Vaarallinen seikka on, kun kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan,
joutuvat molemmat pimeässä makaamaan valveilla ajatuksissaan,
johtumatta kummallekaan mieleen puhutella toista. Asia muuttuu vieläkin
pahemmaksi, kun he molemmat keskenään tietävät toisistaan. Silloin
alkavat ne pahat ajatukset työskentelemään.
Nämä pahat ajatukset eivät oikeastaan olekaan mitään ajatuksia.
Sillä ne eivät koskaan muodostu sanoiksi. Tunteet ne on, jotka
työskentelevät, ja niillä on voimaa, ikäänkuin ne olisivat itsenäisiä
vaikuttavia valtijaita. Niillä pienillä, näkymättömillä olennoilla,
jotka alituiseen ovat tehneet ihmiselle kepposia, ei ole koskaan
suurempaa valtaa kuin silloin kun kaksi kuolevaista, jotka kauvan
vaieten vierekkäin ajattelevat katkeraa toisistaan. Toisen tunteet
ärsyttävät ja kiihoittavat toisen tunteita. Toisen katkeruus siirtyy
toiseen ja lisää katkeruuden moninkertaiseksi sen sielussa. Toisen
suuttumus synnytti vihaa toisessa. Vihasta kehittyy vastenmielisyys ja
vastenmielisyydestä inho. Vaikka aihe onkin vähäpätöinen, se ei
merkitse mitään. Toisinaan näyttää siltä, ikäänkuin onnettomuus olisi
sitä suurempi, mitä mitättömämpi sen ulkoinen aihe näyttää olevan.
Sellaisina hetkinä puhuu itse itselleen voimakkaammin kuin sanoin ja
mitä silloin on puhuttu, vaikuttaa valtavammin, koska sellaiset sanat
kumpuavat suoraan meidän syvimmistä tajuttomista tunteistamme. Toinen
sielu voi silloin murtaa toisen sielun kuoliaaksi.
Ja se ei mitään lievennä, jos sellaisena yönä toisen käsi haparoi
peitteellä löytääkseen ja puristaakseen toisen kättä. Hän, joka
puristaa silloin toisen kättä, ei tee sitä senvuoksi, että hän olisi
hellä ja katuen pyytäisi anteeksi. Hän puristaa senvuoksi, että hänen
tuskansa ovat niin ylivoimaisia, että hänen täytyy saada tuntea elävän
olennon ruumiillista lämpöä, olkoonpa tuo olento vaikka sama, jonka
hänen ajatuksensa raivoissaan juuri musersi. Hän, joka sai sellaisen
kädenpuristuksen, tietää kyllä sen ja maksaa sen aivan saman
salaperäisen tuskan pakoittamana.
Sillä ei mikään ole kolkompaa, synkempää ja enemmän hirvittävämpää kuin
hellyys kahden ihmisen väliltä on poiskulumaisillaan ja vaihtuu
intohimoon, joka ärsyttää mielettömään taisteluun toisiaan ja itseään
vastaan. Tämä ei ehkä koskaan tapahdu niin mieliä järkyttävästi
muulloin kuin juuri hiljaisuudessa. Silloin kaksi ihmistä vaieten
toisiaan murtaa julmemmin kuin metsänpedot, jotka raivoissaan
raatelevat toistensa ruumista.
Ja vieläpä taistelu näyttää kestävän unessakin. Sillä aamun koittaessa
jatkavat samat valvovat ajatukset työtään, jotka yöllä alkoivat, ja
ajatuksista kehittyy tekoja, jotka vaativat ihmiselämää.