KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Ukko on saanut houkutelluksi Vesi-Maijan pirttiin syömään. Kovin on

vaimo sairaan näköinen. Pala ei mene alas, vaikka kuinka koettaisi.

— Eikö Maija syökään, vaikka on syömistä jos mistä sortista?

huomautetaan hänelle.

Sitä ei kuule Maija, sillä hän ajattelee vain Mikkoa ja matkaa auringon

nousun maahan ja aamullista untaan...

— — — on lähtöhäät. Ei muuta kun syötyä hyvästelee joukot ja

sonnustautuu matkalle, sitten perillä ovat taas tulohäät...

Maija murentelee leipäänsä siinä pyödän nurkalla, pala ei vain painu

alas.

— Eikö painu pala kurkusta alas? huomautetaan hänelle taas.

Mutta Maija ei kuule huomautusta, eikä hän huomaa sitäkään, että hän

istuu nyt pöydässä muitten mukana eikä syö uunin korvalta, kuten ennen

on syönyt, sillä ajatukset ovat muualla, kokonaan muualla...

Syötyä veisataan virsi, kuten hautajaisissa ja häissä tapa on, ja sen

jälkeen linkuttaa Maija pihalle. Piha on ihmisiä täynnä, ja Maija

käsittää, että nyt on lähtöhetki käsissä.

— — — ei muuta kun syötyä hyvästelee joukot ja sonnustautuu matkalle...

Niin unissa sanottiin.

— Lähtöhäät, sanoo hän emännälle, ja suu menee hymynmareeseen.

— Lähtöhäät, kuuluu kuin kaiku ihmisjoukosta, ja Vesi-Maija hymyilee

yhä enemmän ja alkaa viimein hyvästellä hautajaisväkeä, ensin

talonväkeä ja sitten muita kädestä pitäen. Vanha emäntä ei tahdo antaa

kättä, mutta kun hän viimein antaa, niin itkuun tyrskähtää korskea

emäntä.

— Tuota, tuota... Mitä se nyt Maija? sanoo ukko pyyhkien silmiään

takkinsa hihalla, hyvästelee tässä turhan tautta...

Mutta Vesi-Maija jatkaa vain hyvästelyjään ja antaa renkien nauraa.

Ne ovat aina sellaisia. Ja piiat kääntävät päänsä toisaalle, mutta

antavat sentään kättä, koska on ihmisiä niin paljon katsomassa, suuri

hautajaisyleisö ja pappilan väki. Ja Vesi-Maija hyvästelee kaikkia

ja niijata lepsauttaa jokaiselle niin somasti vanhoilla jaloillaan.

Ruustinnaa ja rovastia hyvästellessään on hän aivan maahan nyykistyä,

niin syvään hän niijaa...

Hänelle hymyillään ja hänelle itketään.

Ja sitten lähtee hän kirkkomäelle Mikkoa odottelemaan.

— Muistahan nyt sitten tulla, sanoo hän vielä Mikolle, joka siinä

valkoisessa puvussaan makaa keskellä pihamaata koreassa arkussa

jäykkänä ja uljaana kuin kuninkaanpoika, mutta räpäyttää sentään

silmiään ja nyökkää päätään Maijalle. Maija katsahtaa vielä solalta

taakseen, ja Mikko huitaisee sieltä koivujen välistä kättään, että

menehän vaan, kyllä minä tulen tässä pian... Se on oikein lehtimajassa

se Mikko siellä hääväen keskellä, hankituksissaan kuin kuninkaanpoika.

Ja Vesi-Maija hyypertää kirkkomäelle. Kovalle se ottaa kävely. On

ruvennut henkeä ahdistamaan ja muutenkin käyntiä hidastaa. Mutta ei

auta, ei auta nyt levähdellä, sillä kirkon portaille pitää pian joutua,

muuten jää kyydistä pois. Tekee niin mieli painua siihen tienviereen

vähäksi aikaa levähtämään, mutta tuntuu siltä, että jos siihen painuu,

niin siihen jää... Ja johan se kirkko onkin lähellä. Aivan tuntuu sydän

rinnasta irtautuvan, niin väsynyt on Vesi-Maija ja hän aivan lyykistyy

siihen kirkon kiviselle portaalle ja läähättää kuin pajan palje...

Ja sitten alkavatkin jo kirkonkellot soida... Hui, miten se kumahtelee

ja humisee! Pieni kello ja iso kello vuorottain: pim, pom, pim, pom...

Oikein se päätä huimaa näin läheltä kuunnellessa...

— Uh, uh, miten maailma pyörii...

Mutta mitä siitä... Tukalan hollitallin takaa näkyy punaista kieppuvan.

Sieltä tulee taas Mikko tulisella ruunalla ajaen, hollitallin takaa

se lähtee ja sillä on saattomiehiäkin. Toisten edellä se ajaa ja

huiskuttaa kädellään. Kas miten huiskuttaa! Se tulee kuin tuulispää,

ja linjaarirattaat ihan ilmassa pyörii... Voi, miten se ajaa ja

huiskuttaa! Nyt se tulee häntä noutamaan... Jo kiertää tapulin ja

kirkon, ja kuin tuulispää tempaa Maijankin mukaan... Huhhei! Nyt sitä

mennään, kirkon ympäri ja yli niityn pimeää korpea kohti... Hyvästi

Tukala ja vanha emäntä, hyvästi ukko ja nuori emäntä! Me mennään pois,

hyvin kauas...

* * * * *

Vesi-Maija nyykistyy suulleen kirkonportaille, ja hänet tapaa siinä

hautajaisväki haudalta palattua.

Kaikki ovat kauhusta mykistyneet. Siinä makaa Vesi-Maija kuolleena.

Hajaani oli tullut ensimmäisenä haudalta hevosia asettelemaan, ja

hän se oli Vesi-Maijan siinä huomannut kirkon portailla käppyrässä

makaamassa. Hän oli juossut ensin rovastia hakemaan, ja rovasti oli

sanonut:

— Kuollut se on.

Mikon hauta oli juuri umpeen luotu, ja ihmiset seisoivat nyt

köyristyneinä siinä Vesi-Maijan ruumiin ympärillä mykkinä kuoleman

ankaran, lahjomattoman ajoituksen edessä, miettien kukin kohdastaan,

milloinkahan mahtanee vuoro tulla astua sinne tuntemattomaan

hämäryyteen. Nekin, jotka olivat Vesi-Maijalle ennen naureskelleet,

seisoivat nyt siinä kuin ukkosen satuttamina, äänettöminä

murhepatsaina. Rengit ja piiatkin, joilla usein aina ennen oli

ollut matala aita Maijan päälle, toljottivat nyt silmät punaisina

kirkon portaille nyykistynyttä vaimoa, joka valkoisessa, puhtaassa

pitsipuvussa siinä kuolleena kytjötti. Siinä makasi Vesi-Maija, kuin

Herran enkeli kuoleman salaperäisessä sylissä, johon hän oli äsken

Tukalan pihalta hätäisenä hyvästeltyään kiirehtänyt, ja moni joukosta

kadehti hänen osaansa. Koko hautajaisväki seisoi siinä itkusilmin, ja

vanhalta emännältä pääsi viimein kova parahdus ja hän vaipui pitkälleen

siihen kuolleen viereen, itkien ja voihkien. Kyynel kiilsi ukonkin

silmässä ja siellä täällä tärähteli vanha, jälseä, parrakas leuka

ja lakki kohosi etempänäkin seisojain, kirkon aidan ja kirkkotiellä

olevain miesten silmille. Vielä laskoksissa olevat hikiliinat pyyhkivät

yhtenään silmistä valuvia kyyneleitä ja naisten parvista kuului

tyrskähteleviä ääniä.

Hautuumaan aitaa vasten nojallaan seisoi Elekko-kersantti katsellen

elottomin silmin jonnekin kauas, ja hänen kasvoillaan asusti sanoin

selittämätön suru.

Itse harmaapäinen rovastikin seisoi siinä sanatonna ja tavallista

kalpeampana, sillä vanha tarina Vesi-Maijasta ja Tukalan Mikosta

paljastui taas vuosikymmenien takaa muistojen hämäristä kätköistä

esille uljaana, voimakkaana ja lumoavana. Pari kertaa yritti hän

jotakin sanoa, suukin jo avautui ja hampaantynkien välissä sihahti

jokin epämääräinen sana... Muuta ei kuulunut.

Vesi-Maija oli kuollut, ja hautajaisväellä ei ollut siihen mitään

lisäämistä, ei siinä kirkon portaitten edessä eikä myöhemminkään.

Ihmiset seisoivat vavisten omaa pahuuttaan siinä hymyillen elämästä

poistuneen, langenneen vaimon ruumiin ääressä, tuntien kuoleman herran

sydämiään kouristavan; tolkuttomina ja mykkinä he siinä seisoivat,

yhtä tietämättöminä tulevasta kohtalostaan kuin ruumiin takaa tylsänä

heihin tuijottava, musta kirkon-ukko. Vesi-Maija ja Tukalan Mikko

olivat menneet. Heidän tarinansa oli nyt päättynyt, ja kukaan ei

voinut sitä asiata enää korjata. Ja vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin

puhuivat ihmiset siitä tapahtumasta. Vesi-Maija oli tarkalleen tietänyt

kuolemansa, hän hyvästeli kirkolle lähtiessään koko hautajaisväen, hän

oli jollekin sanonut menevänsä auringon nousun maahan Mikon luo, ja

sitten portaille sykkyrään tuupertunut, autuas ihminen...

Ja vanha rovastikin oli koko sen päivän hautajaistalossa hääriessään

kuin puulla päähän lyötynä. Hän kävi väliin katsomassa Vesi-Maijaa,

joka nyt makasi siinä pihalla lehtimajassa olevalla lavalla,

jossa samaisessa paikassa oli päivemmällä Mikon ruumis maannut;

sitä hän nyt aina väliin kävi katsomassa, otti ukon kanssa pienen

ryypyn peräkamarissa ja saarnasi pirtissä voimallisesti suurelle

hautajaisväelle Jumalan kummallisesta kaitselmuksesta, jonka edessä

syntinen ihminen mykistyi.

Hän puhui ihan peittelemättä Maijan ja Mikon entisestä elämästä,

varoittaen seurakuntalaisia vastaisuudessa estämästä nuoria oikeasta

rakkaudesta... Ja moni itki katkerasti sinä iltapäivänä, eikä vanha

emäntä ja ukko suinkaan vähimmän itkeneet. Mikon ja Maijan rakkautta

kuvasi rovasti kaunopuheisesti, lausuen lopuksi:

— Ja nyt ovat siis Mikko ja Maijakin pois menneet...

Ja hautajaisväki kuunteli häntä hartaudella, sillä jumalinen ja

etevä mies oli rovasti, tohtori ja ritari oikein sekä vanha kuulu

valtiopäivämies. Jäykkä muuten ja peräänantamaton, niin hengellisissä

kuin maallisissakin asioissa.

Kiivas oli nuorempana rovasti ollut, mutta nyt oli jo vanha hänkin, ja

Mikon teko koski häneen kuin oman lapsen kuolema.

* * * * *

Neljän päivän perästä ovat taas hautajaiset Tukalassa, pienemmät

vain kuin edelliset. Kaikki talon hevoset ovat tosin kyllä ruumista

saattamassa ja naapuritalon hevonenkin. Ja haudalta tultua juodaan

nisukahvit. Siinä on koolla koko talonväki, naapuritalon isäntä ja

emäntä ja tietysti ruustinna ja rovasti. Ja ukko itse on hieman

humalassa, kuten aina ennenkin, ja horjahteleehan se Hajaani ja

naapuritalon isäntäkin.

* * * * *

Mutta hautuumaalle ilmaantuu sitten myöhemmin puuristi ja rautaristi.

Puuristi on Hajaanin tekemä, rautaristi on taas tuotu kaupungista ja

siihen on kirjoitettu kultaisilla kirjaimilla:

»Tässä lepää talonisäntä Mikko Tukala...»

Mikkokin on siis kuoltuaan päässyt isännäksi... Pontius Pilatus!

Auringon nousun maahan · 第 21 / 21 题