Ukko on saanut houkutelluksi Vesi-Maijan pirttiin syömään. Kovin on
vaimo sairaan näköinen. Pala ei mene alas, vaikka kuinka koettaisi.
— Eikö Maija syökään, vaikka on syömistä jos mistä sortista?
huomautetaan hänelle.
Sitä ei kuule Maija, sillä hän ajattelee vain Mikkoa ja matkaa auringon
nousun maahan ja aamullista untaan...
— — — on lähtöhäät. Ei muuta kun syötyä hyvästelee joukot ja
sonnustautuu matkalle, sitten perillä ovat taas tulohäät...
Maija murentelee leipäänsä siinä pyödän nurkalla, pala ei vain painu
alas.
— Eikö painu pala kurkusta alas? huomautetaan hänelle taas.
Mutta Maija ei kuule huomautusta, eikä hän huomaa sitäkään, että hän
istuu nyt pöydässä muitten mukana eikä syö uunin korvalta, kuten ennen
on syönyt, sillä ajatukset ovat muualla, kokonaan muualla...
Syötyä veisataan virsi, kuten hautajaisissa ja häissä tapa on, ja sen
jälkeen linkuttaa Maija pihalle. Piha on ihmisiä täynnä, ja Maija
käsittää, että nyt on lähtöhetki käsissä.
— — — ei muuta kun syötyä hyvästelee joukot ja sonnustautuu matkalle...
Niin unissa sanottiin.
— Lähtöhäät, sanoo hän emännälle, ja suu menee hymynmareeseen.
— Lähtöhäät, kuuluu kuin kaiku ihmisjoukosta, ja Vesi-Maija hymyilee
yhä enemmän ja alkaa viimein hyvästellä hautajaisväkeä, ensin
talonväkeä ja sitten muita kädestä pitäen. Vanha emäntä ei tahdo antaa
kättä, mutta kun hän viimein antaa, niin itkuun tyrskähtää korskea
emäntä.
— Tuota, tuota... Mitä se nyt Maija? sanoo ukko pyyhkien silmiään
takkinsa hihalla, hyvästelee tässä turhan tautta...
Mutta Vesi-Maija jatkaa vain hyvästelyjään ja antaa renkien nauraa.
Ne ovat aina sellaisia. Ja piiat kääntävät päänsä toisaalle, mutta
antavat sentään kättä, koska on ihmisiä niin paljon katsomassa, suuri
hautajaisyleisö ja pappilan väki. Ja Vesi-Maija hyvästelee kaikkia
ja niijata lepsauttaa jokaiselle niin somasti vanhoilla jaloillaan.
Ruustinnaa ja rovastia hyvästellessään on hän aivan maahan nyykistyä,
niin syvään hän niijaa...
Hänelle hymyillään ja hänelle itketään.
Ja sitten lähtee hän kirkkomäelle Mikkoa odottelemaan.
— Muistahan nyt sitten tulla, sanoo hän vielä Mikolle, joka siinä
valkoisessa puvussaan makaa keskellä pihamaata koreassa arkussa
jäykkänä ja uljaana kuin kuninkaanpoika, mutta räpäyttää sentään
silmiään ja nyökkää päätään Maijalle. Maija katsahtaa vielä solalta
taakseen, ja Mikko huitaisee sieltä koivujen välistä kättään, että
menehän vaan, kyllä minä tulen tässä pian... Se on oikein lehtimajassa
se Mikko siellä hääväen keskellä, hankituksissaan kuin kuninkaanpoika.
Ja Vesi-Maija hyypertää kirkkomäelle. Kovalle se ottaa kävely. On
ruvennut henkeä ahdistamaan ja muutenkin käyntiä hidastaa. Mutta ei
auta, ei auta nyt levähdellä, sillä kirkon portaille pitää pian joutua,
muuten jää kyydistä pois. Tekee niin mieli painua siihen tienviereen
vähäksi aikaa levähtämään, mutta tuntuu siltä, että jos siihen painuu,
niin siihen jää... Ja johan se kirkko onkin lähellä. Aivan tuntuu sydän
rinnasta irtautuvan, niin väsynyt on Vesi-Maija ja hän aivan lyykistyy
siihen kirkon kiviselle portaalle ja läähättää kuin pajan palje...
Ja sitten alkavatkin jo kirkonkellot soida... Hui, miten se kumahtelee
ja humisee! Pieni kello ja iso kello vuorottain: pim, pom, pim, pom...
Oikein se päätä huimaa näin läheltä kuunnellessa...
— Uh, uh, miten maailma pyörii...
Mutta mitä siitä... Tukalan hollitallin takaa näkyy punaista kieppuvan.
Sieltä tulee taas Mikko tulisella ruunalla ajaen, hollitallin takaa
se lähtee ja sillä on saattomiehiäkin. Toisten edellä se ajaa ja
huiskuttaa kädellään. Kas miten huiskuttaa! Se tulee kuin tuulispää,
ja linjaarirattaat ihan ilmassa pyörii... Voi, miten se ajaa ja
huiskuttaa! Nyt se tulee häntä noutamaan... Jo kiertää tapulin ja
kirkon, ja kuin tuulispää tempaa Maijankin mukaan... Huhhei! Nyt sitä
mennään, kirkon ympäri ja yli niityn pimeää korpea kohti... Hyvästi
Tukala ja vanha emäntä, hyvästi ukko ja nuori emäntä! Me mennään pois,
hyvin kauas...
* * * * *
Vesi-Maija nyykistyy suulleen kirkonportaille, ja hänet tapaa siinä
hautajaisväki haudalta palattua.
Kaikki ovat kauhusta mykistyneet. Siinä makaa Vesi-Maija kuolleena.
Hajaani oli tullut ensimmäisenä haudalta hevosia asettelemaan, ja
hän se oli Vesi-Maijan siinä huomannut kirkon portailla käppyrässä
makaamassa. Hän oli juossut ensin rovastia hakemaan, ja rovasti oli
sanonut:
— Kuollut se on.
Mikon hauta oli juuri umpeen luotu, ja ihmiset seisoivat nyt
köyristyneinä siinä Vesi-Maijan ruumiin ympärillä mykkinä kuoleman
ankaran, lahjomattoman ajoituksen edessä, miettien kukin kohdastaan,
milloinkahan mahtanee vuoro tulla astua sinne tuntemattomaan
hämäryyteen. Nekin, jotka olivat Vesi-Maijalle ennen naureskelleet,
seisoivat nyt siinä kuin ukkosen satuttamina, äänettöminä
murhepatsaina. Rengit ja piiatkin, joilla usein aina ennen oli
ollut matala aita Maijan päälle, toljottivat nyt silmät punaisina
kirkon portaille nyykistynyttä vaimoa, joka valkoisessa, puhtaassa
pitsipuvussa siinä kuolleena kytjötti. Siinä makasi Vesi-Maija, kuin
Herran enkeli kuoleman salaperäisessä sylissä, johon hän oli äsken
Tukalan pihalta hätäisenä hyvästeltyään kiirehtänyt, ja moni joukosta
kadehti hänen osaansa. Koko hautajaisväki seisoi siinä itkusilmin, ja
vanhalta emännältä pääsi viimein kova parahdus ja hän vaipui pitkälleen
siihen kuolleen viereen, itkien ja voihkien. Kyynel kiilsi ukonkin
silmässä ja siellä täällä tärähteli vanha, jälseä, parrakas leuka
ja lakki kohosi etempänäkin seisojain, kirkon aidan ja kirkkotiellä
olevain miesten silmille. Vielä laskoksissa olevat hikiliinat pyyhkivät
yhtenään silmistä valuvia kyyneleitä ja naisten parvista kuului
tyrskähteleviä ääniä.
Hautuumaan aitaa vasten nojallaan seisoi Elekko-kersantti katsellen
elottomin silmin jonnekin kauas, ja hänen kasvoillaan asusti sanoin
selittämätön suru.
Itse harmaapäinen rovastikin seisoi siinä sanatonna ja tavallista
kalpeampana, sillä vanha tarina Vesi-Maijasta ja Tukalan Mikosta
paljastui taas vuosikymmenien takaa muistojen hämäristä kätköistä
esille uljaana, voimakkaana ja lumoavana. Pari kertaa yritti hän
jotakin sanoa, suukin jo avautui ja hampaantynkien välissä sihahti
jokin epämääräinen sana... Muuta ei kuulunut.
Vesi-Maija oli kuollut, ja hautajaisväellä ei ollut siihen mitään
lisäämistä, ei siinä kirkon portaitten edessä eikä myöhemminkään.
Ihmiset seisoivat vavisten omaa pahuuttaan siinä hymyillen elämästä
poistuneen, langenneen vaimon ruumiin ääressä, tuntien kuoleman herran
sydämiään kouristavan; tolkuttomina ja mykkinä he siinä seisoivat,
yhtä tietämättöminä tulevasta kohtalostaan kuin ruumiin takaa tylsänä
heihin tuijottava, musta kirkon-ukko. Vesi-Maija ja Tukalan Mikko
olivat menneet. Heidän tarinansa oli nyt päättynyt, ja kukaan ei
voinut sitä asiata enää korjata. Ja vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin
puhuivat ihmiset siitä tapahtumasta. Vesi-Maija oli tarkalleen tietänyt
kuolemansa, hän hyvästeli kirkolle lähtiessään koko hautajaisväen, hän
oli jollekin sanonut menevänsä auringon nousun maahan Mikon luo, ja
sitten portaille sykkyrään tuupertunut, autuas ihminen...
Ja vanha rovastikin oli koko sen päivän hautajaistalossa hääriessään
kuin puulla päähän lyötynä. Hän kävi väliin katsomassa Vesi-Maijaa,
joka nyt makasi siinä pihalla lehtimajassa olevalla lavalla,
jossa samaisessa paikassa oli päivemmällä Mikon ruumis maannut;
sitä hän nyt aina väliin kävi katsomassa, otti ukon kanssa pienen
ryypyn peräkamarissa ja saarnasi pirtissä voimallisesti suurelle
hautajaisväelle Jumalan kummallisesta kaitselmuksesta, jonka edessä
syntinen ihminen mykistyi.
Hän puhui ihan peittelemättä Maijan ja Mikon entisestä elämästä,
varoittaen seurakuntalaisia vastaisuudessa estämästä nuoria oikeasta
rakkaudesta... Ja moni itki katkerasti sinä iltapäivänä, eikä vanha
emäntä ja ukko suinkaan vähimmän itkeneet. Mikon ja Maijan rakkautta
kuvasi rovasti kaunopuheisesti, lausuen lopuksi:
— Ja nyt ovat siis Mikko ja Maijakin pois menneet...
Ja hautajaisväki kuunteli häntä hartaudella, sillä jumalinen ja
etevä mies oli rovasti, tohtori ja ritari oikein sekä vanha kuulu
valtiopäivämies. Jäykkä muuten ja peräänantamaton, niin hengellisissä
kuin maallisissakin asioissa.
Kiivas oli nuorempana rovasti ollut, mutta nyt oli jo vanha hänkin, ja
Mikon teko koski häneen kuin oman lapsen kuolema.
* * * * *
Neljän päivän perästä ovat taas hautajaiset Tukalassa, pienemmät
vain kuin edelliset. Kaikki talon hevoset ovat tosin kyllä ruumista
saattamassa ja naapuritalon hevonenkin. Ja haudalta tultua juodaan
nisukahvit. Siinä on koolla koko talonväki, naapuritalon isäntä ja
emäntä ja tietysti ruustinna ja rovasti. Ja ukko itse on hieman
humalassa, kuten aina ennenkin, ja horjahteleehan se Hajaani ja
naapuritalon isäntäkin.
* * * * *
Mutta hautuumaalle ilmaantuu sitten myöhemmin puuristi ja rautaristi.
Puuristi on Hajaanin tekemä, rautaristi on taas tuotu kaupungista ja
siihen on kirjoitettu kultaisilla kirjaimilla:
»Tässä lepää talonisäntä Mikko Tukala...»
Mikkokin on siis kuoltuaan päässyt isännäksi... Pontius Pilatus!