Pankinkamreeri, herra Gösta Wickner, nuorimies, kolmekymmentäkahdeksan
vuotta vanha ja syntyään tukholmalainen, oli viime aikoina tullut
perheen ystäväksi ja Robert Flodinin erikoiseksi uskotuksi kaikissa
pienissä ja suurissa elämän kysymyksissä.
Molemmat miehet olivat Upsalassa kuuluneet samaan seurapiiriin,
joutumatta kumminkaan tämän kautta lähemmin tuttaviksi ja sitten olivat
he aika ajoin olleet pitkät ajat tapaamatta, kuten niin usein tapahtuu
elämässä. Kamreeri Wickner oli sattunut olemaan marsalkkana Bobin ja
Annan häissä, koska hän kuului niihin piireihin, jossa nuo kaksi nuorta
olivat yhtyneet. Häiden jälkeen olivat he vielä joksikin aikaa
vieraantuneet toisistaan, ja Bob katsoi tämän johtuneen siitä, että he
itse vastanaineina olivat olleet liian onnensa vallassa ehtiäkseen
ajatella ystäviään, josta hän melkein sai syytä itsesoimauksiin.
Muut ihmiset olivat kuitenkin saaneet Gösta Wickneristä sen käsityksen,
että hän oli mies, joka pani suuremman painon omille harrastuksilleen
kuin ystävyyssiteilleen. Itse asiassa oli Gösta Wickner kunnianhimoinen
mies, joka taisteli hiljaa, tarmokkaan lujatahtoisesti tullakseen
rahamaailman merkkimieheksi. Hän oli eriskummallisen käytännöllinen
luonne, johon omituisella tavalla liittyi varma ja joutuisa
toimintakyky, joka tilaisuuden sattuessa voi muuttua hyvin
häikäilemättömäksikin. Mutta tämän ominaisuutensa kätki Gösta Wickner
huolellisesti pintansa alle, jonka läpi ei ollut helppo tunkeutua. Hän
liikkui siinä mailmassa, johon hän kuului, jo alusta alkaen sellaisella
varmuudella, kuin hän olisi syntynyt niissä piireissä, joihin
tuttavuudet, lakitieteellinen tutkinto ja varatuomarin arvonimi
alkuaan oli pääsyn hänelle hankkinut, ja hänellä oli vielä aikaa elää
iloista nuorenmiehen elämää, joka samalla kertaa tyydytti hänen
nautinnonhaluansa ja laajensi hänen tuttavapiiriään.
Opintovuosinaan oli hän saanut paikan eräässä Tukholman pankkien
haarakonttorissa maaseudulla ja onnistunut tässä paikassaan lyhyessä
ajassa herättämään huomiota, joka takasi hänelle tulevaisuuden aseman.
Hänen kykynsä tehdä itsensä välttämättömän tarpeelliseksi oli aivan
erikoinen ja hänen taitavuutensa pankkimiehenä oli kieltämätön.
Se kuului niihin hyvin läheisiin selittämättömiin elämän suhteisiin,
joita ulkopuolella oleva ei voi koskaan tyydyttävästi selittää, että
kamreeri Gösta Wickner alkoi tulla Bob Flodinin uskotuksi.
Todennäköisesti tässä enimmän luonteitten vastakkaisuus veti näitä
molempia miehiä lähemmäs toisiansa. Varmaa on kuitenkin, että heidän
seurustelunsa vuoden vieriessä oli käynyt yhä läheisemmäksi, ja että
Gösta, niin usein kuin hänen aikansa myönsi, kävi mielellään Flodinin
perhettä tervehtimässä.
Tällä kertaa oli hän luvannut tulla itse joulupäivänäkin. Ja tämä oli
merkkitapaus Flodinin perheessä, jossa Gösta Wickner oli niin
mielellään nähty vieras. Molemmat, Bob ja Anna, antoivat tälle seikalle
ehkä erikoisemman suuren merkityksen, jolla kumminkin suurimmaksi
osaksi oli vain sijansa heidän mielikuvituksissaan. Tämä oli myöskin
aiheena, minkä vuoksi Anna rouva oli pelännyt, että he olivat
unohtuneet liian pitkäksi aikaa rekiretkelle ja antaneet vieraansa
senvuoksi odottaa kauvan. Kun aviopuolisot tulivat kotiin, ei Gösta
Wickner kumminkaan ollut saapunut. Tämä tuntui Bobista jossain määrin
pettymykseltä, sillä hän oli tänä päivänä liian onnellinen voidakseen
olla yksin.
Anna rouva meni heti keittiöön käskeäkseen palvelijan laittamaan teetä.
Mutta hänen miehensä meni akkunan luo katsoakseen kadulle eikö hän
siellä voisi eroittaa ystävänsä pitkää, hieman laihahkoa olentoa.
Sitten käveli hän hetken huoneessaan edestakaisin ja riensi
kiiruummiten eteiseen, kun hän oli kuulevinaan ovikellon soivan. Kun
hän tuli vakuutetuksi, ettei kukaan ollut ovikelloa soittanut, etsi hän
vaimoaan vain sanoakseen hänelle, että olihan tuo erinomaisen
kummallista, kun Göstaa ei kuulunut vieläkään tulevaksi sekä palasi
takaisin huoneeseensa ja jatkoi siellä jälleen kävelyään ristimatoilla.
Tässä kävellessään alkoi häntä tuskastuttaa, ett'eiköhän ystävä
tulisikaan, ja huomasi selvään että hänen hyvätuulensa oli kerrassaan
menemäisillään. Hän soimasi myöhästynyttä Gösta Wickneria
välinpitämättömyydestä, kylmäkiskoisuudesta ja viekkaudesta heidän
vanhaa ystävyyttään kohtaan. Samassa silmänräpäyksessä hän nauroi
omalle kiihtymykselleen, sytytti sikaarin palamaan ja aukasi akkunan
voidakseen nähdä aina Humlepuistoon saakka.
Kaikki tuo tuli siitä, että Robert Flodin tunsi vastustamatonta
tarvetta saada ystävänsä kanssa jakaa joulutunteitaan, ja hän tiesi,
että jollei hän saisi häntä ennen päivällisiä kahden kesken
puhutellakseen, niin se ei olisi koskaan hänelle mahdollista. Ja jollei
se toisekseen voisi tapahtua, niin olisi joulun odotettu eheä tunnelma
mennyttä kalua.
Robert Flodin huokasi syvään tätä ajatellessaan, mutta samalla päätti
hän koettaa päästä ajatuksistaan, jottei enempi ärsyttäisi hermojaan,
otti kirjan ja koetti lukea. Hetken perästä kuuli hän selvästi
ovikellon soivan. Teennäisen välinpitämättömästi nousi hän ylös, pani
kirjan pois ja meni verkalleen eteiseen, vaikka tyytyväisyys säteili
hänen kasvoistaan.
Tulija oli juuri heittänyt turkkinsa pois päältään ja seisoi kuivaillen
viiksijään, jotka olivat tulleet kuurasta kosteiksi. Hänen ulkomuotonsa
muistutti jonkun verran vanhempaa hyvin säilynyttä luutnanttia, ja
hänen voimakkaat piirteensä olivat pienen, lihavahkon ja hermostuneen
Bobin räikeänä vastakohtana.
Ystävykset pudistivat toistensa kättä ja vieras kysyi:
"Olenko minä odotuttanut itseäni?"
Ja toinen vastasi:
"Ei ensinkään. Astuhan sisään vain."
Hän vastasi niin, mutta ei senvuoksi, että hän olisi tahtonut pettää
ketään ihmistä, -- olkoon se kaukana minusta, että minä tahtoisin sanoa
jotain sellaista Bob Flodinista -- vaan senvuoksi, että hän oli nyt
niin iloinen ja niin tyytyväinen, ettei hän mistään hinnasta voinut
muistaa kuinka hän viisi minuuttia sitten oli ollut äärimäisyyteen
saakka kiihoittunut ja onneton.
Mutta nyt tapahtui jotain, jota Bob ei ollut voinut edeltäpäin ottaa
laskuihinsa. Hänen vaimonsa tuli tervehtimään ja toivottamaan vieraan
tervetulleeksi ja pikku Georg tuli juosten varmasti aavistaen, että
sedän tulo ei voi olla merkityksetön hänen tärkeälle ja huomatulle
persoonallisuudelleen niin merkillisenä päivänä kuin itse joulupäivänä.
Georg seisoi hiljaa salinlattialla eikä sanonut edes hyvää päivää, vaan
tarkasteli tulijaa sellaisella ennustavalla varmuudella, joka osoittaa
kykenemättömyyttä hillitsemään liian ilmeisiä mielenpurkauksia.
Tämä iloisen ja poikamaisen itsekkäisyyden ilmiö näytti kamreerille
valmistavan sekoittamatonta nautintoa. Hän hieman hymyili kuivaan,
pilkalliseen tapaansa eikä pitänyt mitään kiirettä.
"Etkös sinä tervehdi, pallero", huomautti hän.
Georg meni ja kumarsi tottelevaisesti. Mutta kysyvä katse silmissään
hän hymyili vain omien aavistuksiensa toteutumisen varmuudesta.
Silloin katsoi Gösta setä piinanneensa jo kylliksi suosikkiaan ja nosti
eteisen nurkasta jotain, jonka hän vei mukanaan sisälle.
Verkalleen ja juhlallisesti hän astui ovesta sisään ja piti kädessään
kahta pakettia, joista toinen oli pieni ja toinen suurempi. Pienempi
paketti annettiin kättä suudellen talon rouvalle ja isompi jäi
salinpöydälle, jossa se avattiin ja sisällys tarkastettiin, joka
muuttikin rauhaisen jouluilon mitä huimimmaksi juhlariemuksi. Kuten
sanottu, Gösta setä oli nuorimies, jolla oli varaa ostaa mitä hyvänsä.
Kumminkin sai Georg tällä kertaa kokemuksestaan sellaisen käsityksen
hänestä. Kaikki ne toiveet, jotka voivat sisältyä lapsen rohkeimpiin
unelmiin, löytyivät koottuina siihen isompaan pakettiin. Siellä oli
niin paljon aina isommasta lahjasta houkutteleviin makeisiin saakka,
että Georg oikeen veti henkeään ikäänkuin tuntien itsensä petetyksi,
kun kaikki jaettava loppui. Kaikkein viimeiseksi otti Gösta setä esille
pullon konjakkia, parasta lajia, ja antoi sen suosikilleen isälle
jätettäväksi.
"Sinähän et vielä juo konjakkia, mullikkani", lisäsi hän varmuuden
vuoksi.
Sehän oli erittäin arvokas ja merkillinen uutuus, että Gösta Wickner
antoi joululahjoja. Se tosin kuului asiaan, että Georg odotti makeisia,
mutta koko pakettien jako kävi niin kodikkaasti, että molemmat Bob ja
Anna tulivat aivan haltioihinsa. Bob otti tuon toimituksen onnen
pyyteitten odottamattomana lisänä, jonka tämä joulu oli nyt hänelle
lahjoittanut. Sydämellisellä liikutuksella hän vastaanotti uskollisen
ystävyyden tunteen, jota äskeinen tapahtuma vielä vahvisti niin
huomattavasti. Voi olla mahdollista, että hän suurenteli sen merkitystä
ja nautti omasta liioittelustaan yhtä paljon kuin todellisuudestakin.
Mutta se ei estänyt häntä samalla kertaa tuntemasta tuskaista pistoa
sydämessään ja hän tahtomattaankin alkoi kärsimättömästi odottaa sen
loppua. Ehkä se vaikuttikin, että Gösta Wickner niin pian meni
työhuoneeseen, jossa teetarjotin sitruunineen ja korkeine lasineen jo
odotteli sopivana aamupäiväjuomana tarjottavaksi.
Jos oli jotain itsekästä siinä järjestyksessä, niin sitä ei kukaan
huomannut ja kaikkein vähemmin Robert Flodin itse, joka ajatuksissaan
hymyillen tarjosi ystävälleen parhaamman tuolinsa.
Gösta Wickner vajosi siihen tyytyväisellä mielentyyneydellä ja katseli
mieltymyksen hymy silmissään teehöyryä, joka kohosi laseista. Hän
näytti mieheltä, joka ei voi ketään häiritä, joka vain mielihyvän
tunteesta siinä ojenteli pitkiä jalkojaan.
"Tämä oli kai vehkeilyä", sanoi hän salaperäisesti.
Robert Flodin joi vaijeten teensä ja tarjosi sitten sikaaria
ystävälleen, ja alkoi kävellä edestakaisin matolla. Gösta Wickner istui
vain rauhallisena ja imi sikariaan tuijottaen eteensä katsomatta
kumminkaan mihinkään erikoiseen esineeseen. Molemmat miehet näyttivät
hetkeksi melkein unohtaneen toisensa ja heidän täydellinen hiljaisuus
osoitti vain ystävysten läheistä suhdetta, joka on yläpuolella kaikkia
seurustelutapoja.
"Oliko sinulla hauskaa eilen", kysyi Robert Flodin vihdoin.
"No, niin näin, mitään erikoista minä en juuri voi sanoa."
"Mikset sinä tullut tänne, vaikka minä pyysin sinua."
Oli hetken hiljaisuus.
"Minun periaatteeni on, että jouluaattona täytyy perheen saada olla
häiritsemättä", sanoi Wickner lopultakin.
"Minulla oli erittäin hauskaa -- myöhemmin illalla. Minä istuin kotona,
polttelin ja luin Heineä."
Robert Flodin ei hymyillyt nyt ystävänsä sanoille, vaan nieli omat
ajatuksensa. "Tämä joulu on ollut niin kummallinen", sanoi hän.
"Missä suhteessa", kysäsi Wickner.
Robert Flodin seisahtui ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat
valoisiksi ja uinaileviksi.
"Minä en voi sanoa sinulle mitään erikoista", oli vastaus. "Se kaikki
on tullut itsestään. Etkö sinä ole sitä tuntenut? Toisinaan voi tuntea
ikäänkuin kaikki turtuisi rauhaksi. Suurta, hiljaista sopusointua, joka
tuntuu valtaavan koko mailman."
Bobin silmät kostuivat ja mieli oli vähällä murtua. Se tapahtui hänelle
hyvin usein, kun hänen tunteensa vain värähtelivät. Hän alkoi puhua.
Hän kertoi läpi koko nuoruutensa, kuinka hän alinomaa oli tuntenut
itsensä niin pieneksi ja niin vähäpätöiseksi ja vain aina ihmetellyt,
mikä merkitys on sellaisella elämällä, kun täytyy syödä, nukkua, lukea
ja vihdon viimeiseksi saa luvan järjestellä kirjoja kirjastossa. Hän
kertoi kuinka ihmeellisen vaikea oli ollut löytää ystäviä senjälkeen
kun hän oli Upsalan jättänyt.
"Ajatteleppas", sanoi hän. "Minä en ole ollut kertaakaan
rakkausseikkailuissa, ei pienimmässäkään, joka olisi antanut
värityksensä minun elämälleni. Eikös se ole omituista? Minä en ota
lukuun hetken liittoja, noita liittoja, jotka minä ehkä otin vakavammin
kuin ne olisivat ansainneet. Ja niin on tuo kaikki muu tullut
tietämättäni. Minä tunnen tarvetta sanoa kaikille ihmisille, että minä
olen onnellinen. Minä en tiedä mitään mailmassa, jota minä voisin
oikeen toivoa itselleni, enemmän kuin minulla nyt on."
Gösta Wickner istui ja kuunteli ystävänsä puhetta, ja nyt, niinkuin
usein ennenkin tunsi hän kummallisen sekavaa nautintoa ja ihmettelyä,
että mies todellakin voi niin yksinkertaisesti tuntea onnea ja päälle
päätteeksi kertoa siitä. Hän ajatteli omaa elämäänsä, omia aikeitaan ja
kuinka paljon hän toivoi itselleen.
"Oletko sinä todellakin niin varma siitä, ettet sinä toivo itsellesi
mitään?" kysyi hän lopuksi.
Mahdollisesti oli jotain katkeraa tuossa äänessä, jolla hän lausui nuo
sanat. Mahdollisesti myöskin Robert Flodin nyt niinkuin usein
muutoinkin näki ja kuuli mielikuvituksellaan, ja toinen ei
tarkoittanutkaan muuta kuin sanoakseen vain jotain, joka oli
luonnollisessa yhteydessä puhutun kanssa. Varma oli kumminkin, että nuo
sanat saivat hänen unohtamaan itsensä ja koko onnensa. Samassa tuli hän
nyt sensijaan ajatelleeksi ystäväänsä. Koko hänen elämänsä oli mitä
jyrkin vastakohta hänen omalle elämälleen. Nuorenmiehen elämän
yksinäisyys, ateriat ravintolassa, tyhjä huoneusto, jossa ei kukaan
odottanut -- koko tuo elämä, jota Robert Flodin tuskin voi ajatella
mahdolliseksi elää todellisuudessa, niin vihlovan kylmältä ja
valottomalta se hänestä näytti, niin kolkkoa hän ei ollut koskaan ennen
tuntenut. Robert Flodin sai selväksi sen käsityksen, ettei hän koskaan
ennen ollut ajatellut ystäväänsä niinkuin hänen pitäisi. Hän oli siinä
määrässä tottunut omaan asemaansa, ettei hän koskaan ennen tullut
ajatelleeksi Gösta Wicknerin asemaa toisellaiseksi kuin omaansa. Ja jos
hän olisi ennen sitä ajatellut, olisi hän melkein nauranut sille
ajatukselle, että Gösta olisi voinut mennä naimisiin eli ylipäätään
elää toisellaisissa olosuhteissa kuin hän eli.
Hän unohti senvuoksi edelliset ajatuksensa ja vaikeni yhtäkkiä. Hetken
perästä hän kääntyi ystävänsä puoleen ja kysyi suorastaan:
"Mikset sinä ole koskaan mennyt naimisiin?"
Tämä vavahti ja heikko puna, tuskin näkyvänä vivahduksena levisi hänen
kasvoilleen vain hiukan muuttaen hänen kasvojensa väriä.
Hän hymyili vastatessaan:
"Minä en usko mihinkään yleiskeinoihin."
Kun oli kysymys sellaisista ihmisistä, joista hän piti voi Robert
Flodin olla jokseenkin terävänäköinen. Hän ei antanut ystävänsä johtaa
itseään harhaan pilanteolla eikä hillityllä käytöksellään. Kuinka
heikko tuo punehdus hänen kasvoissaan olikaan, oli Bob Flodin kumminkin
huomannut sen. Hän aavisti ystävällä olevan jotain salattavaa. Ja kun
hän ei voinut ymmärtää syytä, tahtoi hän koettaa järkyttää sitä
luoksepääsemätöntä suojusta, jonka taakse ystävä aina vetäytyi. Hän
kysyi senvuoksi jotenkin terävällä äänellä:
"Luuletko sinä, että ihminen voi koko elämänsä olla tyytyväinen
viettämällä päivät konttooripöydän ääressä, illat vieraiden seurassa ja
olla loput aikoja aivan yksin?"
Ja ikäänkuin peläten sanansa liian karkeasti koskeneen ystäväänsä
lisäsi vielä:
"Sinullahan on kyllä meidän seuramme, mutta..."
Hän oli ajatellut sanoa: "Sehän ei voi mitenkään riittää." Mutta sitten
hän ajatteli, että tällainen lisäys mahdollisesti voitaisiin tulkita
epähienoksi ja hän vaikeni senvuoksi. Mutta sydämellisellä ystävyydellä
taputti hän sensijaan ystävänsä päätä kävellessään tuolin ohi, jossa
tämä istui, ja asettui senjälkeen akkunan pieleen aivan neuvotonna
katselemaan lumipeitteisten kattojen yli epämääräiseen etäisyyteen.
Ei ole helppo sanoa, mikä nyt sai monivuotisen vaitiolon katkeamaan.
Mutta voi olla hetkiä, jolloin keskustelu muodostuu ikäänkuin
vyöryväksi lumipalloksi, joka ottaa kaikki mukaansa. Ehkä heitä
ympäröivä pyhäisen juhlapäivän ilmapiiri lämmitti heidän
uskollisuudentunteensa. Oli niin hiljaista matotetussa huoneessa, jossa
korkeat kirjahyllyt kohosivat pitkin seiniä ja joissa uutimet ja
pehmeät huonekalut tekivät sen niin kodikkaaksi ja lämpöiseksi. Siellä
henkäili niin vilpitön lämpö sen ihmisen sydämestä, joka oli painanut
leimansa tähän huoneeseen ja sen vaatimattomiin taideteoksiin ja vaimon
ja pojan valokuviin, joita oli kaikissa mahdollisissa paikoissa. Robert
Flodin näytti sitäpaitsi tällä hetkellä niin katuvaiselta ja nöyrältä,
senvuoksi, että hän luuli tahtomattaankin olleensa tunkeileva, ja hänen
kätensä, jolla hän silitti ystävänsä hiuksia, oli ollut niin pehmeä ja
hellä kuin naisen.
"Meidän välillämme ei tarvitse olla mitään salaisuuksia. Minä voin
hyvin kernaasti sanoa sinulle syyn", sanoi Gösta Wickner lopulta. Hän
kutristi silmiään ikäänkuin olisi ajatellut jotain vaikeaa problemia ja
puhalteli paksuja savupilviä ympärilleen.
Bob kääntyi äkkiä ympäri ja hänen kasvonsa saivat jännitetyn piirteen.
"Tahdotko todellakin?"
Yleensä Wicknerille oli ominaista, että hän harvoin puhui itsestään ja
hyvin vaikeasti uskoi muille salaisuuksiaan. Juuri nyt tuli Bob sitä
ajatelleeksi ja se tuntui hänestä jonkinlaiselta keksinnöltä. Hän ei
kertonut koskaan itsestään. Se oli aina Bob, joka uskoi salaisuutensa,
joita ei koskaan palkittu.
Bob tunsi äkkiä kuinka hän pitkät vuodet oli kärsinyt vääryyttä ja näki
vain rehellisyyttä siinä, että tämä vääryys nyt näytti tulevan
hyvitetyksi. Samassa silmänräpäyksessä kulki hänen sielunsa läpi
aavistus, että tuo uskottava asia mahdollisesti voisi koskea häntä
itseään, jollain selittämättömällä tavalla olisi yhteydessä hänen oman
elämänsä kanssa. Hän ei kysellyt kauvemmin, seisoi hiljaa ja odotti
sanoja, jotka eivät koskaan näyttäneet tahtovan tulla.
Lopultakin Gösta Wickner alkoi: "Muistatko, kun me ensikerran
tavattiin, senjälkeen kun olimme Upsalan jättäneet?" sanoi hän.
"Kyllä", vastasi Bob miettien. Mitähän varten hän kysyy sitä? tuumi hän
itsekseen.
"Se oli samassa perheessä, jossa sinä ensikerran näit nykyisen vaimosi,
minä tarkoitan hänet, josta tuli sinun vaimosi."
"Sitä minä en ole koskaan ajatellut", vastasi Bob.
"Et", myönsi hän hymyillen. "Sinulla oli muuta ajattelemista. Ja sehän
oli luonnollistakin, ettei sinulla ollut aikaa ajatella minua."
Bob koetti puolustautua. "Minä olin niin yksinäinen siihen aikaan",
sanoi hän. "Minä olin ihmispelkuri, olin hiljakkoin tullut Tukholmaan
ja tunsin itseni yksinäiseksi suuressa kaupungissa. Kuljin vain
kirjaston väliä ja istuin muuten enimmäkseen huoneessani."
Gösta Wickner hymyili kuin se, joka tuntee mailman, ja Bob näki tuossa
hymyssä jonkinlaista purevaa ivaa itsestään.
"Sinä et tiedä, kuinka minä muistan sen ajan", jatkoi hän melkein
suuttuneena ja vaikeni samassa.
"Niin", sanoi hän. "Sinä ehkä muistat, että minä olin marsalkkana sinun
häissäsi."
"Luonnollisesti", vastasi Bob närkästyneenä.
"Mutta vuosi senjälkeen minä muutin pois Tukholmasta. Sen sinä olet
unohtanut."
"En minä juuri tarkalleen muista."
"Ei, sehän olisi kohtuutonta pyytääkään. Se tapahtui kumminkin kohta
sinun poikasi syntymän jälkeen. Sen sinä ehken muistat."
Bobin täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut ajatellut sitä
sellaisessa yhteydessä.
"Ei, mutta sinä muistat kyllä sen yön ja seuraavan aamun."
Bob nyökäytti vaieten.
"Niin, katsohan", jatkoi ystävä. "Minä muistan sen myöskin, vaikka
omalla tavallani. Ja minä voin nyt vastata sinulle siihen, mitä sinä
ensin kysyit, miksen minä ole mennyt naimisiin. Minä vastaan sinulle
vain muutamilla sanoilla: Jos sinun vaimosi olisi vapaa eikä hänellä
olisi mitään sitä vastaan, niin silloin minäkin ehkä voisin vielä mennä
naimisiin."
Hän keskeytti puheensa äkkiä.
"Ei", sanoi hän. "Ehk'ei nyt enää. Mutta varmaa on, että minä olisin
tehnyt sen silloin. Mutta nyt minä pyydän sinulta yhden asian: _Sinä et
saa kertoa tätä vaimollesi_. Lupaa se minulle!?"
"Minkävuoksi?"
"Minä en tahdo sitä. Minä en voi kärsiä siitä ajatuksesta, että hän
tietää sen. Lupaa se minulle!?"
"Kyllä."
"Kunniasi ja omantuntosi kautta."
"Kyllä. Kunniani ja omantuntoni kautta."
Bob Flodin puhui aivan konemaisesti ja hänen ajatuksensa olivat
sekaisin. Hän kuuli kuin pitkän matkan päästä, kuinka ystävä lisäsi:
"Jos sinun rouvasi saa tietää tästä, niin se vain tavallaan pakoittaa
häntä vihaamaan minua."
"Niin, se voi olla kyllä mahdollista."
"Voi tulla yhdestä sanastakin vain ikävyyksiä."
Bob kuuli nuo sanat, jotka tekivät hänen juhlalliseen mielialaansa niin
kuluneen ja sorahtavan vaikutuksen, mutta ei ymmärtänyt niitä. Hän
tunsi itsensä vakuutetuksi siitä, että jotain oli tapahtunut, jota hän
ei voinut estää ja joka oli hänen elämänsä kokonaan murtanut. Mutta hän
koetti päästä tästä ajatuksesta, kun hän huomasi sen aivan
arvottomaksi. Hetkeksi menetti hän melkein toimintakykynsä. "Jos Anna
saa tietää sen?" sopersi hän. Ja Gösta Wickner vastasi: "Muistakin,
että sinä olet luvannut." "Kyllä, kyllä, minä olen luvannut", uudisti
Bob. Mutta hän ei vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän seisoi
vain ystävänsä tuolin edessä ja hymyili tylsästi ja ihmettelevästi,
joka ei merkinnyt mitään. Niin, hän väitti, että hän oli aina
aavistanut jotain tuontapaista, joka oli suuri vääryys, ja se sai
ystävän ääneensä nauramaan.
Silloin lensi äkkiä sekasorron läpi ajatus, jota Bob koko ajan luuli
etsineensä. Leimuten voimakkaasti se selvitteli yhtä ja toista
varjoista; se poltti ja leikkasi kirvelevästi tuo tuskainen huomio,
joka tuli niin äkkiä ja kavalasti, ettei Bob luullut sitä koskaan
voivansa luotaan karkoittaa.
Bob tunsi tehneensä ystävälleen vääryyttä, verisintä vääryyttä, millä
mies voi sortaa toista. Kuinka he sitten olivat voineet tulla
ystäviksi? Kuinka se voi olla mahdollista, että he yksitoista vuotta
olivat voineet seurustella toistensa kanssa, nauttia toistensa
luottamusta, elää toisiaan ymmärtäen niin täydellisesti kuin vain
harvoin ystävien välillä voi olla mahdollista? Bob tunsi huonommuuden
nöyryyttävää tunnetta verratessaan itseään ystäväänsä. Koko hänen
lämmin sydämensä täyttyi syvästä myötätuntoisuudesta ystäväänsä
kohtaan.
Hän ei voinut puhua. Hän ojensi molemmat kätensä Gösta Wicknerille ja
puristi hänen käsiään.
Sittenkuin tunnustus oli tehty, näytti tämä oikeastaan enemmän
välinpitämättömältä kuin liikutetulta. Hän oli jälleen tavallisissa
tuumailuissaan ja kun hän näki Bobin liikutetun mielentilan, ei ollut
kaukana, ettei häntä ruvennut peloittamaan, että hän olikaan saattanut
sellaiset voimat liikkeeseen, joita hän voisi hillitä.
"Sehän oli tyhmästi hiisivieköön, että minä kerroinkaan tuota vanhaa
juttua", sanoi hän. "Eihän se olisi sitä ansainnut?"
Tuo lause loukkasi Bobia hetkeksi. Mutta hän oli liian täysi omista
tunteistaan voidakseen lainata sille vaikutukselle enempi ajatuksiaan
kuin mitä se äkkiä ohi liukuessaan muistoon jätti.
"Kuinka sinä voit sanoa niin", virkkoi hän. "Minusta tuntuu, etten minä
ole koskaan tuntenut sinua ennen kuin tänä päivänä."
"Niin, niin. Mutta muista, että minä nyt olen terve. Muuten minä en
istuisi täällä."
Ja Gösta Wickner nauroi kuivalla, pisteliäällä tavallaan.
Bob ei kuullut hänen sanojaan eikä nauruaan. Hän muisteli vain kuinka
Gösta Wicknerin oli ollut vaikea lausua tunteitaan. Hän muuttui
mielellään sellaisissa tilaisuuksissa harvasanaiseksi, voipa senlisäksi
tulla sekä kylmäksi että hävyttömäksikin niille, jotka eivät häntä
tunteneet.
Tämä ajatus tuli Bobille vain jonkunlaisena mieleenjuolahduksena. Hän
teki lyhyen vastustusrynnäkön omia ajatuksiaan vastaan, avasi oven ja
huusi iloisesti huoneustoon:
"Meillä on nälkä, Anna. Emmekö saa pian ruokaa?"
Samalla kertaa antoi ystävälleen samaa merkitsevän, riemastelevan
silmäyksen ikäänkuin pyytääkseen kiitosta siitä kuinka hän ymmärsi
hillitä itseään.