Ihmetellen haukottelee väki aamulla herätessään. Mikä ihme siinä on,
ettei Vesi-Maija veisaakaan? Äänekkäästi haukotellaan ja ihmehditään.
— Kun tuolle ei lie tullut jokin onnettomuus, arvelee Sassu-Jussi.
— Mene sen ja tiedä, sanoo Hajaani.
Jopa se makeasti venytyttää ja haukotuttaa, väki ei mieli vuoteistaan
inahtaa, on niin suloista siinä loikoa. Mutta sitten sattuu Turakan
Taava kurkistamaan kelloa.
— Jo kuus! huudahtaa hän.
— Kuus! huudahtaa Hajaanikin ja hyppää kuin paukka ylös. Onpa sitä
tullut nukutuksi, lisää hän.
Pian ovat housut Hajaanin jaloissa, ja hän juoksee sitä kyytiä luhtiin
katsomaan, miten asiat ovat. Siellä makaakin Vesi-Maija suullaan
ruumislavan vieressä, virsikirja lujasti rintaa vasten puserrettuna.
Hajaani hakee siihen heti ukon, ja muu väki seuraa mukana. Vesi-Maija
siinä suullaan makaa, toteavat he. Sitten sitä aletaan lapata ja
hieroa, ja vanha emäntä tuo kuumaa kahvia. Salpautunut henki palautuu
vähitellen loppuun kuluneeseen, sairaaseen ruumiiseen takaisin. Ukko
hakee viinaakin, mutta Maija ei sitä ota. Heti hivenen toinnuttuaan
kömpii hän siihen tuolin lähelle ja pääsee kuin pääseekin omin voimin
istumaan. Siinä hän sitten istuu Mikon päänpohjissa ja yskii, painaa
virsikirjaa rintaansa vasten ja yskii. Hänelle tarjotaan taas lääkettä,
mutta hän ei siitä huoli, totteroisena istuu vain tuolillaan ja sanoo:
— Hullavee! Antakaa minun olla...
Ja hänen annetaan siinä olla. Hän istuukin koko aamupäivän
puhtaanvalkoisessa pitsipuvussaan heltiämättä paikallaan, eikä
kukaan hirveä häntä pois ajaa. Mikon emäntä käy heitä parikin kertaa
katsomassa, ei puhu mitään kummallakaan kertaa, pillahtaa vain itkuun.
Samoin tekevät Mikon lapsetkin. Vanhin tytär seisoo sentään jonkin
aikaa siinä Vesi-Maijan vierellä, pitelee lujasti Maijasta kiinni ja
itkee hänkin. Elekko-kersanttikin siinä käypi luhdin ovella seisomassa,
mutta Maija ei häntä huomaa. Tulee sitten miehiä, jotka ottavat Mikon
siitä lavalta ja panevat arkkuun. Maija istuu silloinkin paikallaan
tuolilla eikä näytä heitä huomaavankaan, niin on omissa mietteissään...
Naiset saavat houkutelluksi viimein Maijan kyökkiin kahville,
kummastakin käsikoukusta taluttaen he hänet sinne vievät. Mutta kun hän
sieltä palaa, ei Mikko olekaan enää luhdissa, vaan pihalla sitä varten
tehdyssä lehtimajassa, mutta tuoli, oikein selkänojatuoli, on pantu
siihen päänpohjiin, ja siihen istuu Maija virsikirjaansa tavailemaan.
Ja hänen siinä istuessaan muistuu mieleen vanha satu, jonka hän on
äidiltään jo pikku tyttönä kuullut. Se on tarina eräästä yksinäisestä
miehestä, joka kerran sattumalta tapasi itse maanalaisen ruhtinaan
maantiellä ajelemassa. Tapaus on seuraava:
Tämä yksinäinen mies, Pikkutakki-Luukas nimeltä, tepastellessaan
kuumana kesäpäivänä maantietä lyhyvine jalkoineen, sattui joten kuten
kompastumaan siihen someroläjän viereen ja loukkasi pientä jalkaansa
hivenen vain, — taisipa taappana siinä kahakassa kirotakin. Ja se kai
se kiroaminen lie vaikuttanut sen, että palasen matkaa kuljettuaan
mies näkee tietä myöten tulevan ikäänkuin vaunujen ja komean herran
vaunuissa.
— Eivätkö ne sitten olleet vaunut ja komea herra? kysyi Maija silloin
tyttönä äidiltä. Ja äiti kertoi, että siinä kuvasteli aivan kuin vaunut
ikään ja korskuvat hevoset vaunujen edessä, ja vaunuissa istuva korskea
herra puhutteli Pikkutakki-Luukasta ja sanoi:
— Tuletko mies rengiksi minulle?
Luukas mietti ja mietti, ei uskaltanut vastaankaan panna, kovin
oli komea ja ylpeä herra. Ja herra pestasi hänet rengikseen,
antoi kolme komeata rahaa pestiksi ja lupasi tulla pian miestä
hakemaan. Pikkutakki-Luukas ei tuntenut rahoja ja meni niitä sitten
kirkkoherralle näyttämään. Ei kirkkoherrakaan niitä tuntenut, komeita
ne vain olivat... Ja jo epäilyttivät kirkonmiestä koko rahat... Mikä
lie ollut koko herra? Hän pani rahat raamatun lehtien väliin. Kun niitä
sitten vähän ajan perästä katsottiin, olikin siellä lehtien välissä
ikäänkuin lastuja vain.
— Ei ole isäntäs oikea mies, sanoi silloin kirkkoherra Luukkaalle.
Milloin se lupasi tulla sinua noutamaan?
— Ensi yönä lupasi tulla, sanoi silloin vavisten Pikkutakki-Luukas.
— Vai jo ensi yönä, sanoi kirkkoherra. Silloin en minä päästä sinua
yksiksesi. Jäähän nyt tänne, kyllä minä sinut varjelen.
Pikkutakki-Luukas jäi pappilaan, ja kun ilta saapui, vei kirkkoherra
hänet kirkkoon. Raamattu otettiin mukaan. Kirkkoherra vei Luukkaan
alttarille ja sanoi:
— Lue tätä raamattua, vaikka kuka tulisi, lue vain tätä, äläkä liiku
täältä minnekään. Älä anna kättäsi yli alttarin aituuksen, vaikka
minä itse tulisin sitä pyytämään. Kukaan muu kuin minä ei pääse tästä
alttarin ovesta sisälle...
Niin sanoi sadun kirkkoherra ja poistui alttarilta ja kirkosta.
Pikkutakki-Luukas jäi alttarille raamattuineen. Siinä kävi sitten yön
päälle miestä jos jonkinmoista mukaansa kiehtomassa, ja kättä ne kaikki
tarjosivat yli alttarin aituuksen. Luukas ei ollut heitä näkevinään,
luki vain raamattua. Ensin tuli se vaunuilla ajeleva, komea herra ja
suuttui silmittömäksi, kun Pikkutakki-Luukas ei rengiksi tullutkaan;
ja sitten tuli jos minkälaista ruikuttajaa, isä- ja äitivainajakin
käyvät kättään alttarin aidan yli ojentelemassa, itkivät surkeasti,
kun ei poika heitä edes tervehtinyt. Viimeksi tuli kirkkoherra itse
ja houkutteli niinkuin muutkin ja tarjosi kättään, mutta Luukas ei
heltynyt, luki vain raamattuaan... Vasta auringon noustua narahtivat
kirkon ovet, kirkkoherra astui sisään ja aukaisi alttarin ovet ja vei
Pikkutakki-Luukkaan pappilaan.
Niin se pelastui Pikkutakki-Luukas pirun kynsistä.
Sellainen oli se vanha tunnettu satu, minkä Maija oli lapsena äidiltään
kuullut.
Ja miten se lie Maijasta tuntunut melkein siltä, että tässä vierellä
lehtimajassa hankituksissaan makaavan Mikonkin oli pitäjän hurskas
rovasti pelastanut jostakin hirveästä paikasta, aivan kuin sadun
kirkkoherra Pikkutakki-Luukkaan. Mikko oli nyt varmasti pelastettu,
valmis menemään Maijan kanssa sinne auringon nousun maahan, josta
rovasti oli kerran saarnassaan puhunut ja jonka Maija oli niin monesti
aamuyöstä nähnyt kirkontapulin takaa. Rovasti käveli arvokkaana,
suorana kuin seiväs siinä lehtimajan lähellä, ja Maijan teki niin mieli
mennä rovastia kiittämään siitä Mikon pelastamisesta, oikein kädestä
pitäen kiittämään. Ja hän menikin, kävellä linkkasi rovastin luo, otti
vanhusta kädestä kiinni ja niijasi syvään ja sanoi:
— Kiitos teille, herra rovasti!
Rovasti hymyili ja kysyi:
— Mistä se Maija kiittelee?
— Siitä että pelastitte Mikon sinne auringon nousun maahan, mihin me
pian menemme.
Rovastin hymy tyrehtyi huulille ja hän katseli ihmeissään lehtimajaan
takaisin linkkaavaa vaimoa, joka oli tuonut hänelle ihan kuin taivaasta
lähetetyn, ihmeellisen uutisen. Hän oli joka yö rukoillut Mikon sielun
puolesta, sillä Mikko oli ollut hänen parhain rippilapsensa, ja sitäkin
Jumalalta tiedustellut:
— Onko lupa, onko lupa siunata itsensä tappaneen hautaa?
Ja nyt tuli vastaus kuin taivaasta tuolta langenneelta naiselta,
ja rovasti päätti siunata Mikon haudan ja puhua vielä suurelle
saattoväelle mieliin pantavia sanoja ihanasta auringon nousun maasta,
jonne hän nyt uskoi Mikko rukan menneen...