Luonnollisestikin seurasi sovinto tätä mellakkaa ja Bobia hellittiin
kokonainen päivä, hyväiltiin ja ihailtiin joka askeleella, jonka hän
otti kotonaan. Mutta mitään selvyyttä itse tapauksesta hän ei saanut.
Kuitenkin siitä oli se varma seuraus, että keskustelu Gösta Wicknerista
tällä aikaa heidän välillään lakkasi ja siitä taas oli seurauksena,
että Bob tämän jälkeen ajatteli yksikseen. Etenkin oli eräs ajatus,
joka tähän aikaan antoi hänelle työtä. Mistä se tuli, sitä hän ei
ymmärtänyt ja hän melkein häpesi tunnustaa sitä itselleen. Bob Flodin
nimittäin mietti sitä, jos hänen vaimonsa todellakin -- kun hän oli
nuori tyttö -- oli ollut kerrassaan tietämätön Gösta Wicknerin
mieltymyksestä. Bob oli tuntenut tuon ajatuksen ensi kerran
sukeltautuvan aivoihinsa jostain niistä lukemattomista keskusteluista,
joita hänellä ja vaimollaan oli ollut tuon merkillisen jouluillan
jälkeen ja hän häpesi kauheasti itsekseen, kun hän huomasi, että tämä
ajatus palasi jälleen ja sai hänet tuumiskelemaan. Hän lupasi itselleen
koettaa unohtaa sen, mutta löytyy ajatuksia, joilla on sellainen
ominaisuus, ettei niitä voi unohtaa. Ja Bob huomattuaan sen, menetteli
vihollisensa suhteen toisella tapaa. Hän ei koskaan voinut alentua
jollain tavalla epäilemään vaimoaan. Hän ei aivan yksinkertasesti
uskaltanut, tuntiessaan, että silloin menisi koko hänen elämänsä
kappaleiksi, niin, ihan pieniksi murusiksi. Bob oli kasvanut yhteen
vaimoonsa niin lujasti, että hän yhtä kernaasti, niin, paljon
ennemminkin olisi ruvennut epäilemään itseään. Hän huomasi myös pian,
että jos Anna todellakin olisi ollut tietoinen sellaisesta ja salasi
sen, niin olisi hän sen tehnyt häntä säälien, koska hän alusta asti on
tahtonut salata häneltä, Bobilta, koko asian, ja Bob tunsi ihailun sitä
enemmän vaimoansa kohtaan kasvavan, mitä enemmän hän ajatteli, että
tämä hänen vaikenemisensa varmaankin aiheutui vain hellyydestä häntä
itseään kohtaan.
Anna rouva puolestaan mietiskeli paljon niinä pitkinä aamupäivinä,
joina hän istui yksin kotona, ja pikku Georg juoksenteli ja leikki
salissa silloin kun hän ei ollut koulussa. Hän oli kerrassa ihmeellinen
lapsi. Yksinäisyys oli hänen opettanut elämään keskenkehittyneissä
mielikuvitteluissaan. Hän leikki olevansa matkoilla, matkusti kauvas
vieraille maille äitiä tervehtimään, joka asui siellä kaukana, jonne
Georg saapui. Tai hän kierteli markkinakauppiaana. Hänellä oli tuhansia
nokkelia kujeita, joko hän leikki rautatietä, höyrylaivaa,
raitiovaunuja tai äitiä ja lasta, aina olisi äidin pitänyt olla mukana.
Ja he molemmat huvittivat toisiaan oikeen mainiosti. Mutta tähän aikaan
Anna rouva istui mietteissään ja senvuoksi hän ei ottanut osaa lapsensa
leikkeihin niinkuin ennen. Hän vastasi hajamielisesti, ajatusten
työskennellessä toisaalla, tapahtuipa usein, että hän pyysi
raitiotiepilettiä vaikka Georg oikeastaan olikin konduktöörinä eli
kysyi Georgilta mitä hevonen maksaa, vaikka he pitkät ajat jo olivat
leikkineet äitiä ja lasta. Silloin Georg harmistui.
"Sinähän et leikikään", sanoi hän. "Sinä olet vain leikkivänäsi."
Ja lapsi voi jättää tähän hänet yksinään, ottaa kirjan ja alkaa lukea.
Silloin palasivat ajatukset jälleen moninkerroin voimakkaampina ja
vyörähtivät usein kyyneleetkin Anna rouvan silmiin, ilman että hän
itsekään voi sanoa minkävuoksi.
Toisinaan hän melkein olisi toivonut Bobin rupeavan puhumaan kuin
ennenkin. Se varmastikin kuohutti hänen mieltään ja tuntui hänestä
pahalta. Mutta se oli vieläkin pahempi, vaikka Anna olisi kuinkakin
toivonut, niin Bob oli vaan vaiti. Tuon pienen kahakan jälkeen, jolloin
Anna oli pyytänyt hänen olemaan puhumatta Gösta Wicknerista, noudatti
hän tätä toivomusta kerrassaan kiusallisen tarkasti.
Nyt sensijaan voi tapahtua, että molemmat aviopuolisot istuivat
yhdessä, kumpikin työskennellen omissa ajatuksissaan, sanomatta
sanaakaan toisilleen. Varsinkin se tapahtui illoin ja silloin kuluivat
pitkäveteiset tunnit tyhjinä ja sisällyksettöminä. Bob istui kirjan
ääressä ja Anna käsityönsä kanssa. Mutta Bobin ajatukset eivät
seuranneet kirjan sanoja ja Annan ajatukset -- niin, niillähän oli
hyvää aikaa kierrellä omilla teillään. Omilla poluillaan ne
liikkuivatkin ja syvä hiljaisuus vielä ikäänkuin pelotti heitä
katsomasta tai puhuttelemasta toisiaan.
"Mitä sinä luet?" voi Anna rouva kysyä lopulta.
Ja Bobin täytyi katsoa, mitä hän luki. Sillä useimminkin hän oli sen
unohtanut.
"Eikö sinulla ole mitään, jota lukisit ääneen, niinkuin sinä ennen
teit?" kysyi Anna.
Bob nousi ylös ja velloi kirjahyllyä.
Mutta hän ei löytänyt mitään sellaista, vaikka hän kuinkakin velloi.
Tuntuipa oikein helpotukselta heille molemmille, kun kello löi salissa
ja tuli aika käydä vuoteelle.
Anna rouva huokasi syvään ja Bob kuuli sen. Hän tunsi tukahduttavaa
vihaa sydämessään ikäänkuin hänen vaimonsa olisi tehnyt hänelle jotain
pahaa. Ja Anna rouva ymmärsi mitä hänen miehensä tunsi, voimatta
kumminkaan auttaa häntä.