Juuri samaan aikaan, kuin Gösta Wickner istui yksinään huoneessaan
itsensä tutkistelemistoimissa, istuivat Bob ja hänen vaimonsa pienessä
vierashuoneessa, jonka rauhoittavan siniset huonekalut ja valkoiset
uutimet antoivat sille kodikkaan viehkeyden, keskustellen siellä päivän
tapahtumista.
"Minusta tuntuu, että Gösta lähti hyvin aikasin", alkoi Bob ja katsoi
tutkivasti vaimoaan.
"Sitä minä en tullut ajatelleeksi", vastasi hän aivan rauhallisesti
ihmetellen miehensä katsetta enemmän kuin hänen sanojaan.
"Hm!" sanoi Bob.
Mutta hän ajatteli itsekseen ensiksikin: "Olipa hyvä, ettei hän ole
mitään huomannut", ja toisekseen: "Kuinka minä menettelisin, jotten
vain kertoisi hänelle, mitä tänään olen saanut tietää."
Bob nimittäin ei ollut tottunut salaamaan mitään vaimoltaan ja tällä
kertaa painoi häntä tuo salaisuus enemmän kuin tavallisesti. Hän ei
voinut istua rauhassa, vaan alkoi kävellä edestakaisin, kuten vilkkaat
luonteet tekevät, kun ovat saaneet jotain ajateltavaa. Hänen vaimonsa
istui sohvassa kädet helmassaan. Rauhallisena ja pirteänä oli hän tällä
hetkellä rauhattoman, pienen miehensä jyrkkä vastakohta, tuon miehen,
joka yhtenään seisahtui katselemaan häntä ja hyväilemään hänen
poskiaan. Hieman hymyillen, hiljaa hän istui siinä tottuneena miehensä
hermostuneeseen käytökseen, ja hänen huulillaan leikkivä hymy ilmaisi,
että hän ajatteli jotain erikoista.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Bob vihdoin.
Hänen vaimonsa ei liikahtanutkaan. Hänen hymynsä tuli vain vieläkin
voimakkaammaksi, ikäänkuin levisi yli kasvojen antaen loistetta hänen
kirkkaille silmilleen.
"Minä ajattelen kuinka onnelliseksi sinä minut olet tehnytkään",
vastasi hän, "ja kuinka ihania nämä päivät ovat olleet."
"Hm!" sanoi Bob jälleen ja jatkoi kävelyään.
Tällä hetkellä koski häneen vaimonsa sanat erikoisesti, melkein
tuskaisen kiusaavasti, ja Anna rouva ehken tunsi miehensä äänessä
jotain, joka ei ollut sopusoinnussa hänen oman mielialansa kanssa.
Sillä kumartuessaan eteenpäin, niin että vaaleat otsakiharat valahtivat
hänen puhtaan valkoiselle otsalleen, kysyi hän:
"Mitä sinä ajattelet?" Hän antoi erikoisen äänenpainon sanalle sinä,
ikäänkuin hän olisi tiennyt, että hänen miehensä käveli vaan uteluja
odotellen.
"Minäkö?" sanoi Bob. "Niin -- -- minä oikeastaan ajattelin Göstaa."
"Vai niin", vastasi Anna rouva. Ja jälleen palasi hymy hänen
huulilleen. Tällä kertaa se oli kumminkin kokonaan toisellainen, hymy
joka oli samalla kertaa viekas ja lempeä, iloinen ja hieman
voitonriemuinen. Kukaan ei voi kuvailla kuinka paljon voi sisältyä
sellaiseen pikaiseen, ajattelemattomaan naisen hymyyn.
"Mitä sinä hänestä ajattelet?" jatkoi Anna rouva ja hymyili edelleen.
"Minä en voi sanoa sitä", vastasi Bob. "Se oli jotain, josta me
puhuimme päivällä."
"Jotako sinä et saa kertoa minulle?"
"Niin, minä lupasin sen hänelle." Samassa silmänräpäyksessä, kuin
Bobilta olivat luiskahtaneet nuo sanat, hän katui. Hän tunsi olevansa
kiinni ja tiesi, ettei hän koskaan voi vastustaa vaimonsa
uteliaisuutta.
"Älä pyydä minua", sanoi hän jo edeltäpäin, tuntien pelkäävänsä omaa
heikkouttaan. "Minä lupasin sen hänelle niin varmasti."
Mutta selvempänä kuin mikään, oli Anna rouvalle se, ettei miehellä saa
olla mitään salattavaa vaimoltaan. Hän oli tämän vaatimuksen omistanut
elämänperiaatteekseen ja katsoi pelkän viittauksenkin päinvastaiseen
suuntaan merkitsevän samaa kuin hänen oman vaikenemiskykynsä
halveksumisen. Hän muuttui ylpeäksi, loukatuksi, umpimieliseksi ja
hiljaiseksi, ja pyysi Bobia kaikin mokomin pitämään lupauksensa.
Tosiaankaan hän ei pitänyt sitä minään lupauksen rikkomisena, jos mies
kertoo vaimolleen jotain, josta hän on luvannut olla vaiti. Sillä
sellaiset lupaukset eivät saa vaikuttaa miehen ja vaimon välissä. Hän
oli sen osottanut hänelle jo satoja kertoja. Mutta, jos hänellä olisi
toinen näkökanta, niin olisivat he voineet keskustella muusta.
Siihen Anna rouva vaikeni.
Rehellisyys vaatii nyt tunnustamaan, että jos ei Bob itse olisi niin
mielellään tahtonut puhua siitä, olisi hän kyllä saanut pitää sanansa.
Mutta koko iltapäivän oli hän sairaana odottanut sitä hetkeä, jolloin
hän jäisi yksin Annan kanssa ja saisi kertoa hänelle tuon uutisen, joka
tuntui hänestä itsestään niin eriskummalliselta, ettei hän koskaan
voisi sitä pitää omana tietonaan. Mitä varten hän olisi hiljaa siitä?
Mitä varten hän ei kertoisi sitä? Se tuntui hänestä niin selvältä ja
oikealta, että Anna sai sen tietää. Hänenhän täytyikin saada tietää,
jottei tietämättömyydessään loukkaisi hänen parasta ystäväänsä.
Ja niin kertoi tämä kunnon Bob, kuinka Gösta Wickner oli tunnustanut
rakastaneensa hänen vaimoaan. Bob kertoi asiat sitäpaitse paljon
mukaantempaavammin kuin Gösta oli kertonut. Ja hän lopetti
kertomuksensa kuvauksella, kuinka ystävä oli ollut liikutettuna, jonka
Bob nyt tätä kertoessaan uskoikin. Hänen vaimonsa kuunteli häntä
virkkamatta sanaakaan.
Hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat uinaileviksi, joka teki ne
tyttömäisiksi ja nuoriksi, ja hänen kauniit, siniset silmänsä
täyttyivät kyynelillä.
"Tämän jälkeen tulee meidän pitää hänestä monin verroin enemmän kuin
ennen", sanoi Bob.
Ja hänen vaimonsa nyökäytti päätään merkitsevästi.
Kädet toistensa vyötäisillä istuivat aviopuolisot pienessä sohvassa ja
sydämet vuotivat verta ajatellessaan sitä, että he yhdessä, vaikkakin
vasten tahtoaan, olivat saattaneet paraalle ystävälleen niin paljon
sydänkipuja. Bob oikein loukkautui, kun hänen vaimonsa sanoi lopulta:
"Mutta etkö usko, että Gösta nyt on jo sen aikoja sitten unohtanut."
Ja Bob kielsi sellaisen mahdollisuudenkin pyhimmillä valoillaan.