Monta vuotta oli kulunut siitä tapauksesta, joka teki niin voimakkaan
vaikutuksen Robert Flodiniin hänen nuoruudenpäivinään. Pikku Bob oli
aikoja sitten hävinnyt yleisestä tietoisuudesta, oli vain enää muutamia
hänen Upsalaystävistään, jotka juhlatilaisuuksissa muistelivat tuota
tuttavallista hyväilynimeä.
Tämä kertomus alkaa eräästä jouluaamusta 90 luvun alussa, kun
kuninkaallisen kirjaston amanuenssi filosofian tohtori Robert Flodin
pukeutui toalettinsa ääressä.
Menneen päivän muisto --- itse jouluaaton -- lempeä, valoisa mieliala
täytti hänet vieläkin kokonaan. Hän kiinnitti hyvin huolella
kaulaliinaansa neulan, jonka hänen vaimonsa oli hänelle joululahjaksi
antanut, lukemattomien paperien sisään käärittynä ja johon oli melkein
kilo villalankaa ympäri keritty. Hänen silmänsä kostuivat, kun hän
tarkasteli tuota pientä koristetta, jonka aito helmi loisti hänelle
peilistä kuin kyyhkysen silmä. Se oli hänen oma ja hän ajatteli sitä
koettaessaan sitä mustaan kaulahuiviinsa. Kyyhkysen silmä, ajatteli
hän, ei senvuoksi, että hän oikeastaan tiesi, miltä sellainen
todellisuudessa näytti, vaan senvuoksi, että hän oli tottunut
ajatuksissaan kyyhkyseen liittämään jotain valoisaa, hyväntekevää ja
viatonta.
Sitten hän kääntyi ja katsoi avoimesta ovesta koko huoneiston läpi.
Hänestä kaikki tuntui juhlallisilta, melkein kunnioitustaherättäviltä
jokainen esine hänestä näytti. Vierashuone tauluineen ja korkeine
lamppuineen, sohvapöytä tummanvihreine pöytävaatteineen ja pianiino
kukkaisvaaseineen, joista ruusut pitkävartisina sydäntalvella esiin
pistivät, kaikki tuo, joka oli hänelle niin tuttua ja monasti näytti
hänestä mitättömältä ja kovin jokapäiväiseltä, loisti tänä päivänä
sellaisessa valossa, joka ei voinut tulla yksinomaan talviauringosta.
Aurinko paistoi nimittäin sisään ja sen säteet kohtasivat kuusta,
joka oli kaunistettu lukemattomilla välkkyvillä koristeilla ja
värivivahduksilla, ja joka levitteli oksiaan muistuttaen riikinkukon
pyrstön väriloistoista uhkeutta.
Ei, se ei voi olla aurinko, joka vaikutti kaiken tämän. Se oli kodin
onni, jota ei kukaan voinut lähestyä tuntematta jotain vaikutusta
siitä, jota kahden ihmisen sopusointuisuus voi muillekin jakaa. Se oli
perheen suuren juhlan onni, jonka symboli loistaa lukemattomissa
väreissä, lämmittää omalla ruoallaan ja juomallaan, tarjoo ajatuksensa
lahjoissa, joita tuhlaten sataa perheen jäsenille ylöllisenä
hyväilyinä.
Tohtori seisoi avoimessa ovessaan, tunsi kaikkea tätä ja kuuli etempää
vaimonsa äänen joka lakkaamatta katkesi ja sekaantui helisevään pojan
ääneen, joka vavahteli ilosta ja mieltymyksestä. -- Robert Flodin oli
vähällä mennä kynnyksen yli ja yhdistyä tuohon iloiseen ryhmään, jonka
hän oli näkevinään silmissään. Mutta hän otti askeleen taapäin ja
seisahtui.
Se ei kumminkaan ollut päättämättömyyttä. Sitä se ei ollut, koskei
mikään estänyt häntä menemästä sisälle ja läsnäolollaan kohottamasta
iloa kaksinkertaiseksi lastenkamarissa, josta äänet kuuluivat. Tohtori
tunsi hyvin yksinkertaisesti itsensä liian rikkaaksi voidakseen edes
mennä perheensä luo. Tehdäkseen jotain joka vastaisi tuota pyhäistä
rauhaa, joka täytti hänet itsensä, sulki hän ovensa ja istuutui
matalalle tuolille akkunan pieleen, josta hän voi nähdä sinisen taivaan
ja huurteesta kimaltelevia puiden latvoja Humlepuistossa.
Hän istui siinä kauvan ja tunne soi kummallisena lauluna hänen
sielussaan. Se liikkui samassa tahdissa sen mielialan kanssa, joka
täytti hänen sydämensä, ja muodostui hymniksi, jonka sävelen hän kuuli
sanojen jäädessä yhtä muodottomiksi kuin hänen mielialansakin oli.
Mutta sillävälin kuin sanat eivät osuneet hänen huulilleen, vierähtivät
sensijaan onnenkyyneleet kostuttaen hänen silmänsä.
Robert Flodin istui joulupäivän aamuna ja itki onnensa autuutta omassa
huoneessaan.
Mutta istuessaan siellä heräsi hänessä muisto, joka omituisella tavalla
murtautui hänen tunnelmiinsa. Hän tuli ajatelleeksi tutkintojuhlaa ja
oli näkevinään koko tilaisuuden ja itsensä siellä, kun hän lasi kädessä
seisoi ja kertoi tovereilleen kuinka hän oli yksinäinen ja rikkikulunut
ihminen, joka kerjäsi vakavaa ymmärrystä osakseen. Kuinka ihmeelliseltä
tuntuikaan hänestä tuo kaikki nyt! Hänen täytyi hymyillä sen aikaisille
ajatuksille, jolloin hän niin kiihkeästi taisteli tullakseen toimeen
oman minänsä kanssa. Hänen oma minänsä! Eikö elämä ollut pidellyt häntä
lempeillä käsillä ja antanut hänelle lahjaksi kaikki mitä oli toivonut
itselleen. Hän ajatteli vaimoaan, poikaansa, yksinäisinä hetkinään
noitten vanhojen ja uusien kirjojen keskellä kirjastossa. Ja hän tahtoi
syleillä kaikkia tätä samalla täyteläisellä ja lämpymällä tunteella,
joka valtasi hänet tietäessään itsensä onnelliseksi ja voimakkaaksi.
Niin, voimakas! Sehän vasta olikin sana. Ja hän, joka oli yhteenaikaan
tuntenut itsensä niin heikoksi koko elämän suhteen, joka näytti hänestä
peloittavalta ja pahalta.
Hän tuli häirityksi uinailuistaan, kun hänen vaimonsa avasi oven. Hän
oli puettu punasiniseen silkkiin, valkea hohtoharso heijasti valona
hänen kaulassaan ja kiharat hiukset ympäröivät vaaleana kiehkurana
hänen kasvojansa.
Hän ponnahti taapäin nähdessään miehensä kasvonpiirteet ja hänen
kasvojensa ilme muuttui kiusalliseksi, synkäksi ja pelokkaaksi.
"Mikä sinun on, Bob?" sanoi hän ja sulki oven ikäänkuin pidättääkseen
lapsen ulkopuolelta. "Mitä se on?"
Mies kohotti silmänsä ja kohtasi hänen katseensa, ja samassa ymmärsi
hänkin miestään. Turvatun onnen hymy huulillaan meni hän ja polvistui
miehensä viereen, hänen katseensa sai vähitellen samallaisen lämmön,
täyden loisteen, joka oli saanut hänen ilman sanoja ymmärtämään
miehensä mielialaa. Hän suuteli miehensä kättä kuohuvan tulvailevalla
kiitollisuudella ja painoi sitten hiljaa otsansa hänen polveaan
vastaan.
Siellä istuessaan palautuivat Bobin ajatukset entisiin asioihin. Hän
ajatteli, kuinka elämä on käynyt helpoksi elää, senjälkeen, kun hän
löysi ihmisen, jota hän voi rakastaa niin eheästi, naisen ja kodin oli
hän löytänyt. Hän ei ollut saavuttanut mitään siitä, jota hän ennen
tavoitteli, mutta se, joka nyt oli sensijaan tullut, näytti hänestä
olevan loppumattoman paljon enemmän.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi vaimo lopulta.
"Minä ajattelen kuinka tyhmä olen ollut täällä elämässä ja kuinka
viisaaksi sinä olet tehnyt minut", sanoi Robert Flodin.
"Minäkö?" kysyi hän ja pudisti päätään.
"Sinä olet paljon, paljon viisaampi kuin minä", jatkoi hän ja katsoi
häntä silmiin.
Mutta sitten muuttui hän äkkiä.
"Ah ei", sanoi hän. "Niin viisas sinä et juuri ole, etkä tule koskaan."
"Mutta ehkä se on vain senvuoksi, että sinä olet niin rakastettava."
Sitten nauroivat he molemmat viisauden puutteelleen ja menivät yhdessä
saliin ja alkoivat juhlatunteissaan syödä vuoden iloisinta suurustaan.
Pikku Georg oli hyvin hyvillään kun isä ja äiti vihdoinkin tulivat. Hän
katsoi heitä ihmetellen siksi, että he näyttivät niin totisilta. Mutta
sitten heitti hän heidän vakavuutensa ja alkoi laverrella.
Hän kertoi leikkikaluistaan, lumesta ulkona ja kuinka hän laskisi
mielellään kelkalla mäkeä Humlepuistossa. Hän täytti huoneen iloisella
laverruksellaan eikä hänen tarvinnut hetkeksikään vaieta isän ja äidin
keskustelun vuoksi. Sillä Georgin huomaamatta oli isä ja äiti vaiti
koko ajan, ja sen he tekivät senvuoksi, että molemmat oli vallannut tuo
elämän arvon ja täydellisyyden omituinen tunne, joka äsken oli vetänyt
heidät yhteen. He molemmat näkivät pienen ympäristönsä jonkunlaisessa
raikkaan puhtaassa selvyydessä, joka tulee siitä, kun sielu tuntee
itsensä joustavaksi ja nuoreksi. Huone oli valoisa ja kuusi seisoi
tummanvihreänä, suorana uusine punasine kynttilöineen ja satoine
koristeineen. Pöytäliina oli niin merkillisen valkea, kahvepannu
kimalteli vastakiillotettuna muitten oivallisten kupariastiain
joukosta, ja joululeipä oli pinoissa vastaleikatun porsaan vieressä,
joka muhoili paperirusetti kaulassaan. Keskellä pöytää rehenteli
viisihaarainen paperikynttiläjalka vahvoine vihreine kynttilöineen. Se
ei ollut siinä senvuoksi, että se sytytettäisiin, vaan senvuoksi, että
se antoi pöydälle niin juhlallisen leiman, ja senvuoksi, että oli
joulu. Kaiken tuon näki onnellinen mies ja onnellinen vaimo, näkivät
sen niin valoisana, puhtaana ja ihmeellisenä, ikäänkuin kimmeltäen se
kohtasi heitä unesta, jota ei luule voivansa koskaan unohtaa.
Kaikkityyni näytti moninverroin kauniimmalta senvuoksi, että he
kuulivat iloisen poikaäänen kaikua, joka ei silmänräpäykseksikään
vaiennut, näkivät sinisten lapsensilmien iloisen loisteen, hänen
tähystellessään kirkasta päivää.
Oli luonnollista, että päivän juhlallisuus kuului heille kaikille, ja
melkein kuin odotettuna, isä suuruksen jälkeen avasi akkunan ja katsoi
kadulle.
"Tuolla seisoo hieno pika-ajurin reki aivan lähellä", sanoi hän.
"Ihmeellistä, juuri kuin meitä varten."
Tämä oli todellakin yksi noita odotettuja yllätyksiä, joka uudistui
joka joulu, jos vain lunta oli maassa ja ilma oli kaunis. Niin, kun
ilma oli ruma eikä ollut lunta, niin vaihdettiin reki tavallisiin
vaunuihin. Mutta sehän kuului asiaan, että täytyi olla jotain
salaperäistä. Reki tuli ilman kenenkään tietämättä siitä edeltäpäin.
Isä meni viekkaan näköisenä ikkunan luo. Äiti huudahti: "Ajattelepas,
Georg, kuinka isä on hyvä!" Ja silloin Georg riemastui yllätyksestä ja
ilosta. Tämä kaikki kuului asiaan ja se suoritettiin ilolla ja
vilkkaudella, eikä kukaan saanut jäädä pois osansa suorittamisesta.
Sitten pukeuduttiin turkkeihin ja mentiin rekeen. Ulos Narvantielle se
vei ja kauvas Eläintarhan sillan taa. Hevoset olivat suuret ja aivan
mustat ja niitten mahtavat kulkuset soivat niin kumeasti. Reki reen
perästä tuli vastaan ja kaikki reet olivat täynnä iloisia, ja
onnellisia ihmisiä. Raikkaassa talvi-ilmassa virtaili iloisia huutoja
ja helisevää naurua. Kulkuset lauloivat iloisemmin niin pian kuin
kaupungin tulli jätettiin selän taa, ja metsässä, missä kinokset
korkeina kasvoivat yhteen kuusten taipuneisiin oksiin, oli niin
hiljaista, että Georg, vaikka hän oli jo lähes kymmenenvuotias, suuri
mies, painautui lähemmäs äitiä ja hyväili hiljaa äidin puuhkaan
peitettyä kättä.
Kun tämä pieni seurue ajoi takaisin kaupunkiin, tulvaili mustana
virtana juhlapukuisia ihmisiä kaduilla ja ilma kaikui täynnä
kirkonkellojen kummaista kuminaa. Se tuntui niin ihmeelliseltä,
omituiselta ja voimakkaalta. Siinä oli jotain juhlallista itse
kaijussa, jotain joka kohosi ja lauloi korkealla, tuolla yläpuolella
korkeimpien kivitalojen pitkien jäykkien rivien. Kaikkialla missä reki
liukui, viekotteli se hymyn vastaantulijain huulille.
Mutta juuri kun reki pysähtyi suljetun portin eteen, huudahti Flodin:
"Mutta, setä Gösta! Hänethän olemme aivan unohtaneet. Hänenhän piti
tulla jo aikaseen aamupäivällä ja jäädä päivälliselle."