Tällainen keskustelu luonnollisestikin sai hyvää aihetta joka kerta,
kun Bob ja Anna saivat tavata ystävän talossaan ja se tapahtui sangen
usein, joten siinä hauskuudessa ei paljon välikohtia muodostunut. He
olisivat saaneet tavata Gösta Wickneria vieläkin useimmin luonaan,
jollei hänen olisi tarvinnut juuri tähän aikaan käydä niin tavattoman
monissa yhtiökokouksissa ja liikepäivällisillä.
Eräänä päivänä tuli Bob kotia tehtyään yksin pitemmän kävelyretken ja
luonnollisestikaan hän ei ollut estänyt siellä ajatuksiaan pyörimästä
siinä aineessa, johon hän viime aikoina oli ollut niin kiihkeästi
kiintynyt.
Sisälle päästyään näki hän Annan silmät itkusta tulehtuneina ja kysyi
kohta syytä siihen. Ihmeekseen hän huomasi vaimonsa käytöksessä
omituista vierasta kylmyyttä ja alkoi miettiä oliko hän mahdollisesti
itse jollain tavalla loukannut häntä. Bob oli ollut naimisissa
yksitoista vuotta ja joskaan hän ei ollut tällä aikaa kehittynyt
yleensä eteväksi naissielun tuntijaksi, oli hän kumminkin edes oppinut
niin paljon, etteivät naiset toisinaan sallisi miehensä huomata
salaisia kyyneleitään, sekä että ystävyys ja huomaavaisuus sellaisissa
tapauksissa teki vain pahan pahemmaksi. Hän päätti senvuoksi olla
huomaamatta koko seikkaa ja alkoi hillityllä ja hiljaisella äänellä,
kuten hän itse luuli, puhua mieliaineestaan:
"Eräs asia, jota minä olen ajatellut, ja joka koskee sitä, mitä me
puhuimme Göstasta eilen..."
Mutta kauvemmas hän ei ehtinyt, ennenkuin hänen vaimonsa keskeytti
hänen.
"Sinä tekisit minulle suuren palveluksen, jos tahtoisit olla puhumatta
Göstasta", sanoi hän.
Se tuli kuin hyökkäys, sokeasti, kiivaasti ja kovasti. Bob kuuli
äänessä jotain omituista. Mutta totta tosiaan hän ei voinut käsittää,
mitä se oli.
"Ei saa puhua Göstasta?" kertasi hän. "Mitä sinulla on Göstaa vastaan?"
"Ei kerrassaan mitään. Minä en tahdo vaan puhua hänestä."
"Niin, mutta minkävuoksi?"
"Minusta tuntuu se ikävältä."
Jos Bob ei olisi kysynyt enempi, niin on luultavaa, ettei olisi mitään
sen enempää tapahtunutkaan. Hän tunsi kärsivänsä vääryyttä saadessaan
soimauksia siitä, että hän muka olisi väsyttänyt vaimonsa asialla,
josta hän itse oli ollut vähintään yhtä innostunut kuin hänkin.
Sitäpaitsi hän ei sietänyt nähdä vaimoaan kiihtyneenä saamatta heti
tietää syytä siihen. Kuitenkin täytyy hänen jatkaa, vaikka se maksaisi
hänen henkensä. Ja senvuoksi hän alkoi uudestaan:
"Niin, mutta rakas Anna, sinähän olet itse..."
Samassa silmänräpäyksessä heitti Anna rouva työnsä pois ja hänen
kasvonsa vapisivat vihasta.
"Etkö voi antaa minun olla rauhassa!" Hän melkein itki sanat suustaan.
"Päivä päivältä, ilta illalta, niin, yöt yöltä sinä puhut vaan
Göstasta. Gösta, Gösta ja Gösta. Eikö nyt koko mailmassa ole muuta
puhumista kuin Gösta? Sinä teet minut hulluksi ja minä teen sinut
hulluksi."
"Mutta sinähän itse olet alkanut..."
"Minäkö? En koskaan! Minä en ole koskaan alkanut puhua hänestä. Etkö se
ollut sinä, joka kerroit hänestä aluksi? Ja onko kulunut ainoatakaan
päivää, ettet sinä olisi alkanut puhua hänestä? Etkö sinä huomaa itse
kuinka minä ja sinä olemme vieraantuneet toisistamme? Nyt sanon minä.
Me olemme vieraantuneet toisistamme ja me vieraannumme yhä enemmän
päivä päivältä. Missä minä kävelen, seison tai istun, niin minä olen
aina näkevinäni Göstan joka nurkassa kuuntelemassa mitä me puhumme ja
pakkaantuvan meidän välillemme. Minä inhoan sitä miestä. Minä
toivoisin, etten minä olisi koskaan nähnyt häntä."
Mutta nyt Bob suuttui vakavasti.
"Inhoatko sinä Göstaa?" sanoi hän. "Mitä hän on oikeastaan sinulle
tehnyt?"
Anna rouva ei kuunnellut kauvemmin, mitä Bob sanoi. Hän syöksyi
sellaisen sanatulvan suustaan, josta hänen miehensä ei ymmärtänyt
kaikkein katkerinta ja kun sanat uupuivat, alkoi hän itkeä, ikäänkuin
hänen sydämensä olisi tahtonut haljeta.
"Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua", nyyhkytti hän katkeamatta.
"Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua."
Tällä tapaa koetettiin kosketella Bobin hellimpiä tunteita. Sillä ei
mikään ollut tärkeämpää hänelle kuin koettaa ymmärtää omaa pientä,
kallista vaimoaan, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta
mailmassa. Mutta hyökkäys Göstaa vastaan koski häneenkin kuin terävä
piikki ja hän voi vielä tuntea, kuinka se pisti. Sitäpaitsi oli koko
tässä kohtauksessa jotain odottamatonta ja epäselvää, ja se sai hänen
melkein pelkäämään.
Täydessä kapinassa meni hän huoneeseensa ja hän tuli vielä enemmän
raivoihinsa, kun hän sulki oven ja kunniansa vuoksi hän ei
silmänräpäykseksikään olisi voinut mennä takaisin hyvittämään Annaa ja
kuivaamaan hänen kyyneleitään.