään, että tuo levottomuus, joka häntä yötä päivää
kidutti, oli vain luulottelua.
Bob istui eräänä iltana yksin kotona. Anna rouva oli mennyt vierailulle
erään ystävättärensä luo ja Bobin piti työskennellä. Mutta työ ei
tahtonut ottaa oikeen sujuakseen. Bob tunsi itsensä rauhattomaksi
ikäänkuin hän olisi pelännyt onnettomuuden millä minuutilla tahansa
voivan hiipiä ovesta sisään.
Ovi avautui ja pikku Georg pistäytyi sisään. Hän hiipi hiljaa, jottei
häiritsisi isää, jolle hän tahtoi sanoa vaan hyvää yötä.
Bob nosti poikansa polvilleen ja alkoi jutella hänen kanssaan. Ja Georg
alkoi kertoa vieraasta koirasta, jonka kanssa hän oli leikkinyt
Humlepuistossa.
Bob istui hiljaa hyväillen poikansa hiuksia ja sillä välin sekavat
ajatukset heräsivät ja hävisivät hänen aivoissaan. Mutta poika huomasi
isän olevan hajamielisenä ja kysyi harmistuneena:
"Mikset sinä vastaa?"
"Mitäs minä vastaisin?" kysyi Bob ja koetti näyttää leikilliseltä.
"Ajattele vain hupaisesti", sanoi poika.
Bob tunsi tuon vastauksen omituisella tavalla koskevan kipeästi
itseensä. Hän tunsi aina unohtaneen poikansa, tuskin tunsi häntä, ja
lapsi nyt avoimella tavallaan soimasi häntä siitä.
Mutta Georg oli jo ruvennut ajattelemaan muuta.
"Miksei äiti nyt ole koskaan kotona?" kysyi hän.
Kysymys vaikutti Bobiin kuin ankara korvapuusti. Hän suuteli lasta
kätkeäkseen tältä kyyneleitään, jotka pulpahtivat hänen silmiinsä,
pisti pojan ovesta sisään ja pyysi hänen mennä nukkumaan. Senjälkeen
hän nousi ylös ja sulki oven kahteen lukkoon, jottei kukaan voisi
päästä näkemään kuinka kuohuksissa hänen mielensä oli.
Hänet valtasi uusi ajatus. Hänen vaimonsa alkaa unohtaa lastaan. Hän ei
leiki enää pojan kanssa kuten ennen, hän tuli niin pian kärsimättömäksi
kuin tämä pyysi hänen apuaan ja lähetti hänet aina lastenkamariin.
Oliko todellakin aina ollut niin, myöskin silloin kun hän toisinaan
leikki pojan kanssa, hemmotteli häntä ja oli iloinen häntä hienosti
vaatettaessaan?
Heidän keskinäinen rakkautensa, vieraat ystävyyssuhteet, huvit,
henkiset harrastukset -- kaikki tuo oli täyttänyt heidän elämänsä niin,
ettei siellä ollut sijaa heidän omalle lapselleen, joka sai kasvaa
palvelijain seurassa.
Siinä on syy heidän onnettomaan elämäänsä, ajatteli Bob ja päätti
tarmokkaasti puhua siitä Annan kanssa. Kaikki muuttuisi toisin,
ajatteli hän. Täytyy -- -- --
Bob puhui myöskin Annalle asiasta. Mutta se ei tullut kumminkaan
paremmaksi. Hänen vaimonsa selitti niin jyrkästi kaikki, mitä hän
esitti, tyhjiksi houreiksi ja luulotteluiksi, että Bobin täytyi lopulta
myöntää Annan olevan oikeassa ja hänen itsensä väärässä.
Rauhallisemmaksi hän ei tullut kumminkaan. Vaimonsa sanoissa hän oli
tuntenut hänen kylmyytensä.