Seuraavina aikoina tämän tapahtumarikkaan joulupäivän jälkeen puhuivat
aviopuolisot, kuten luonnollistakin oli, hyvin usein yhteisestä
ystävästään, Gösta Wicknerista. Hän oli, vaikkakin näkymättömänä, aina
kolmantena heidän keskusteluissaan ja tällä tavalla vieraili hän
melkein enemmän talossa, kuin jos hän olisi tullut jokapäivä
päivälliselle.
Erityisenä huolena oli saada selvitetyksi, missä määrin Gösta oli
kärsinyt Bobin ja Annan avioliiton vuoksi. Ja tässä oli heillä
molemmilla, Annalla ja Bobilla monivuotiset muistot pengottavinaan
löytääkseen tukea käsitykselleen, joka päivä päivästä kävi yhä
varmemmaksi. He eivät myöskään lyöneet laimin penkoa muistojaan.
Melkein joka päivä, kun Bob tuli kotia, oli hän aina muistanut jonkun
uuden pikkupiirteen heidän seurustelustaan, ja hän kertoi sen, niin
pian kuin pääsi ovien sisäpuolelle, innolla, joka osoitti, että ystävän
kohtalo oli antanut hänelle työtä kirjastossakin. Annalla, aamupäivät
yksin kotona istuessa, oli myöskin hyvää aikaa mietiskellä, ja kun Bob
kertoi mitä hänen mieleensä taas oli muistunut, voi hän aina tehdä
hyviä lisäyksiä, joka osoitti, ettei hänkään ollut unohtanut heidän
yhteistä ystäväänsä. Samoin kuin useimmilla vilkkailla naisluonteilla
oli Annallakin tavattoman kehittynyt muisti muistamaan kaikkia
pikkuseikkoja, jotka olivat yhteydessä hänen oman elämänsä kanssa, ja
Bobin ei tarvinnut kuin muistuttaa vain jotain heidän avioliittonsa
ajanjaksoa, esimerkiksi sitä kesää, jolloin he asuivat saaristossa tai
Georgin syntymäpäivää, jolloin hän täytti kahdeksan vuotta, niin heti
voi Anna rouva ruveta kertomaan. Hän täydensi miehensä muistia, kuvaili
yksityiskohtaisempia pikkuseikkoja, näki ne kaikki selväpiirteisinä ja
vereksinä, joka teki kauvan sitten puolittain unohtuneet tapaukset
uudestaan eläviksi ja todellisiksi. Ja hän oli niin kiintynyt itse
kertomiseen, että hän toisinaan oli huvitettu siitä ja huvittipa vielä
miestäänkin tavalla, joka sai heidät molemmat melkein unohtamaan kuinka
kaikki se, mikä nyt heidän mieltään kiinnitti, oli kerrassaan
surullista.
Tällä lailla elivät Bob ja Anna koko avioliittoromaninsa uudestaan. He
muistelivat sitä aikaa, jolloin he ensin olivat tulleet tuttaviksi.
Miten he olivat tietämättään toisiinsa vetäytyneet ja toisiaan
kaivanneet. Kuinka ujo ja kummallinen Bob oli ollut ja kuinka hän oli
alkanut lopulta kiihkeästi hakkailla niin, että Anna oli pelästynyt ja
pelännyt Bobia monta päivää, jolloin Bob oli epävarmuudessaan
harhaillut tuntien itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi auringon alla.
Sitten oli kihlaus julkaistu ja silloin oli tullut se aika,
jolloin Anna oli elänyt elämänsä ihanimpia päiviä, mutta jotavastoin
Bob oli ajatuksissaan tehnyt hiljaisia huomautuksia, joita hän ei
tohtinut ääneensä lausua. He olivat vaieten tehneet kävelyretkiään
Humlepuistossa ja tunteneet kevätilman poskiaan hyväilevän, kun he
istuivat Brunnsvikenin luona sillä penkillä, jota he omakseen
kutsuivat. He jatkoivat romaaniaan häittensä edelliselle sivulle ja
menivät yhdessä huonekaluja ostamaan. Sitten tuli hääpäivä iloineen ja
loistoineen, sadepisaroita morsiuskruunuun, valkoinen morsiuspuku,
morsiuskukat ja loppumattomia tulevaisuuden unelmia. Bob ja Anna
tavallaan menivät uudestaan naimisiin, lämpenivät ja punastuivat
muistojen vakavista hymyilyistä, matkailivat ensimmäiset vuodet
paratiisin huvitarhoissa ja löysivät viimein pikku Georgin, jonka tulo
sitäpaitsi ei vähintäkään millään tavalla herättänyt heitä
uinailuistaan.
Bob tuli kokonaan liikutetuksi ajatellessaan sitä yötä jolloin Georg
syntyi.
"Muistatko sinä sitä?" kysyi hän. "Gösta oli saanut lainata
portinavaimen ja tuli kello viisi aamusella ja soitti ovikelloa
kysyäkseen kuinka sinä voit. Silloin oli jo kaikki ohi, sinä nukuit
kuin lapsi, Georg nukkui pienissä vaunuissaan ja minä olin yksin
valveilla. Minä olin aivan liian onnellinen. Silloin raotin minä
sänkykamarin ovea ja annoin hänen saada vilahdukselta nähdä poikaa ja
sinua. Ja minä muistan, kuinka hänen kätensä vapisivat, kun hän otti
minut syliinsä ja toivotti minulle onnea. En koskaan minä ajatellut
silloin -- minä en koskaan voinut ajatella."
Bob vaikeni kerrassaan hämillään kaikista niistä ajatuksista, jotka
pakkautuivat hänen aivoihinsa ja sillävälin Anna jatkoi pehmeällä
äänellään:
"Muistatko, hän lähetti jo aamuaikasella minulle vihkon mitä kauneimpia
heloruusuja ja nimikorttinsa? Ja nimikorttiin oli kirjoitettu:
'Onnellisimmalle pikkuäidille Göstalta!'"
"Sinä voit hyvin ymmärtää, etten minä ole koskaan hetkeäkään
ajatellut --"
Tähän vaikeni myöskin Anna rouva ja punastui hiukan. Ehken vain
unohtaakseen itse tämän, jatkoi hän:
"Mutta sehän on kuitenkin paljon mahdollista, että hänen mieltymyksensä
oli vain mielikuvitusta ja hän on jo aikoja sitten unohtanut koko
asian."
Täten oli riidanaihe löydetty, tuo riidanaihe, johon kaikki sellaiset
puhelut ja keskustelut päättyivät. Alinomaan Bob tarmolla puolusti sitä
ajatustaan, ettei Gösta Wickner ollut mitään siitä unohtanut. Niin, se
ei ollut kaukana, ettei hän tahtonut tehdä ystävää uinailevaksi
rakastajaksi, joka palkitsemattomasta rakkaudesta kantoi sydäntuskia
hiljaisuudessa, mutta oli liian jalomielinen salliakseen sen häiritä
vanhaa ystävyyssuhdettaan.
Tällä tavalla seurasi Gösta Wickner Bobia ja Annaa koko heidän
elämänsä, kuten se nyt heille selveni. Hän seurasi heitä siinä tavassa,
jolla he tarkastelivat tätä elämää ja näytteli paljon suurempaa osaa
heidän keskusteluissaan, kuin koskaan todellisuudessa oli tehnyt. He
huomasivat muutamasta pienestä huviretkestä tai muutaman tunnin yhdessä
olosta, että hän oli ollut heidän uskollinen ystävänsä koko
kihlausajan. Hän oli ollut marsalkkana heidän häissään ja tämä seikka
muuttui heidän ajatuksissaan kaikkein merkittävimmäksi tapaukseksi.
Että hän ei ollut ollut heidän lapsensa kummina, sai myöskin
merkityksensä. Ja mitä kauvemmin he molemmat penkoivat muistojaan, sitä
selvemmäksi kävi heille, ettei kukaan ollut seurannut heidän elämäänsä
niin uskollisena ystävänä kuin Gösta Wickner.
Mutta kun he tällä tavalla kulkivat taapäin muistoissaan, niin alkoivat
itse ne tapaukset, joita he molemmat niin usein muistelivat ja niin
hyvin muistivat, huomaamatta muuttaa luonnettaan. Ne saivat
suruvoittoisen vivahduksen ja Gösta Wicknerin kohtalon varjo synkkänä
valahti niitten yli ja tässä varjossa alkoi aviopuolisoiden silmät
muuttua suruisiksi. Ei Bob eikä Anna huomannut, kuinka paljon he
molemmat yhdessä kyhäilivät kaskuja. He eivät huomanneet, koska heitä
oli kaksi niin hyvää, sydämellistä ja epäluulotonta ihmislasta. Heidän
sydämensä oli alkanut sykkiä nopeammassa tahdissa kuin sellaisille
ihmisille on terveellistäkään.