XII.

Seuraavana päivänä kulkivat Bob ja Anna kierrellen toisiaan kuin kaksi

pahantekijää, jotka tietävät saman rikoksen ja molemmin puolin

syyttävät toisiaan sen alkuunpanijaksi. He olivat molemmat väsyneet ja

kyllästyneet itseensä ja koko mailmaan, ja he tunsivat ikäänkuin

tulevaisuuden näköpiiri olisi kutistunut yhteen heidän ympärilleen.

Aamiaispöydässä katkaisi Anna rouva äkkiä hiljaisuuden ja sanoi:

"Tällaistako olisi tapahtunut _meille!_ Että _sinä_ ja _minä_ olisimme

voineet sanoa toisillemme sellaista! Kaikki muut, mutta emme vaan me."

Hän ei sanonut tätä vastausta siihen odottaakseen. Hän sanoi sen vaan

vastauksena omille ajatuksilleen ja hänen katseensa solui Bobin ohi

hänen taakseen huoneeseen.

Bob puolestaan ymmärsi kyllä ajatuksen sanoissa. Hän itse oli ajatellut

samaa. Mutta hän oli niin kipeästi katkeroitunut, ettei hän voinut

yhtyä niihin.

"Miksei meille niin hyvin kun muillekin?" sanoi hän sensiaan.

Pikku Georg istui heidän keskellään tähystellen vanhempiaan suurilla

silmillään ja ihmetteli kovin, miksi he näyttivät niin ikävystyneiltä

eikä pappa suudellut mammaa lähtiessään.

Vaikka Bob olisi kuinkakin tarkkaan sielustaan haeskellut, tuskin hän

kumminkaan olisi ajatuksissaan löytänyt mitään niin vierasta kuin hän

noissa sanoissaan lausui, jotka hän juuri oli päästänyt suustaan. Sillä

se juuri nykyään lakkaamatta yhtenään kiinnitti hänen ajatuksiaan.

Että tämä oli tapahtunut juuri heille! Tämä oli Bobista niin

käsittämätöntä, koko elämä alkoi tuntua hänestä suurelta ja

ratkaisemattomalta arvoitukselta. Ennen oli kaikki näyttänyt hänestä

niin yksinkertaiselta ja selvältä. Kaikki mikä koski häntä itseään,

hänen vaimoaan, lastaan ja kotiaan, kaikkea sitä oli hän tuskin

ajatellut toisin kuin lintu, joka laulaa kesällä, ajattelee

auringonpaistetta ja tuoretta vihantaa, jotka viekoittelevat hänet

visertelemään. Nyt hän sai niin paljon enemmän aihetta ajattelemiseen,

hän tunsi ihmeellistä aavistusta tulleensa jollain kummallisella

tavalla petetyksi. Hän ei tarkoittanut ensinkään, että hänen vaimonsa

olisi hänelle uskoton edes ajatuksissaankaan. Bob voi jotain

suutuksissaan sanoa sinne päin, mutta ajatella vakavasti sellaista --

ei, sitä hän ei voinut. Kun Bob sanoi itselleen olevansa petetty, niin

silloin siinä oli kokonaan toinen tarkoitus. Oli jotain, jota hän oli

toivonut saavansa aina omistaa, joka nyt oli huomaamatta alkanut luisua

hänen käsistään. Jotain lämpöistä ja jaloa hän oli vaalinut

omaisuutenaan ja joka nyt päivä päivältä oli muuttunut yhä kylmemmäksi

ja arvottomammaksi. Bob ei voinut koskaan sitä itsekseen lausua. Hän

etsi etsimällä sanoja, jotka voisivat selittää sitä, mitä hän

tarkoitti, mutta hän ei löytänyt. Hän tunsi vaan, että kaikista, joita

hän yritti yhdistellä, puuttui sisällystä.

"Rakastaako hän minua?" ajatteli hän itsekseen virkahuoneessaan

kirjojensa ääreen kumartuneena.

"Onko se mahdollista, että hän olisi kyllästynyt minuun?" Tätä ajatusta

seurasi yhtäkkiä toinen:

"Rakastanko minä todella häntä?" Bob ei voinut vastata tähänkään

kysymykseen ja hän koetti päästä siitä, koskei hän tohtinut

ajatuksissaan muodostaa sellaista vastausta, joka häntä pelotti. Hän ei

voinut elää ilman vaimoaan, siinä oli kaikki mitä hän tiesi ja tunsi,

ja muuta vastausta hän ei myöskään voinut itselleen antaa.

Mutta niin paljon Bob tiesi, että hän ja Anna olivat alkaneet kulkea

omia teitään ja että he olivat herjenneet kysymästä, mitenkä toinen eli

toinen aikaansa vietti ja mihinkä hän sen kulutti. Anna rouva oli

saanut omista oikeuksistaan sellaisen käsityksen, jota hänellä ei ollut

koskaan ennen ollut, hän vaati vapautta itselleen, tarvitsematta

selittää, mihin hän sitä käytti. Bob ei voinut hänen vaatimustaan

kumota ja hänellä oli niin hyvä syy, että hänen oli vaikea vastustaa

häntä. Samalla jätti Anna rouva hänelle yhtäläisen vapauden, jota hän

ei koskaan ollut pyytänytkään eikä tiennyt mihinkä hän sitä käyttäisi.

Hän tiesi yhtä vähän mihinkä hänen vaimonsa käytti vapautensa. Hän

tiesi ainoastaan, että jos hän telefonoi aamupäivällä kotiin, niin hän

varmasti sai odottaa vastaukseksi, että rouva oli mennyt ulos, ja jos

hän iltapäiväksi esitti jotain huveja, niin oli hänen vaimonsa

edeltäpäin jo kiinni työssään tai oli hänellä kaupungilla muita puuhia,

jotka estivät häntä.

Bob kummeksi kaikkea tätä, mutta ei tohtinut epäillä eikä uskaltanut

edes kysyä. Hänellä oli vain hämäränä käsityksenä, että kaikki oli

murtunut pirstaleiksi ja toisinaan voi hän vaan ihmetellen odottaa

jotain tapahtuvan. Sillä jotain täytyy tapahtua, joka lopettaa

tällaisen elämän, siitä hän oli varma. Mutta mitä oikeastaan voisi

tapahtua? Bob ei löytänyt vastausta siihen eikä voinut rauhoittaa

itseään silläkään, että tuo levottomuus, joka häntä yötä päivää

kidutti, oli vain luulottelua.

Bob istui eräänä iltana yksin kotona. Anna rouva oli mennyt vierailulle

erään ystävättärensä luo ja Bobin piti työskennellä. Mutta työ ei

tahtonut ottaa oikeen sujuakseen. Bob tunsi itsensä rauhattomaksi

ikäänkuin hän olisi pelännyt onnettomuuden millä minuutilla tahansa

voivan hiipiä ovesta sisään.

Ovi avautui ja pikku Georg pistäytyi sisään. Hän hiipi hiljaa, jottei

häiritsisi isää, jolle hän tahtoi sanoa vaan hyvää yötä.

Bob nosti poikansa polvilleen ja alkoi jutella hänen kanssaan. Ja Georg

alkoi kertoa vieraasta koirasta, jonka kanssa hän oli leikkinyt

Humlepuistossa.

Bob istui hiljaa hyväillen poikansa hiuksia ja sillä välin sekavat

ajatukset heräsivät ja hävisivät hänen aivoissaan. Mutta poika huomasi

isän olevan hajamielisenä ja kysyi harmistuneena:

"Mikset sinä vastaa?"

"Mitäs minä vastaisin?" kysyi Bob ja koetti näyttää leikilliseltä.

"Ajattele vain hupaisesti", sanoi poika.

Bob tunsi tuon vastauksen omituisella tavalla koskevan kipeästi

itseensä. Hän tunsi aina unohtaneen poikansa, tuskin tunsi häntä, ja

lapsi nyt avoimella tavallaan soimasi häntä siitä.

Mutta Georg oli jo ruvennut ajattelemaan muuta.

"Miksei äiti nyt ole koskaan kotona?" kysyi hän.

Kysymys vaikutti Bobiin kuin ankara korvapuusti. Hän suuteli lasta

kätkeäkseen tältä kyyneleitään, jotka pulpahtivat hänen silmiinsä,

pisti pojan ovesta sisään ja pyysi hänen mennä nukkumaan. Senjälkeen

hän nousi ylös ja sulki oven kahteen lukkoon, jottei kukaan voisi

päästä näkemään kuinka kuohuksissa hänen mielensä oli.

Hänet valtasi uusi ajatus. Hänen vaimonsa alkaa unohtaa lastaan. Hän ei

leiki enää pojan kanssa kuten ennen, hän tuli niin pian kärsimättömäksi

kuin tämä pyysi hänen apuaan ja lähetti hänet aina lastenkamariin.

Oliko todellakin aina ollut niin, myöskin silloin kun hän toisinaan

leikki pojan kanssa, hemmotteli häntä ja oli iloinen häntä hienosti

vaatettaessaan?

Heidän keskinäinen rakkautensa, vieraat ystävyyssuhteet, huvit,

henkiset harrastukset -- kaikki tuo oli täyttänyt heidän elämänsä niin,

ettei siellä ollut sijaa heidän omalle lapselleen, joka sai kasvaa

palvelijain seurassa.

Siinä on syy heidän onnettomaan elämäänsä, ajatteli Bob ja päätti

tarmokkaasti puhua siitä Annan kanssa. Kaikki muuttuisi toisin,

ajatteli hän. Täytyy -- -- --

Bob puhui myöskin Annalle asiasta. Mutta se ei tullut kumminkaan

paremmaksi. Hänen vaimonsa selitti niin jyrkästi kaikki, mitä hän

esitti, tyhjiksi houreiksi ja luulotteluiksi, että Bobin täytyi lopulta

myöntää Annan olevan oikeassa ja hänen itsensä väärässä.

Rauhallisemmaksi hän ei tullut kumminkaan. Vaimonsa sanoissa hän oli

tuntenut hänen kylmyytensä.

Avioliiton ilveily: Romaani · 第 20 / 37 题