Itse asiassa ei ollut vähintäkään ihmeellistä, että Gösta Wickner tuli
herra ja rouva Flodinin luo päivälliselle, vaikka talon isäntä oli
poissa. Olihan se tapahtunut jonkun kerran ennenkin, eikä siinä ollut
talonväki paremmin kuin vieraskaan huomannut mitään ihmeteltävää.
Viime aikoina oli sitäpaitsi tapahtunut se kumma, että Anna ja Bob
tunsivat itsensä mitä iloisimmiksi niinä päivinä, joina he saivat
tavata Gösta Wickneria. Hänen läsnäolonsa näytti karkoittavan ne
sairaloiset mielikuvitukset, jotka koskivat heitä itseään ja
aviopuolisoiden välit olivat niinä päivinä ennallaan. He muuttuivat
luonnollisiksi, sopusointuisiksi ja helliksi toisilleen niinkuin
ennenkin. Niin, jopa eräänä iltana kestailtuaan ravintolassa Göstan
kanssa Bob pysähytti Annan keskellä katua suudellakseen häntä ja jatkoi
senjälkeen matkaansa sanoen samassa sydämellisen iloisena:
"Eihän se mitään ole, Anna. Eihän se ole kerrassaan mitään."
Myöskin vaikutti siihen se seikka, että Gösta Wickner puolestaan oli
melkein unohtanut kaikki, mitä hän oli Bobille salaisuutena kertonut
nuoruutensa tunteista Anna rouvaan. Sitäkin selvempää oli, ettei
Göstalla ollut eikä voinut olla vähintäkään aavistusta ystäviensä
murtuneista väleistä. Kerran hän oli sitä seuraavalla viikolla tavannut
Bobin yksinään ja silloin hän oli sanonut: "Sinähän muistanet, mitä
olet luvannut, etkä kerro vaimollesi?" "Mitä?" sanoi Bob hänelle
tavattoman oudolla maltillisuudella. "Niin, luonnollisesti sitä, jonka
minä kerroin sinulle jouluna." "En sanaakaan! Minähän olen luvannut",
vastasi Bob häikäilemättä. Tämän hetken perästä rauhoittui Gösta
Wickner. Sillä kun muuten totuutta rakastava henkilö joskus on
pakoitettu valehtelemaan, tekee hän sen niin vakuuttavasti, että ei
kukaan voi epäillä.
Senvuoksi Gösta Wickner tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi lähtiessään
päivälliselle kahden kesken Anna rouvan kanssa ja Anna taas puolestaan
olisi mitä vakuuttavimmin kieltänyt, että siinä olisi ollut mitään
erityistä, jos sitä olisi kysynyt häneltä. Juuri tänään hän kuitenkin
huomasi erikoisen merkitsevää siinä salaisuudessa. Hän tunsi
viekoittelevaa ajatuksessa saada vieraita omin päinsä, joista Bob ei
tietänyt. Hän nautti vapaudestaan, mitävarten hän ei sitten nauttisi
omasta vapaudestaan ja käyttäisi sitä hyväkseen? Anna rouva tunsi aivan
erikoisen vapauden halun virtailevan tänään itsessään ja hän nautti
täysin siemauksin siitä, että hän oli nyt vain itse oma neuvojansa.
Sitäpaitsi ei hän ennen päivällistä ehtinyt juuri ajatella muuta. Ensin
oli Georg laitettava siistiksi ja sitten pöytä katettava hienoimmilla
pöytäliinoilla ja kauneimmilla astioilla. Ja lopuksi oli Annan
laitettava itsensä hienoksi.
Siihen tarvittiin enimmän aikaa. Sillä hän pukeutui itse uuteen,
harmajaan, hyvin istuvaan kävelypukuun ja liiviin, jossa oli suuret ja
uhkeat napit. Anna rouva ei koskaan nauttinut mielestään muusta niin
paljon, kuin uusista puvuistaan. Hän tunsi itsensä niin hienoksi ja
yhtä nuoreksi kuin hänen uusi, käyttämätön pukunsakin oli. Kaikki
vanha, ikävä ja vähäpätöinen heitettiin pois kuin vanha pukukin, ja hän
itse oli kerrassaan nuori ja iloinen, ja hän tunsi elämän hymyilevän
itselleen. Hän tunsi ikäänkuin muuttaneensa takaisin omiin
neitsyyspäiviinsä, kun hän käveleskeli uneksien ja vuotteli jotain
erikoista tapahtuvaksi. Hän sitoi mustalla samettinauhalla metaljongin
kaulaansa. Kapea musta samettinauha, joka upposi hieman kuulakan
valkeaan ihoon. Metaljongissa oli Bobin valokuva ja Anna rouva oli niin
riemastuksissaan, että hän suuteli koristetta ennekuin hän sitoi sen
kaulaansa.
Kepein, joustavin askelin meni hän saliin ja siellä seisoi jo Gösta
Wickner myhäillen hänelle.
Anna rouva tunsi kasvojensa punehtuvan vain siitä yllätyksestä, että
hän niin äkkiarvaamatta sai nähdä vieraansa. Hän kiiruhti pudistamaan
hänen kättään.
"Oletteko jo tullut?"
Hän katsoi mielihyvällä järjestelyjä ympärillään.
"Täällähän on juhla. Ja miten hieno te itse olette!"
Gösta Wickner oli miettinyt syytä siihen kylmään äänen sävyyn, jonka
hän kuuli huutavan halloota telefonissa. Hän oli valmistautunut
näkemään epäjärjestystä ja sensijaan hän tapasikin täydellisen
vastakohtaista. Seuraus siitä oli, että hän itsekin tuli kirkkaalle
mielelle kaikesta siitä päivänpaisteesta, joka oli täällä häntä
vastassa.
"Minä tahdon olla iloinen tänään", sanoi Anna rouva.
"Olkaa hyvä."
Hän otti vierastaan käsikoukusta ja vei pöydän luo. He nauroivat
molemmat, puhuivat pari sanaa Bobista ja istuutuivat.
Siitä tuli iloinen päivällinen, pullo viiniäkin tuotiin pöytään.
Kynttilät paloivat kruunussa ja akkunaverhot vedettiin alas. Kun
päivällinen loppui, siirtyivät he Bobin huoneeseen, paperossit
sytytettiin ja he lavertelivat kuin kaksi iloista lasta.
Kuten sanottu, olivat he ennenkin kahden kesken päivällisellä olleet,
joten tapaus ei ollut uusi. Mutta Anna rouva ei ollut koskaan ennen
tuntenut olleensa niin hyvällä tuulella kuin tänään. Hän huomasi Bobin
häviävän ajatuksistaan sitä enemmän mitä kauvemmin päivällinen kesti ja
hänen sydämensä yhä keventyi, kun hän sen huomasi. Ihmeellisesti, ei
ensinkään tuskaisesti hän luisui pois hänen sydämeltään ja se sai hänet
ajattelemaan, että Gösta ja hän istuivat kodissaan. Se oli heidän
kotinsa ja kaikki mitä oli ollut, oli poissa ja unohdettu. Sitä ei
ollut koskaan tapahtunut. Koko elämä oli heille ollut vain unta ja nyt
he olivat valveilla. Kaikki tuntui hänestä niin keveältä ja
ihmeelliseltä, melkein kuin uusi, virkistävä ruumiinlämpö olisi alkanut
virtailla koko hänen olennossaan. Hän riemastui tuntiessaan itsensä
niin keveäksi ja vapaaksi ja koko hänen pieni olentonsa säteili
nuoruutta.
Kun he yhdessä menivät Bobin huoneeseen, oli kaikki tuo niin lumoavasti
kutoutunut hänen mielikuviinsa, että Anna rouvan täytyi nauraa ääneensä
omille ajatuksilleen.
"Mitä te nauratte", kysyi Gösta Wickner.
Anna oli ajatellut ja ajatuksensa niin kietonut mielikuviinsa, että hän
olisi pitänyt aivan asiaan kuuluvana, jos Gösta silloin olisi laskenut
kätensä hänen vyötäisilleen ja suudellut häntä kiitokseksi ruuasta.
Sitä hän ei luonnollisesti voinut sanoa. Ja senvuoksi hänen silmänsä
välkähtelivät monin verroin hilpeämmin, kun hän vastasi:
"Niin, tiedättekös, kun minä katsoin teitä selän takaa, niin te
näytitte minusta niin naineelta mieheltä."
Anna rouva tunsi silmänräpäyksen joutuneensa lasiliukkaalle jäälle.
Mutta hän sai samassa kykyä ohjata liikkeitään, joka yllätti hänet
itsensäkin, ja äkkinäisellä käänteellä hän muuttui vakavaksi, taputteli
Göstaa olkapäälle ja sanoi:
"Olipa oikeen hyvä, kun tulitte. Minä olin koko päivän niin
seuransairas."
Hän hymyili ystävällisesti ja rauhallisesti, mieliala oli jälleen
valoisa ja iloinen, joka oli tuskin silmänräpäykseksi äsken
häiriytynyt. Gösta Wickner oli mitä paraimmalla tuulella ja alkoi
kertoa. Hän kertoi kerrassaan erinomaisesti, ja hänellä oli koko
varasto leikillisiä kaskuja ihmisten suhteista muistissaan ja ne
vaikuttivat Annaan hyvää. Hän tunsi koko ajan siitä asti levänneensä,
kun Gösta tuli. Syy tähän oli aivan yksinkertaisesti siinä, että Gösta
Wickner oli kerrassaan Bobin vastakkainen luonne. Täällä ei ollut
mitään hermoheikkoutta, ei sitä hentoa hellyyttä, joka aina kerjäsi
vastausta. Ei mitään ärtyisää, kiusallisen arkaa, eikä vähintäkään
tyytymättömyyttä, joka Bobissa alinomaan väijyi, niin usein kuin hän
oli saanut jotain mietittävää. Gösta Wickner sai toisinaan olentoonsa
eriskummallista luottamusta herättävää arvokkaisuutta, joka melkein voi
vaikuttaa lämmittävästi, vaikka hänen ymmärryksensä oli sitä vähemmin
nukuksissa. Voi sanoa, hän oli vahti itselleen. Hän voi olla
ystävällinen, jopa osottaa hyvyyttäkin ystävilleen, mutta juuri niin
harkiten, että hän tiesi, kuinka paljon hän sanoi ja miten pitkälle hän
tahtoi mennä. Alinomaan sai hänestä sen käsityksen, että hän määräsi
itse itsestään ja omista suhteistaan. Tämä ehkä alusta alkaen kaikkein
enimmän vaikutti sekä kunnioitusta herättävästi että puoleensavetävästi
Bobiinkin, ja nyt sai myöskin se Anna rouvan tuntemaan itsensä
huvitetuksi hänen seurassaan. Hän tunsi ikäänkuin juovansa voimaa ja
sielunrauhaa puhellessaan tuon miehen kanssa, joka oli niin varma
itsestään ja jonka tasapainoa ei mikään voinut häiritä.
Ennenkuin Anna rouva huomasi sanojaan, olikin hän alkanut puhua Bobista
Göstalle. Se tuli aivan ajattelematta ja hän melkein pelästyi, kun hän
oli alkanut. Sillä sellaista ei koskaan ennen tullut kysymykseenkään
hänen ja Bobin ystävän kesken. Ylipäätään ei Anna rouva ollut koskaan
kenellekään puhunut miehestään tai tunteistaan häneen. Mutta Anna oli
nyt tänä iltana sellaisella tuulella, jolloin tuntuu kaikki
luonnolliselta ja senvuoksi hän puhui edelleen Bobista juuri senvuoksi,
että Gösta hyvin hyvästi tiesi, kuinka paljon hän piti hänestä. Hän
varoi taitavasti sellaista, josta olisi voinut huomata, mitä oikeastaan
viime aikoina oli heidän välillään tapahtunut. Mutta hän puhui
kuitenkin keventääkseen sydäntään uskomalla salaisuutensa Göstalle. Hän
kertoi kuinka Bob oli herkkäluonteinen, ja helläsydäminen ja kadotti
niin helposti tasapainonsa. Hän kiihtyi pienimmästäkin ja kun hän
kerran jostakin tuli kuohuksiin, joutui hän pian pois suunniltaan.
Anna rouva kuvaili yksityisseikkoja. Hän kertoi ne iloisella tavallaan
ja lisäsi:
"Ymmärrättehän, miten se voi tulla väsyttäväksi, kun kerran pitää
ihmisestä?"
Anna rouva huomasi tätä kertoessaan juuri sanat sanottuaan niin
merkillisesti vieläkin enemmän sydämensä kevenevän. Ja mitä
iloisemmaksi hän tuli, sitä eloisammasti hän tunsi pitävänsä hänen ja
Bobin yhteisestä ystävästä. Hän oli sydämellisesti kiitollinen ja tunsi
Göstan ansioksi, että niin paljon painostavaa oli ikäänkuin solunut
pois hänen näköpiiristään. Hän näki kaikki niin selvästi tänä iltana.
Niin ihmeellisen kirkkaana.
Ja ensi kerran hän tuli selvästi ja rohkeasti ajatelleeksi:
"Miksei hän silloin ymmärtänyt enempi, kun Bob ensi kerran tuli hänen
mailmaansa ja melkein heti otti vain hänen sydämensä?"
Anna rouvasta tuntui ihmeelliseltä, ettei hän silloin ollut mitään
nähnyt. Joutuin, kirkkaana ja melkein koko mailma seuralaisenaan liukui
tuo ajatus hänen aivojensa läpi. Se hävisi päiväpaisteisen ja
pilvettömän hymyn viemänä yhtä helposti kuin se oli tullutkin.
Kun Gösta nousi mennäkseen, tuntui Annasta, ettei hän pitkän pitkiin
aikoihin ole ollut niin onnellinen, ja nauroi sanoessaan:
"Ajatelkaahan, minä olen Georgin unohtanut kokonaan. Nyt hän on saanut
nukkua yksin."
Gösta Wickner meni ja Anna rouva istuutui pianon ääreen. Hän soitti
vanhoja kappaleita, joita hän oli silloin soittanut, kun hän vielä oli
nuorena tyttönä ja koko elämä hymyillen vietteli häntä. Sävelet olivat
saaneet uuden soinnun, jota hän mielestään ei ollut koskaan ennen
kuullut. Hän toivoi oppivansa laulamaan, hänestä tuntui, että häneen
sittenkin kätkeytyi hitusen lauluääntä, vaikka hän ei koskaan ennen ole
sitä aavistanutkaan.
Silloin kuuli Anna rouva miehensä askeleita eteisestä ja lopetti äkkiä
soiton nousten pianon äärestä. Tuskaisin tuntein hän ihmetellen huomasi
Bobin läsnäolon häiritsevän hänen iloaan.