IX.

Jos ei moista ihmisten keskuudessa tapahtuisi, luulisin monen

yhteentörmäyksen jäävän mahdottomuudeksi. Sillä todellakaan ei voi

koskaan sanoa mitä tapahtuu ja toteutuu vain senkautta, että ihmiset

ovat tehneet sitä ja sitä toisilleen tai ainoastaan sanoneet toisilleen

niin eli näin. Ei Bob eikä Anna voineet myöskään tässä elämänsä

käänteessä ymmärtää, mikä oikeastaan vieroitti heitä toisistaan. Bob ei

tahtonut tunnustaa edes itselleenkään minkäänlaista hajaannusta

tapahtuneen ja jos Anna rouva hieman asiaa ymmärsikin, niin hän ei

missään tapauksessa puhunut siitä Bobille.

Olisipa Anna rouva vaan ollut enemmän äiti siinä merkityksessä, kuin

muutamat naiset ovat, olisi hänen ollut helpompi osata itse ja samalla

johtaa miehensäkin raittiimpaan silmäpiiriin niistä sokkeloista, joissa

he molemmat haparoivat. Hän oli kyllä tavallaan äiti ja rakasti

kiihkeästi lastaan. Hänen rakkautensa Bobiin oli kokonaan muuttunut ja

melkeinpä haihtunutkin. Heille molemmille oli lapsi ollut vaan enemmän

ääretön ilonlähde, joka enensi heidän onneaan toistensa seurassa, kuin

yksilö ja lapsi, jolle heidän ensisijassa tuli molempien elää.

Senvuoksi Anna rouva melkein unohti poikansa, kun tunsi eripuraisuuden

hänen ja Bobin välillä kasvavan ja Georg eleli nyt enimmästi koulussa

ja lastenkamarissa.

Anna rouva vietti sillä välin aamupäivänsä vierashuoneessaan katsellen

väliin akkunasta ulos, josta hän voi eroittaa muutamia puitten latvoja

Humlepuistosta. Hän tunsi epämääräistä pelkoa jostain, joka oli juuri

tapahtumaisillaan, ja hän ajatteli Bobia. Kun Bob nyt oli poissa,

heltyi Annan sydän kokonaan häntä näin ajatellessaan ja oli hyvillään

ikäänkuin hän olisi ollut juuri hänet kadottamaisillaan. Tarvittiin

vaan niin vähän hänet jälleen voittaakseen. Tarvitsisi vain sanoa

muutama sana, ehkäpä yksi sana oikeaan aikaan ja he alkaisivat taas

puhua toistensa kanssa kuin ennenkin. Kaikki muuttuisi entiselleen.

Anna rouvan sydän löi kuuluvasti tätä ajatellessaan.

Niin, hän ei voinut mielestään kauvemmin sietää sellaista elämää, jota

he nyt elivät. Oli koko jakso pikkuseikkoja heidän välillään. Ennen oli

ollut tapana edes kerran ennen päivällistä telefonoida toisilleen.

Toisinaan telefonoi Bob ja toisinaan soitti Anna rouva itse. Tässä

pienessä keskustelussa kumpainenkin kuvaili toisilleen ikävää

yksinäisyyttään ja Anna oli ennen tottunut ikävöimään sitä hetkeä

tavallisena aamupäivätapahtumana. Tämä tapa oli viime aikoina itsestään

hävinnyt, Juuri tänä päivänä Anna rouva suri sitä, että se oli niin

hävinnyt. Hän suri sitä niin voimakkaasti, että hän alkoi ikävöidä

ainoastaan saada kuulla Bobin ääntä. Ja tämä ikävä lopultakin voitti

hänet.

Anna rouva kuului niihin, joitten ei ole helppo ottaa ensi askelta ja

se oli hänelle suuri voitto, kun hän nyt meni telefonin luo ja soitti.

Kaikeksi kummakseen hän kuuli kohta miehensä äänen.

"Kumma kyllä, kun sinä soitit", sanoi Bob. "Minä olisin juuri soittanut

sinulle."

Annan sydän lakkasi ilosta hetkeksi sykkimästä. Hän oli ajatellut

samaa! Hän odotti henkeään pidättäen.

Sitten tuli jatkoa. Hän ei voinut tulla kotia päivälliselle. Kokonaisia

selityksiä, joita Anna ei kuullut.

"Oletko sinä pahoillasi? Miks'et sinä vastaa?"

"Ikävissäni! Eipä ensinkään! Hyvin tyytyväinen."

Koko elämä näytti Anna rouvasta tyhjältä ja sisällyksettömältä, kun hän

jälleen ripusti kuulotorven paikalleen ja tuntui melkein kuin Bob

kädenkäänteessä olisi pois pyyhkäisty hänen tunne-elämästään ja

mailmastaan. Hän meni verkalleen paikalleen vierashuoneen pöydän

viereen, kohoutti pikku Georgin vaatteita, jotka odottivat korjaamista.

Poika itse istui matolla ja leikki pienillä vaunuillaan. Aurinko heitti

akkunasta säteitään hyväillen hänen valkoisenkellertävää, pehmeää

tukkaansa, mutta Anna ei tuntenut vähintäkään iloa siinä häntä

katsellessaan. Hän tunsi epämääräistä vihaa sielussa, suuttumusta

kaikkeen ja kaikkiin sekä ennen muita Bobiin. Näistä tunteista

sukeltautui hänen mieleensä omituinen kiusaava ajatus, että hänen

omassa elämässään oli jotain epäselvää. Kuinka hän on juuri tähän

kotiin tullut vaimoksi ja äidiksi, kuinka se on tapahtunut. Hän

muisteli niitä aikoja, jolloin hän vielä oli nuori tyttö ja vapaa; hän

toivoi voivansa nähdä mailmaa samassa puoliselvässä, hyväilevässä

päivänpaisteessa kuin silloinkin. Mitä varten tuo kaikki on poissa?

ajatteli hän. Ja samassa juolahti hänen mieleensä kysymys: Mikä siihen

on syynä, että minä juuri nyt sitä ajattelen?

Samassa hän säpsähti, kun telefoni soi jälleen. Hän luuli sitä Bobiksi,

joka olisi katunut ja päättänytkin tulla kotia päivälliselle. Se olisi

niin hänen tapaistaan. Anna rouva tunsi, jos hän nyt tulisi kotia,

olisi se ollut hänelle vielä suurempi pettymys kuin jos hän todellakin

olisi poissa. Hän meni vastenmielisesti telefoniin ja sanoi "halloo"

sellaisella välinpitämättömällä äänellä, jota hän itsekin ihmetteli.

Hän säikähti kuullessaan iloisen äänen kysyvän: "Onko pikku rouva

huonolla tuulella?" Gösta Wickner sieltä puhuikin ja silloin tunsi Anna

itsensä oikeen iloiseksi. "Eikös mitä, ei hän ole huonolla tuulella.

Vain vähän hermostunut." "Vai niin. Hermostunut vaan." "Voisinko minä

saada tulla päivälliselle?" "Kas kuinka kiusallista, ettei Bob ole

kotona." Gösta ei ollut kiihkeä, hän kertoi vaan tulevansa jonain

toisena päivänä.

Mutta Anna rouva oli saanut päähänpiston, joka näytti antavan hänelle

lujuutta. Hän pyysi Göstaa tulemaan päivälliselle, vaikkei Bob

ollutkaan kotona. Hän pyysi häntä laverrellen kuinka se olisi hauskaa,

jos hän tulisi.

Gösta Wickneriä ei ollut niin vaikeakaan siihen houkutella. Mutta kun

Anna rouva nyt ripusti kuulotorvea paikoilleen, niin hänen sydämensä

sykki ilosta.

Hän aikoi näyttää Bobille...

Avioliiton ilveily: Romaani · 第 17 / 37 题