Kun mies jättää iloisen seuransa ennen illallista mennäkseen kotiinsa
aivan yksinomaan senvuoksi, ettei vaimon tarvitse yksinäisyydessä
ikävöiden viettää iltaansa, niin on hänellä oikeus toivoa edes
hieman lämpöistä vastaanottoa, ja jos hän ei sitä saa, niin hän
katkeroituneena syvästi sydämessään katuu kaunista tekoaan ja
liikanaista jalomielisyyttään. Sillä ei mikään ole nolaavampaa kuin
osoittaa tietämättään ystävyyttä, jota ei ensinkään ole kaivattu.
Toinen seikka, jos itse on sekä herättänyt ystävällisyyttä että
kohdellut hyvyydellä eikä sitten kunnioita mitä on kuitenkin
vastaanottanut. Nainen tuskin voi halpamaisemmaksi tulla. Se on melkein
ruminta, mitä ihminen voi tehdä, ja sellainen herättää suoranaista ivaa
ja halveksumista, jota on synti kehittää paremmassa ihmissielussa.
Tällaista ja paljon muuta samantapaista kierteli Bobin aivoissa, kun
hän tänä iltana kotiin saavuttuaan tervehti vaimoaan. Iloisena ja
kevein mielin hän tuli, kun oli tavannut Göstan tiellä ja saanut
tietää, ettei hänen vaimonsa ollut ollutkaan yksin. Tämä oli heittänyt
yhden kiven Bobin sydämeltä. Sillä hän oli varmasti kuullut telefonissa
vaimonsa äänessä jotain raskasta ja katkeraa ja toivoi mielipahan nyt
olevan ohi.
Bob tuli sisään tyytyväisyyttä ja mielihyvää uhkuvin mielin. Hänellä
oli niin paljon hauskaa, jota hän ikävöi saada kertoa vaimolleen. Hän
oli jo edeltäpäin nauttinut ajatuksesta saada kuulla hänen nauruaan.
Anna otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta Bob oli odottanut hänen
riemastuvan, kun hän tuli niin aikasin. Senvuoksi hän kylmeni äkkiä ja
kun Bob kylmeni, niin ei ollut suuttumuskaan kaukana.
"Enkö minä olekaan tervetullut?" sanoi hän koettaen laskea leikkiä,
joka ei kuitenkaan näyttänyt onnistuneen. Sillä lepyttävää hymyä, jota
hän odotti, ei ilmennytkään hänen vaimonsa huulille. Hän vastasi vaan
välinpitämättömästi: "Kyllä, varmastihan sinä olet tervetullut", mutta
kun Bob oli toivonut olevansa ikävöity, niin vastaus ei tuntunut
hänestä vähääkään tyydyttävältä.
Hän ilmaisi sen myöskin ja tällä kertaa hänen äänensä ei ollut enää
leikillinen, vaan masentunut ja soimaava. Tämä teki Anna rouvan, joka
hetki sitten oli tuntenut sydämensä niin keveäksi ja mielensä
iloiseksi, jälleen tuskaiseksi ja hän sanoi senvuoksi onnistumattomasti
hillityllä äänellä.
"Minä en olisi koskaan uskonut, että sinä tulisit kotia. Sinä olisit
voinut hyvin kernaasti olla poissa, jos se sinua paremmin miellytti."
Tästä Bob ärtyi kylliksi ja hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän
oli tullut juuri vaimonsa vuoksi ja sellainen teko vaatii tunnustusta.
Bob ei voinut ymmärtää, miksi Anna rouva olisi pitänyt hänen viipymistä
parempana, kun hän sanoo tulleensa ainoastaan hänen itsensä vuoksi, ja
senvuoksi hän suuttui kovin, kun hänen vaimonsa aivan kylmäverisesti
vastasi:
"Enhän minä ole koskaan sinulta sitä pyytänyt."
Bobista tuntui tuo tulleen sydämettömästä rinnasta eikä hän hetkeen
kiukusta hämmenneenä saanut sanaakaan sanotuksi puolustuksekseen. Hän
oli siinä määrin loukattu, ettei hän edes kyennyt puolustautumaan ja
senvuoksi hän ei löytänyt muuta keinoa kuin antaa vaan sokeasti
takaisin.
"Oletko sinä ollut yhtä herttainen Göstallekin", vastasi hän, "silloin
minä en onnittele häntä."
Anna rouva kuohui sekä vihasta että sanoissa piilevästä ivasta.
"Eikö minulla ole oikeus tavata ystäviäni, kun sinulla kerran on oikeus
käydä ystäviesi luona?" sanoi hän.
"Sitä minä en ole sanonutkaan", vastasi Bob rauhallisemmin.
"Et, mutta sitä sinä tarkoitit. Sen kuuli sinun äänestäsikin. Onko
minulla oikeutta tai ei?"
Molemmat huomasivat menneensä liian pitkälle ja juuri se kiihoitti
heidän vihaansa. Nämä sanat olivat vain alkua näytelmään, jossa sitten
kaikkein kummallisimmat syytökset seurasivat toisiaan ja jossa toinen
asiallinen vahti toisen hengenvetoa saadakseen tilaisuuden purkaa
kaikki vihansa, joka vitkalleen oli hänessä itsessään sanoiksi
muodostunut.
Tätä purkausta seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jolloin
molemmat tunsivat elämässään tapahtuneen aivan uuden käännöksen. He
istuivat siinä vierekkäin lähellä toisiaan, hikisinä huohottaen ja
raivosta kalpeina. He tuijottivat kumpikin ihmetellen toisiinsa ja
molemmat olivat näkevinään oudot kasvot, jotka tuntuivat heistä niin
vierailta ja jotka he nyt vasta ensi kerran näkivät.
Anna rouva purskahti itkuun, suorana hän istui, antaen kyynelvirran
vieriä poskilta rinnoille ja helmaan eikä kohottanut kättään
kuivatakseen kyyneleitään. Mutta Bobin sydän oli kova tällä kertaa.
Liikahtamatta hän nauttien kuunteli vaan hänen itkuansa.
Anna rouva nousi sitten mennäkseen huoneeseensa. Mutta ennenkuin hän
meni, katsoi hän Bobiin ja sanoi.
"Sinä luulet, että minä voin hyvin helposti unohtaa sinut toisen
vuoksi. Sinä olet sen sanonut ja sitä minä en koskaan unohda."
Siihen Anna rouva jätti hänet. Ja Bob istui siinä murtuneena ajatellen
iloisen päivänsä surullista loppua.