IV.

Juuri samaan aikaan, kuin Gösta Wickner istui yksinään huoneessaan

itsensä tutkistelemistoimissa, istuivat Bob ja hänen vaimonsa pienessä

vierashuoneessa, jonka rauhoittavan siniset huonekalut ja valkoiset

uutimet antoivat sille kodikkaan viehkeyden, keskustellen siellä päivän

tapahtumista.

"Minusta tuntuu, että Gösta lähti hyvin aikasin", alkoi Bob ja katsoi

tutkivasti vaimoaan.

"Sitä minä en tullut ajatelleeksi", vastasi hän aivan rauhallisesti

ihmetellen miehensä katsetta enemmän kuin hänen sanojaan.

"Hm!" sanoi Bob.

Mutta hän ajatteli itsekseen ensiksikin: "Olipa hyvä, ettei hän ole

mitään huomannut", ja toisekseen: "Kuinka minä menettelisin, jotten

vain kertoisi hänelle, mitä tänään olen saanut tietää."

Bob nimittäin ei ollut tottunut salaamaan mitään vaimoltaan ja tällä

kertaa painoi häntä tuo salaisuus enemmän kuin tavallisesti. Hän ei

voinut istua rauhassa, vaan alkoi kävellä edestakaisin, kuten vilkkaat

luonteet tekevät, kun ovat saaneet jotain ajateltavaa. Hänen vaimonsa

istui sohvassa kädet helmassaan. Rauhallisena ja pirteänä oli hän tällä

hetkellä rauhattoman, pienen miehensä jyrkkä vastakohta, tuon miehen,

joka yhtenään seisahtui katselemaan häntä ja hyväilemään hänen

poskiaan. Hieman hymyillen, hiljaa hän istui siinä tottuneena miehensä

hermostuneeseen käytökseen, ja hänen huulillaan leikkivä hymy ilmaisi,

että hän ajatteli jotain erikoista.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Bob vihdoin.

Hänen vaimonsa ei liikahtanutkaan. Hänen hymynsä tuli vain vieläkin

voimakkaammaksi, ikäänkuin levisi yli kasvojen antaen loistetta hänen

kirkkaille silmilleen.

"Minä ajattelen kuinka onnelliseksi sinä minut olet tehnytkään",

vastasi hän, "ja kuinka ihania nämä päivät ovat olleet."

"Hm!" sanoi Bob jälleen ja jatkoi kävelyään.

Tällä hetkellä koski häneen vaimonsa sanat erikoisesti, melkein

tuskaisen kiusaavasti, ja Anna rouva ehken tunsi miehensä äänessä

jotain, joka ei ollut sopusoinnussa hänen oman mielialansa kanssa.

Sillä kumartuessaan eteenpäin, niin että vaaleat otsakiharat valahtivat

hänen puhtaan valkoiselle otsalleen, kysyi hän:

"Mitä sinä ajattelet?" Hän antoi erikoisen äänenpainon sanalle sinä,

ikäänkuin hän olisi tiennyt, että hänen miehensä käveli vaan uteluja

odotellen.

"Minäkö?" sanoi Bob. "Niin -- -- minä oikeastaan ajattelin Göstaa."

"Vai niin", vastasi Anna rouva. Ja jälleen palasi hymy hänen

huulilleen. Tällä kertaa se oli kumminkin kokonaan toisellainen, hymy

joka oli samalla kertaa viekas ja lempeä, iloinen ja hieman

voitonriemuinen. Kukaan ei voi kuvailla kuinka paljon voi sisältyä

sellaiseen pikaiseen, ajattelemattomaan naisen hymyyn.

"Mitä sinä hänestä ajattelet?" jatkoi Anna rouva ja hymyili edelleen.

"Minä en voi sanoa sitä", vastasi Bob. "Se oli jotain, josta me

puhuimme päivällä."

"Jotako sinä et saa kertoa minulle?"

"Niin, minä lupasin sen hänelle." Samassa silmänräpäyksessä, kuin

Bobilta olivat luiskahtaneet nuo sanat, hän katui. Hän tunsi olevansa

kiinni ja tiesi, ettei hän koskaan voi vastustaa vaimonsa

uteliaisuutta.

"Älä pyydä minua", sanoi hän jo edeltäpäin, tuntien pelkäävänsä omaa

heikkouttaan. "Minä lupasin sen hänelle niin varmasti."

Mutta selvempänä kuin mikään, oli Anna rouvalle se, ettei miehellä saa

olla mitään salattavaa vaimoltaan. Hän oli tämän vaatimuksen omistanut

elämänperiaatteekseen ja katsoi pelkän viittauksenkin päinvastaiseen

suuntaan merkitsevän samaa kuin hänen oman vaikenemiskykynsä

halveksumisen. Hän muuttui ylpeäksi, loukatuksi, umpimieliseksi ja

hiljaiseksi, ja pyysi Bobia kaikin mokomin pitämään lupauksensa.

Tosiaankaan hän ei pitänyt sitä minään lupauksen rikkomisena, jos mies

kertoo vaimolleen jotain, josta hän on luvannut olla vaiti. Sillä

sellaiset lupaukset eivät saa vaikuttaa miehen ja vaimon välissä. Hän

oli sen osottanut hänelle jo satoja kertoja. Mutta, jos hänellä olisi

toinen näkökanta, niin olisivat he voineet keskustella muusta.

Siihen Anna rouva vaikeni.

Rehellisyys vaatii nyt tunnustamaan, että jos ei Bob itse olisi niin

mielellään tahtonut puhua siitä, olisi hän kyllä saanut pitää sanansa.

Mutta koko iltapäivän oli hän sairaana odottanut sitä hetkeä, jolloin

hän jäisi yksin Annan kanssa ja saisi kertoa hänelle tuon uutisen, joka

tuntui hänestä itsestään niin eriskummalliselta, ettei hän koskaan

voisi sitä pitää omana tietonaan. Mitä varten hän olisi hiljaa siitä?

Mitä varten hän ei kertoisi sitä? Se tuntui hänestä niin selvältä ja

oikealta, että Anna sai sen tietää. Hänenhän täytyikin saada tietää,

jottei tietämättömyydessään loukkaisi hänen parasta ystäväänsä.

Ja niin kertoi tämä kunnon Bob, kuinka Gösta Wickner oli tunnustanut

rakastaneensa hänen vaimoaan. Bob kertoi asiat sitäpaitse paljon

mukaantempaavammin kuin Gösta oli kertonut. Ja hän lopetti

kertomuksensa kuvauksella, kuinka ystävä oli ollut liikutettuna, jonka

Bob nyt tätä kertoessaan uskoikin. Hänen vaimonsa kuunteli häntä

virkkamatta sanaakaan.

Hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat uinaileviksi, joka teki ne

tyttömäisiksi ja nuoriksi, ja hänen kauniit, siniset silmänsä

täyttyivät kyynelillä.

"Tämän jälkeen tulee meidän pitää hänestä monin verroin enemmän kuin

ennen", sanoi Bob.

Ja hänen vaimonsa nyökäytti päätään merkitsevästi.

Kädet toistensa vyötäisillä istuivat aviopuolisot pienessä sohvassa ja

sydämet vuotivat verta ajatellessaan sitä, että he yhdessä, vaikkakin

vasten tahtoaan, olivat saattaneet paraalle ystävälleen niin paljon

sydänkipuja. Bob oikein loukkautui, kun hänen vaimonsa sanoi lopulta:

"Mutta etkö usko, että Gösta nyt on jo sen aikoja sitten unohtanut."

Ja Bob kielsi sellaisen mahdollisuudenkin pyhimmillä valoillaan.

Avioliiton ilveily: Romaani · 第 12 / 37 题