Omituisesti ne asiat vain menivät. Totan Ullan taika tuntui vieläkin
paikkansa pitävän. Se ylimaan matkamieskin oli kotimatkallaan
kaupungista ajanut virmalla hevosellaan suin päin sillalta koskeen
ja hukkunut. Siitä juuri hollista palaava mies toi tiedon. Se toinen
akoista oli siis totta haastellut.
— Kriste Jesu! sanoi Hiljaisen Matin Reeta. Sen täytyi niin mennä...
— Näki Totan Ullan ja kuoli...
Ja vähä väliä kokoontui akkoja kamalan uutisen ajamina Tukalan taloon
emännille surua valittamaan. Siinä he istuivat ympäri kyökkiä itkusta
ja paljosta kahvan juonnista puolitotteroisina.
— Sekin mies, mikä lie ylimaan mies ollut, surman sai... Toista oli
sentään Mikon kuolema, joka oli edeltäpäin aanailtu, monella tavalla...
— Niin, niin, vaikka tule ja sano kenestä oli paremmin aanailtu?
Tätä kaikkea mietiskelivät akat siinä kyökissä kahvia imeskellessään ja
paljon muuta. Esimerkit ympäri kylää ilmi juorusivat, miten miehiä meni
aivan yhtäkkiä kääntymättömällä sydämellä, kuin tulikekäleitä suoraa
päätä manalan kuiluun.
— Niin, niin, myöntelivät akat toisilleen, kumma on aika, kumma on
aika, miehiä kaatuu kuin heinää, kuin karjaa kaatokesänä...
— Niin tekee, semmoinen on aika, sanoi Hiljaisen Matin Reeta,
— yhtäkkiä kuolevat kääntymättömällä sydämellä... Kriste Jesu
siunatkoon!... kuten sekin Saaren Kusti, juuri rahtireisulta kotia
saapui ja pitkälleen sänkyyn pääsi, niin alkoi miehellä sydäntä
kouristaa ja siihen meni, valmistumattomana iankaikkisuuteen
temmattiin... Kaste Jesu siunatkoon!
— Entäs Koistisen Konstu, sanoi Törky-Taava hampaatonta suutaan somasti
lässyttäen. Kymmeneen asti käräjillä lautamiesten penkissä istui
ja neljännestä vaille yksitoista jo oli valmis. Ei siinäkään ollut
pitkältä armonaikaa iäisyyden matkaa tuumailla...
Ja Hiljaisen Matin Reeta sanoi siihen huoaten:
— Kriste Jesu! Niin se ihminen temmataan, niin se ihminen temmataan...
Ja toiset haikailivat:
— Temmataan, temmataan... Herra hyvästi siunatkoon! Taivaan kannen alta
temmataan...
— Aivan niin, aivan niin. Haudan partaalla julmine synteineen
kummittelevat, ja sitten tulee meno tuomiolle... Ihminen temmataan
kesken kaiken...
Oli jo aika myöhäinen, emännätkin jo levolle laittautuivat, ja
seurakunta sai hajaantua. Hiljaisen Matin Reeta ja Purri-Pietakin
raahasivat luisen ruhonsa talosta pois. Mereen laskeva aurinko kultasi
jo pitkän rakennuksen maantien puoleista sivua ja kiilsi koreasti sen
seitsemästä ikkunasta, kun akat mökkeihinsä laahustivat.
* * * * *
Vesi-Maija heräsi uunin päällä. Ukko oli komentanut hänet luhdista
iltaruualle ja toimittanut sitten siihen raanujen väliin nukkumaan. Ja
Maija oli siihen hetkiseksi uinahtanut. Nyt hän heräsi ja haukotteli.
Alhaalla pirtissä oli jo hiirenhiljaisuus, mutta ulkoa kuului ääniä.
Korva on öiseen aikaan herkkä; ulkoa kuului naurua ja nuorten
huudahtelua. Joen sillalla oli varmaan nuorta väkeä helatorstain illan
vietossa, — sinne ne vain tukkeutuivat joutoiltoina, vaikka ukko
välistä ilonpitäjät sillalta pois hääti... Sitten vingahti pirtin ovi,
ja joku liikuskeli alhaalla pirtissä. Maija kurkisti alas. Pikku-Jussi
siellä horjahtelevin askelin pyrki sänkyään kohden, ja saavuttuaan
viimein perille rytkähti siihen vaatteet päällä makaamaan. Oli kai
vasta iltayö. Maija kohottautui siihen istualleen. Nuorten tyttöjen
vuoteet olivat vielä tyhjät ja jokunen sänky renkienkin puolella. Oli
juhlailta, nuoret olivat omilla teillään... Maija kiipesi uunilta alas,
hiipi läpi nukkuvan pirtin ovelle ja meni pihamaalle. Joen sillalla
oli enää vain poika ja tyttö veteen katselemassa. Aurinko painui
juuri kauas mereen, ja pihamaa, maantie ja jokiahde olivat kuin taian
lumoamat. Kullankirkkaana hohti sannoitettu maantie, ja joki kuulsi
kuin salin suuri peili mahtavan tummana, tuhansin värein helottavan
rantalepikon reunustamana.
Huomenna siis oli jo perjantai, ja silloin se tulisi sitten lähtö.
Mikko veisi nyt hänet sinne, minne oli luvannut viedä, viimeinkin
veisi... Vesi-Maija katseli valkoista retonkipukuaan, sitä
entisaikaista markkinapukuaan, joka oli jo hieman tuhraantunut.
Hänellä oli vielä toinenkin puku säästössä nuoruuden ajoilta, aivan
kikavalkea hame ja röijy, jotka olivat koskemattomina kymmeniä vuosia
luhdin vinnillä maanneet. Ne olivat kyllä yöpuvun malliin tehdyt,
moninkertaisilla pitseillä ja helmillä koristetut, mutta oli hän
sentään niitä ennenkin päiväseen aikaan pitänyt, vaikkakin oli hivenen
hävettänyt silloin... Nyt hän aikoi pukea sen päälleen, kikavalkoisen
puhtaan puvun... Ja hän meni luhtiin, tervehti niiaten Mikkoa ja
kiipesi yläsillalle. Siellä oli puku entisellä paikallaan vaatearkussa,
ihka puhdas ja vielä eheäkin. Ja myhäillen hän puki sen ylleen.
Mutta kun hän oli juuri pukeutunut ja nosti silmänsä vaatearkusta, jota
paraikaa järjesteli, seisoi Totan Ulla taas siinä loukossa entisellä
paikallaan ja katseli mustilla silmäreijillään häneen. Maijaa tosin
ei pelottanut, mutta omituiselta sentään tuntui tarkkailla taas
tuota vaaleanhallavaa sukutalon asukasten kuoleman ennustajaa. Ja
he seisoivat siinä jonkin aikaa vastatusten toisiinsa tuijotellen.
Siinä se oli Totan Ulla... Eikä Maija tahtonut tällä kertaa päästä
irti kummittelijan lumouksen alta. Nuo mustat silmänreijät laajenivat
siinä silmä silmää vasten tuijotellessa, ja näytti hetkisen siltä,
että niitten sisältä hyvin kaukaa katseli häneen ikäänkuin punaiseen
vivahtavat, julmat silmät, ja kuin paikalleen kiinninaulittuna seisoi
Maija siinä kummittelijan lumoamana... Mutta sitten vapautui hän
lumouksesta. Ulkona jokin rasahti, ja Maija muisti samalla Mikon ja
kiiruhti alas luhtiin.
* * * * *
Yläsillalta palattuaan istui Maija sitten tuntikausia
pitsihankituksissaan ruumislavan vieressä tuolilla ja nukahti viimein
siihen Mikon päänpohjiin. Siinä lepäsi kuolonsairas, kokoonkuivettunut
vaimo kyynäspäätään lavaan nojaten ja näki kaunista unta:
Hänen luokseen, aivan lavan viereen, ilmestyy tuossa tuokiossa
kuvankorea mies hohtavassa valkoisessa puvussa, rintamukset ja hihojen
neuleet koristettuna kalleilla kivillä, ja sanoo Maijalle, että
tänään sitten ovat ne Mikon ja Maijan lähtöhäät. Ei muuta kuin syötyä
hyvästelee joukot ja sonnustautuu matkalle, sitten perillä ovat taas
tulohäät. Tekee vain kuten on päätetty, niin kaikki käy hyvin, kaikki
käy hyvin. Mikko ei syö sanaansa.
Niin kertoo Maijalle se valkeanhohtavassa puvussa komeileva, kuvankorea
mies ja katselee sitten kauan Mikkoa, ikäänkuin säälien, ja sen kaatiot
ja vyötäröinen nivusista nivusiin ovat kuin kullalla silatut...
Mutta kun Maija on siinä havahtuvinaan ja virsikirjaa ikkunalta
kopeloipi, häviääkin se korea enkeli samassa kuin satukuva, ja
yläsillalta työntyy omituista väkeä alas luhtiin. Totan Ulla siinä taas
väkineen tulee, eikä Vesi-Maija pelkää heitä yhtään, vaikka tunteekin
vainajat heti. Hän seisoo siinä taas silmä silmää vasten homepäisiä
ukkoja ja akkoja katsellen ja hymyilee heille, ja vainajat tuijottavat
häneen mustilla ontoilla silmillään ikäänkuin hyvin kaukaa. Mutta siitä
sivulta kuuluu liikettä ja kuhinaa, ja kun Maija katsahtaa sinne,
niin näkee hän elävän miehen hääräilevän Mikon toisella puolella,
sellaisen pitkäpartaisen umpisilmä-ukon punaisessa paidassaan. Se
puuhaa vain siinä omia puuhiaan päätä ylös nostamatta, pyörittää
kättään myötäpäivää Mikon pään ympäri ja höpisee jotakin kauan aikaa...
Ja vainajat katsovat miehen puuhia, kuin jotakin uutta kummaa; siinä
ryhmittyneenä seisoessaan odottaa kummittelijain joukkio uteliaana
suut auki ammottaen ja silmät syvältä kiiluen... Ruumiin kimpussa
häärivä ukko keskeyttää sitten hetkiseksi työnsä, kohottaa päätään ja
nuuhauttaen samalla sieraimillaan, ikäänkuin ilmaa haistellen, katselee
umpisilmillään vainajia ja sanoo:
— Uhhuh, uhhuh! Tunnenpa jo kuolleitten tulevan...
Vesi-Maijasta on ukko hirmuinen, aivan kuin itse pääpaha, siinä
punaisessa polviin asti ulottuvassa mekossa hääräillessään,
vaaleankellertävä parta rinnoillaan, roikkuen. Hän aikoo ajaa sen heti
pois, mutta ei pääse paikaltaan päkähtämään, on kuin siihen tuoliin
kiinni naulittu.
Ja taas puuhaa ja ponnistelee ukko toimekkaana. Näyttää, kuin aukoisi
hän joitakin ruuveja ruumiin päässä, ja avaa sitten suun, ja niin alkaa
ruumis hymistä. Ja ukko hymisee ja vainajat hymisevät. Sanoja ei erota,
se on vain semmoista moniäänistä hyminää...
Mutta Maija puristaa lujasti virsikirjaa, ja kylmä karsii raihnaista
ruumista, ihan värisyttää... Tämä on jumalatonta menoa, ajattelee hän.
Ja hänestä tuntuu aivan kuin hänkin hymisisi mukana, kuin voima tuohon
vuorottaiseen hyminään kulkisi hänen kauttaan, hänen ruumispahasensa
välityksellä. Se kauhistaa ja vaivaa häntä, ja hän koettaa hakea
virsikirjasta apua, mutta hän ei saa sitä edes auki eikä ääneenkään
pääse, vaikka kuinka ulkomuistista koettaisi veisata. Vuorottainen
hyminä kuuluu vain yhä selvemmin. Hän erottaa jo tarkkaan, miten Mikko
hymisee ja miten vainajat hymisevät. Sitten Maija ikäänkuin herpaantuu;
punamekkoinen mies tarttuu häntä kädestä ja toisella Mikon kädestä, ja
silloin Mikon ääni kuuluu kovemmin. Sanat selvästi erottaa:
Kuta homehuulet kaipaa,
turveturvat manan mailta?
Ja vainajat vastaavat haudanhomeisella suullaan, kaameasti honottaen:
Uutta sielua utura,
kahta virran poikki viedä.
Mikko on vaiennut, suu on painunut kiinni. Mutta pitkäpartainen,
punamekkoinen ukko pyörittää taas kättään ruumiin pään päällä, avaa sen
huulet, ja kuin maan alta kuuluu hyminä:
Mikä ilo, teillä ilo,
lähti tahi lähtemättä?
Ja vainajien kuoro vastaa:
Tuntematon ilo meille,
turjotamme vastassanne.
Ruumis ei tahdo taaskaan päästä ääneen, mutta manaajaukko auttaa sitä,
pyörittää kättään myötäpäivää ruumiin pään ympäri ja tarttuu sitten
toisella kädellään Mikon kädestä ja taas toisella kädellään Maijan
kädestä ja se auttaa, ruumis hymisee:
Työtä eikö teillä muuta.
Luojan pirtit, laajat pirtit?
Ja vainajien kuoro vastaa:
Mitä teillä sitä meillä, —
sielut täältä saattelemme.
Nyt menee Vesi-Maija aivan sekaisin. Hänen on siinä niin paha olla.
Ja taas alkaa tuntua, että ääni tuleekin hänestä eikä vainajista eikä
Mikosta. Se tekee niin pahaa, ihan päätä pyörryttää. Hän puristaa
virsikirjaa rintaansa vasten ja koettaa pysyä erillään kuolleitten
laulannosta. Ja kun oikein virsikirjaa puristaa ja Iasuksen nimeä
huutaa, niin se auttaa, hyminä taukoaa. Mutta punamekkoinen mies
pyörittää kättään, häärii ruumiin ääressä, aukoo kuin ruuveja ruumiin
päässä ja avaa sitten suun. Ruumis alkaa hymistä ja vainajat alkavat
hymistä. Taas tarttuu ukko toisella kädellään Maijan kädestä ja
toisella kädellään Mikon kädestä, ja laulu jatkuu molemmin puolin:
Minne meitä viette ämmät,
kunne vaarit saattelette?
Tuolle puolen sumusaarten,
kultasaarten tälle puolen.
Eikö riemu siellä eijaa,
keskimmäiset jubileeraa?
Onnellisten riemu ratki.
Beliaalit jubileeraa.
Nyt painuu ruumiin suu kiinni, ja ukko kiertää kädellään vastapäivää
sen pään ympäri. Laulanto on loppunut.
Kuu paistaa avonaisesta ovesta sisään, paistaa vasten punamekkoisen
ukon naamaa.
Mutta auringon ensimmäisten sädekimppujen tunkeutuessa luhdin ikkunasta
sisään pakenee vainajien joukkio tuulenpauhinalla pois. Vesi-Maijaa
pyörryttää yhä enemmän ja melkein tajuttomana kaatuu hän, virsikirjaa
kovasti rintaansa painaen, siihen lavan viereen suulleen ja kuin unen
läpi kuulee hän vielä ilkeän, pistävän äänen kaihertavan:
Kuu se kultaomenainen,
lovitonna ympyräinen,
täysipulla kellerväinen
loisti enne myllyn päällä.
Mutta ruumis kaahittava
loven puri limpun laitaan,
puri irvellä ikenin
loven Luojan limpun laitaan.
Toki pienen murun mulle,
kultakannikan korean,
jätti poika myllyn päälle.
Kiitos Mikko! Kiitos Mikko!