Jos ei moista ihmisten keskuudessa tapahtuisi, luulisin monen
yhteentörmäyksen jäävän mahdottomuudeksi. Sillä todellakaan ei voi
koskaan sanoa mitä tapahtuu ja toteutuu vain senkautta, että ihmiset
ovat tehneet sitä ja sitä toisilleen tai ainoastaan sanoneet toisilleen
niin eli näin. Ei Bob eikä Anna voineet myöskään tässä elämänsä
käänteessä ymmärtää, mikä oikeastaan vieroitti heitä toisistaan. Bob ei
tahtonut tunnustaa edes itselleenkään minkäänlaista hajaannusta
tapahtuneen ja jos Anna rouva hieman asiaa ymmärsikin, niin hän ei
missään tapauksessa puhunut siitä Bobille.
Olisipa Anna rouva vaan ollut enemmän äiti siinä merkityksessä, kuin
muutamat naiset ovat, olisi hänen ollut helpompi osata itse ja samalla
johtaa miehensäkin raittiimpaan silmäpiiriin niistä sokkeloista, joissa
he molemmat haparoivat. Hän oli kyllä tavallaan äiti ja rakasti
kiihkeästi lastaan. Hänen rakkautensa Bobiin oli kokonaan muuttunut ja
melkeinpä haihtunutkin. Heille molemmille oli lapsi ollut vaan enemmän
ääretön ilonlähde, joka enensi heidän onneaan toistensa seurassa, kuin
yksilö ja lapsi, jolle heidän ensisijassa tuli molempien elää.
Senvuoksi Anna rouva melkein unohti poikansa, kun tunsi eripuraisuuden
hänen ja Bobin välillä kasvavan ja Georg eleli nyt enimmästi koulussa
ja lastenkamarissa.
Anna rouva vietti sillä välin aamupäivänsä vierashuoneessaan katsellen
väliin akkunasta ulos, josta hän voi eroittaa muutamia puitten latvoja
Humlepuistosta. Hän tunsi epämääräistä pelkoa jostain, joka oli juuri
tapahtumaisillaan, ja hän ajatteli Bobia. Kun Bob nyt oli poissa,
heltyi Annan sydän kokonaan häntä näin ajatellessaan ja oli hyvillään
ikäänkuin hän olisi ollut juuri hänet kadottamaisillaan. Tarvittiin
vaan niin vähän hänet jälleen voittaakseen. Tarvitsisi vain sanoa
muutama sana, ehkäpä yksi sana oikeaan aikaan ja he alkaisivat taas
puhua toistensa kanssa kuin ennenkin. Kaikki muuttuisi entiselleen.
Anna rouvan sydän löi kuuluvasti tätä ajatellessaan.
Niin, hän ei voinut mielestään kauvemmin sietää sellaista elämää, jota
he nyt elivät. Oli koko jakso pikkuseikkoja heidän välillään. Ennen oli
ollut tapana edes kerran ennen päivällistä telefonoida toisilleen.
Toisinaan telefonoi Bob ja toisinaan soitti Anna rouva itse. Tässä
pienessä keskustelussa kumpainenkin kuvaili toisilleen ikävää
yksinäisyyttään ja Anna oli ennen tottunut ikävöimään sitä hetkeä
tavallisena aamupäivätapahtumana. Tämä tapa oli viime aikoina itsestään
hävinnyt, Juuri tänä päivänä Anna rouva suri sitä, että se oli niin
hävinnyt. Hän suri sitä niin voimakkaasti, että hän alkoi ikävöidä
ainoastaan saada kuulla Bobin ääntä. Ja tämä ikävä lopultakin voitti
hänet.
Anna rouva kuului niihin, joitten ei ole helppo ottaa ensi askelta ja
se oli hänelle suuri voitto, kun hän nyt meni telefonin luo ja soitti.
Kaikeksi kummakseen hän kuuli kohta miehensä äänen.
"Kumma kyllä, kun sinä soitit", sanoi Bob. "Minä olisin juuri soittanut
sinulle."
Annan sydän lakkasi ilosta hetkeksi sykkimästä. Hän oli ajatellut
samaa! Hän odotti henkeään pidättäen.
Sitten tuli jatkoa. Hän ei voinut tulla kotia päivälliselle. Kokonaisia
selityksiä, joita Anna ei kuullut.
"Oletko sinä pahoillasi? Miks'et sinä vastaa?"
"Ikävissäni! Eipä ensinkään! Hyvin tyytyväinen."
Koko elämä näytti Anna rouvasta tyhjältä ja sisällyksettömältä, kun hän
jälleen ripusti kuulotorven paikalleen ja tuntui melkein kuin Bob
kädenkäänteessä olisi pois pyyhkäisty hänen tunne-elämästään ja
mailmastaan. Hän meni verkalleen paikalleen vierashuoneen pöydän
viereen, kohoutti pikku Georgin vaatteita, jotka odottivat korjaamista.
Poika itse istui matolla ja leikki pienillä vaunuillaan. Aurinko heitti
akkunasta säteitään hyväillen hänen valkoisenkellertävää, pehmeää
tukkaansa, mutta Anna ei tuntenut vähintäkään iloa siinä häntä
katsellessaan. Hän tunsi epämääräistä vihaa sielussa, suuttumusta
kaikkeen ja kaikkiin sekä ennen muita Bobiin. Näistä tunteista
sukeltautui hänen mieleensä omituinen kiusaava ajatus, että hänen
omassa elämässään oli jotain epäselvää. Kuinka hän on juuri tähän
kotiin tullut vaimoksi ja äidiksi, kuinka se on tapahtunut. Hän
muisteli niitä aikoja, jolloin hän vielä oli nuori tyttö ja vapaa; hän
toivoi voivansa nähdä mailmaa samassa puoliselvässä, hyväilevässä
päivänpaisteessa kuin silloinkin. Mitä varten tuo kaikki on poissa?
ajatteli hän. Ja samassa juolahti hänen mieleensä kysymys: Mikä siihen
on syynä, että minä juuri nyt sitä ajattelen?
Samassa hän säpsähti, kun telefoni soi jälleen. Hän luuli sitä Bobiksi,
joka olisi katunut ja päättänytkin tulla kotia päivälliselle. Se olisi
niin hänen tapaistaan. Anna rouva tunsi, jos hän nyt tulisi kotia,
olisi se ollut hänelle vielä suurempi pettymys kuin jos hän todellakin
olisi poissa. Hän meni vastenmielisesti telefoniin ja sanoi "halloo"
sellaisella välinpitämättömällä äänellä, jota hän itsekin ihmetteli.
Hän säikähti kuullessaan iloisen äänen kysyvän: "Onko pikku rouva
huonolla tuulella?" Gösta Wickner sieltä puhuikin ja silloin tunsi Anna
itsensä oikeen iloiseksi. "Eikös mitä, ei hän ole huonolla tuulella.
Vain vähän hermostunut." "Vai niin. Hermostunut vaan." "Voisinko minä
saada tulla päivälliselle?" "Kas kuinka kiusallista, ettei Bob ole
kotona." Gösta ei ollut kiihkeä, hän kertoi vaan tulevansa jonain
toisena päivänä.
Mutta Anna rouva oli saanut päähänpiston, joka näytti antavan hänelle
lujuutta. Hän pyysi Göstaa tulemaan päivälliselle, vaikkei Bob
ollutkaan kotona. Hän pyysi häntä laverrellen kuinka se olisi hauskaa,
jos hän tulisi.
Gösta Wickneriä ei ollut niin vaikeakaan siihen houkutella. Mutta kun
Anna rouva nyt ripusti kuulotorvea paikoilleen, niin hänen sydämensä
sykki ilosta.
Hän aikoi näyttää Bobille...