Kamreeri Gösta Wickner meni samana iltana kotiinsa sellaisessa
mielentilassa, joka läheni kiihkoisaa mielenpurkausta. Tällainen
mielentila oli hänelle jokseenkin outo ja hänen täytyi myöntää olevansa
kerrassaan tyytymätön itseensä.
Hän veti turkinkauluksen korvilleen, koska oli kylmänpuoleinen ilma ja
tuuli alkoi kiidättää irtonaista lunta hänen korviensa ympärillä.
Kamreeri kiroili itsekseen, ettei ollut telefonoinut ajuria.
Sturekadulla oli ajureita tuhka tiheässä, mutta ne olivat
luonnollisesti jo kaikki tilatuita. Luonnollisesti, nythän oli jouluyö!
Kamreeri oli kaikkea muuta kuin joulutuulella.
Hän käveli pitkin askelin katua ja tunsi silloin tällöin vastaantulevia
tuttavia, mutta vältti tervehtämästä niitä, jottei tarvitseisi pysähtyä
toivottamaan heille hauskaa joulua tai hyvää jatkoa. Sillä todellakaan
hän ei ollut sellaisella tuulella.
Tultuaan Arsenaalikadulle erään talon luo, veti hän esiin
alumiiniavaimensa ja avasi oven. Tuuli riuhtasi sen auki ja löi kovasti
jymähtäen kiviseinään. Kamreeri kirosi toisen kerran ääneensä ja
riuhtasi sen tarpeettomalla jyrähdyksellä kiinni. Päästyään
huoneeseensa sytytti hän lampun ja istahti tuoliin nojautuakseen
jatkamaan Heinen lukemista.
Mutta Gösta Wickner oli pois suunniltaan ymmärtääkseen Heinen
sukkeluutta. Hän heitti kirjan pöydälle ja vaipui ajatuksiinsa. Ja
ensiksikin hän huomasi ettei hän voinut tuntea itseään rauhalliseksi
Bobin suhteen.
Bob ei oikeastaan ollut sanonut eikä tehnyt mitään sekaantuakseen
noihin ikävyyksiin. Mutta hän ei ollut ollut oma itsensä koko iltana ja
hänen ystävyytensä oli niin kiusaavaa. Gösta Wickner katui koko tuhmaa
tekoaan ja kysyi itseltään eikö hän jo ollut kyllin vanha pysyäkseen
sellaisista erillään.
Gösta Wickner hymyili itselleen ja hänen kasvonsa muuttuivat silloin
samalla valoisiksi ja ivallisiksi. Sallia tilapäisen mielialansa
masentaa itseään, oli hänen heikkoutensa, josta hän oli usein saanut
kärsiä samalla lailla -- ennen mailmassa. Nykyään hän oli tullut
varmemmaksi itsestään. Ja mitä nyt tapahtui, oli ymmärrettävissä,
joskin ylijäämä toisikin muutamia pieniä ikävyyksiä.
Kamreeri vakuutteli itselleen, ettei vielä ollut mitään vaaraa
pelättävissä, vaan oli kumminkin joka tapauksessa viisainta pitää
silmänsä auki.
Mikä häntä enimmän suututti, oli, että hän tämän kaiken tapahtuessa oli
ollut niin sydämellisessä mielentilassa. Varmastikaan hän ei ollut
mikään vanha nuorimies. Mutta varsin nuorikaan hän ei suinkaan ollut.
Kolmekymmentäkahdeksan vuotta! No niin, onkos tuo sitten mikään ikä
sellaisen vanhan äidin näkökannalta katsottuna, jolla vielä on
turvattomia tyttöjä. Mutta tyttöjen näkökannalta näyttäisi olevan
hieman nuorempi mieluummin haluttu. Itse luuli hän jo kauvan sitten
päässeensä selvyyteen itsestään. Hän huomasi väsymystä rappuja
kulkiessaan. Päivällislevostaan hän luopui hyvin vastenmielisesti, eikä
hän kauvan vaivannut itseään salaamalla vastenmielisyyttään, jos niin
sattui. Ja kuukausi sitten oli hän huomannut, että frakkipukua täytyisi
isontaa vatsankohdalta.
Yhä uudestaan ja uudestaan palasi hänen ajatuksiinsa sama kysymys:
Kuinka se oli ajateltavissa, että hän oli antanut itsensä viekotella
kertomaan tuota vanhaa juttua? Voineekohan olla mahdollista, että se
tapahtui vaan senvuoksi, kun Anna rouva näytti niin nuorelta ja
tuoreelta valkoisen silkin kaulaa kaunistaessa, ja että hän taputti
niin hellästi hänen poskeaan, kun hän suuteli hänen kättään? Olisiko
tuo oikeastaan jonkinlainen aihe -- -- --. Kadotukseen tuomittu
romantiikka, ajatteli Gösta Wickner.
Eikö juuri se -- miksikä sitä sanoisin -- pieni erehdys, jonka hän oli
saanut kärsiä, kun Anna rouva meni Bobin kanssa kihloihin, ole ollut
yksi niistä kokemuksista, jotka suurimmaksi osaksi ovat saaneet hänen
itselleen luomaan jonkinlaisen kylmähkön elämänfilosofian, jonka
aatteissa hän oli monia vuosia oivallisesti elänyt.
Olikohan tämä rakkaus ensinkään koskaan ollut syvä?
Gösta Wicknerin täytyi tunnustaa itselleen, että niin ei ollut
asianlaita ollut.
Mitä tämä sitten oikeastaan oli kaikkityyni?
Hän oli vaan mieltynyt tyttöön. Niin paljon siinä oli todellakin totta.
Hän tuli samoihin seurapiireihin kuin Anna, he tulivat hyviksi
ystäviksi ja hän oli tosiaankin toisinaan ajatellut, että jos joku
voisi saada hänet taivutetuksi vaihtamaan nuorenmiehen-elämänsä -- hm!
-- tuohon toiseen, niin se olisi Anna. Hän oli iloinen, kaunis ja
reipas. Ja senlisäksi näytti hän niin puhtaalta. Gösta Wickner ei
voinut löytää kuvaavampaa sanaa, joka olisi hänestä paremmin sopinut.
Mutta sitten kun tuli toinen ja hän tunsi itsensä jääneeksi -- oliko se
sitten niin erittäin paljon maksanut hänelle, tyytyä kohtaloonsa? Gösta
Wickner muisteli ja muisti erään kauniin kevät-illan, jolloin hän,
tuntien elämänsä arvottomaksi, tummissa ajatuksissaan kuljeskeli
Hagapuistossa. Mutta vaikka hän kuinkakin muisteli, hän ei voinut
itseltään salata, että se ilta oikeastaan oli ollut ainoa. Alussa voi
kylläkin tapahtua joskus, että hän tahtomattaan vavahti hieman
nähdessään vastakihlautuneiden onnesta säteilevät kasvot. Mutta hän oli
tottunut siihen, niinkuin kaikkeen tottuu lopulta, ja hän oli
huomattuaan heidän keskinäisen mieltymyksensä toisiinsa, muuttunut
heille myötätuntoiseksi. Sitten oli hän hieman ivallisesti
viisastellut, että vaimo, joka näytti luodun vain kodin onnelle,
oikeastaan ei ollutkaan mikään vaimo hänelle. Viime lopuksi hän oli
päättänyt päästä heidän molempien ystäväksi ja heidän kotinsa oli
varmalla tavalla tullut hänelle välttämättömäksi.
Kuinka monta kertaa hän olikaan senjälkeen itselleen sanonut, että hän
oikeastaan sittenkin oli onnellisin heistä molemmista kilpakosijoista!
Kenestäkään välittämättä, riippumattomana on hän ollut kyllin kyvykäs
täyttämään tehtäväänsä ja edistymään virkaurallaan, jonka päämaalia hän
ei koskaan päästänyt tähtäimestään. Vallan unelmat kuohuivat Gösta
Wicknerin aivoissa ja sellaisille ei avioliitto suinkaan ole
vastuksena, vaan arvatenkin rakkaus. Hänen romantinen luonteensa
viekotteli hänen himojaan hetkeksi kiihkeästi kaipaamaan kotia, juuri
sellaista kuin Bobin. Mutta kuinkas olikaan, hän oli saanutkin sen.
Aivan vapaasti oli hän saanut kodin, jonne hän voi tulla ja mennä
milloin tahtoi, ja jossa hänen pieninkin vastoinkäymisensä tai ilonsa
alinomaan sai myötätuntoisuutta osakseen ja tuli huomatuksi. Hänen ei
tarvinnut huolehtia tästä kodista. Se oli siellä aina. Hänen ei
tarvinnut uhrata mitään sen hoitoon eikä huolehtia sen kunnossa
pidosta, ja se oli hänen kumminkin. Hän piti molemmista, talon herrasta
ja rouvasta. Hän viihtyi heidän seurassaan paremmin kuin muitten
tuttaviensa kanssa.
Mikä oikeastaan oli muuttunut?
Gösta Wickner oli sellainen mies, joka oli tottunut olemaan suora
itseään kohtaan. Sitä hän oli nytkin. Hän sanoi itselleen vapaasti ja
avoimesti, että jos hän nyt voisi saada vaihtaa, ottaa ystävänsä paikan
ja jättää ehken toisinaan hieman sisällyksettömän nuorenmiehenelämän,
niin hän ei tahtoisi. Hän oli tässä tapauksessa aivan varma asiastaan.
Hän ei tahtoisi ottaa huolekseen mitään velvollisuuksia, jotka
häiritsisivät hänen elämäänsä rauhallisessa, säännöllisessä ja
jokseenkin hauskassa kulussaan. Hän ei tahtoisi sitä.
Hän näki sen niin selvänä kuin kirjasta ja vieläkin epäselvemmäksi
hänelle kävi, mikä oli synnyttänyt hänessä aiheetonta avosydämisyyttä.
Mutta mitä enemmän hän tuumaili, sitä enemmän alkoi hän tuntea
epämääräistä rauhattomuutta sielussaan. Ilmestyi jotain tuohon
itsekkääseen, kylmään haasteluun, joka ei tyydyttänyt häntä. Oli ehkä
koko hänen elämässään jotain, joka ei ollut niinkuin piti olla.
"Vai niin", sanoi Gösta Wickner itsekseen. "Alanko nytkin tuumailemaan
elämästä?"
Samassa hän nousi äkkiä ylös, hänen kasvonsa kirkastuivat ja
rauhoittuivat ikäänkuin hän olisi päässyt selvyyteen päätöksestään.
"Jos näytelmään ilmenisi jotain herkkätunteisuutta", ajatteli hän,
"niin saanhan minä yhdellä eli toisella tekosyyllä katkaista
tuttavuuteni molempien kanssa."
Senjälkeen hän otti jälleen Heinen ja luki suurella mielihyvällä
Harzimatkasta kiitetyn rakkausepisodin.