Kun talon väki maanantaiaamuna herää, kuuluu veisuuta ulkoa. Jokainen
heristää korviaan.
— Mitä se on? kuuluu kyselyjä pirtissä makuulaverilta makuulaverille,
ja yrmeinä murahtelevat renginvotkaleet sängyissään:
— Piruko siellä urisee?
Sama kummasteleminen jatkuu kyökissä ja kamarissa:
— Kuka siellä veisaa? Kuka siellä veisaa?
Ja kymmenkunta alusvaatteisillaan olevaa rientää siinä paikassa pihalle.
Luhdin ovi on auki, ja Vesi-Maija istuu siellä Mikon päänpohjissa
ja veisaa kimeällä äänellä. Ukko aikoo mennä häntä pois ajamaan,
mutta kääntyykin samassa takaisin ja pyyhkii silmiään kädenseljällä.
Peräkamarissa kirahtaa lahvikaapin lukko, ja ukko ottaa aamutuikun,
tekee niin kipeää, täytyy ottaa...
Eikä Maija heitä Mikkoa koko päivänä näkyvistään. Siinä hän vain istuu
päänpohjissa ja virsikirjaa tavailee, hölpättää hiljaa rukouksia ja
epistoloita ja laulaa väliin hyvin hiljaa. Ei hän päivällä kehtaa
oikein ääneensä laulaa. Ja suurella kärttämisellä saa ukko hänet
syömään. Muita hän ei yhtään vääjää, mutta ukkoa täytyy totella.
Semmoista se on sitten joka päivä aina hautajaisiin asti.
Ukko istuu vielä siinä Maijan vierellä eikä liikahda siitä minnekään,
ennenkuin kaukalo on tyhjä, ja sitten pitää mennä uunin päälle. Ei
Maijaa siellä tosin nukuta, mutta pitää olla muka nukkuvinaan, sillä
ukko istuu peräpenkillä ja vahtii ulos. Ja väliin ukko väsyykin siihen
istumiseen ja ulos katsomiseen, jotta nukahtaa aivan, samoinkuin Maija
lämpimien raanujen alla, joita ukko on hänen päälleen heitellyt.
Mutta aina kun väki on illalla levolle laskeutunut ja raukeat, työn
uuvuttamat ruumiit sikeään uneen vaipuneet, hiipii Vesi-Maija luhtiin
Mikon luo, istuu siihen pääpohjiin tuolille, panee kädet ristiin
helmaan ja katselee Mikkoa, sen mustanpuhuvia poskia ja vankkoja käsiä
sekä muistelee menneitä aikoja aamua odotellessaan.
* * * * *
Ja aikaisin aamun tullen, auringon vasta kirkon tapulin takaa
kömpiessä, herättää Maija veisuullaan väen. Joka ainut aamu kuuluu
luhdista kimeä ääni, — ihan se sisuskaluja viiltää, niin on outoa
laulu. Väki irvistelee ja lyö vaatetta päälle, muu ei auta, muu ei
auta...
Jos joku selittää:
— Tuota tuommoista kuulla!
Keskeyttää hänet heti ukko:
— Tuota, tuota... Antaa vain Maijan siellä luhdissa ruumiin vieressä
istua... Tuota, tuota, hyväkin se on, suksen tuota...
— Sitä tässä, kivahtaa toinen, ulinaa joka aamu...
Ukko nauraa partaansa. Joka pekka on kuin paukku pystyssä veisuun
kuultuaan. Ne ovat arkoja, palkkaväki ja loiset, pelkäävät vanhoja
juttuja... Ukko nauraa partaansa, väki suoriutuu pian töihin, mutta
työväkeen kääntyen puhuu hän tosissaan, väitettään perustellen:
— Tuota, tuota, sitä minä meinaan, ettei Hiirenhännän ukko kehtaa
luhtiin mennä, tuota taikoineen ulisemaan, kun siellä jo toinen
laulaa...
— Hyvä se on sen puolesta, sanoo vanha emäntäkin. Ja samaa mieltähän ne
ovat lopulta muutkin.
Hiirenhännän näkijä-ukko on kuulu tietäjä, taitava taikuri ja
sairaitten parantaja. Varastetun kalun hän taioillaan takaisin
omistajalleen toimittaa ja neuvoo ryövärien piilopaikat. Mutta ukolla
onkin usein asiaa kirkkoon ja hautuumaalle, ja tuskin on sitä ruumista
kylässä haudattu, jota Hiirenhännän näkijä-ukko ei olisi laulattanut.
Ilman tarpeettakin hän sen tekee, taikuriveri vetää ukkoa vainajan
lavan ääreen kuollutta haastattamaan...
— Hyvä se on niin, ja eikö tuo Maijakin tuon niin tajunne, sanoo Alpin
mummokin. Ei näkijäukko kehtaa luhtiin mennä, kun Maija siellä veisaa...
— Hyvä se niin on, vakuuttelevat muutkin.
Pian karkasi väki töilleen kuin tulen hädässä toisiaan tyrkkien,
loisetkin matkoihinsa menivät, mitkä minnekin. Kaksi mummoa jäi vain
pirttiin: Siekkis-Kaisa ja Tynkä-Tiina. Toinen keri lankaa ja toinen
polki rukkia. Vaimojen välillä siinä hommaillessa sukeusi sitten
seuraava haastelu:
— Kaksi täytyy kuolla, jos merkit pitävät. Ei se onnettomuus tuohon
lopu. Kahtena se on aina minulle ilmaantunut, vaikka kuinka olisin
koettanut yhtä ajatella, kaksi aina arpaan ilmaantuu...
— Niin se on minullekin tullut, kahtena tai kaksipäisenä. Väliin sillä
on kaksi päätä, mutta silti yksi ruumis ja ikäänkuin häntä vielä
sivulla...
— Se on siis joku läheinen tai vaikkapa muuten yhteen smaakiin,
joittenkin asiain vuoksi kietoutunut. — Niin se on, jotenkin sinnepäin.
Enhän sitä muuten näin tutkimaan olisi ruvennutkaan, mutta kun sen
silmät auki jäivät. Vanha emäntä koetti itkien niitä kiinni painaa,
silti ne vain auki jäivät...
— Silmät auki jälkeen tulevaa vartoo, sanotaan. Sen vanha emäntäkin
tiesi, ja siksi pelko sydämessä asusti.
— Taisipa asustaa, vaikk'en minä sen menevän luule. Toinen se on joka
menee, joutilaampi ja ehkä kolmaskin, kun hyvin sattuu.
— Kolmas? En minä kolmannen usko menevän...
— Enhän minäkään muuten, mutta kun se häntä siinä taijassa vielä
kummitteli...
— Häntä. Luuletko sitten että minä tässä ehken, kun se Maijakin silloin
niin sekavasti puhui?
— Mitä sitä höperöstä. Eikähän se hänkään niin suorasti sitä sanonut;
mutta sanotaanhan, ettei kahta asiaa, jos ei kolmattakin.
— Pyh minä sanomisista! Kaksi niitä nyt vain menee... muuten yhtä
ja toista semmoista olen arvellut, mutten ole vielä ihan varmuuteen
päässyt. Tietänet sinä miehenkin?
— En, kun naisen. Varrotaanpa vähän aikaa.
— Varrotaan, varrotaan... Mutta se on minulle mies eikä nainen.
Akkain suut menivät tukkoon, sillä ukko tuli siinä samassa pirttiin,
katseli vain silmät sirrallaan uunin päälle ja meni sitten pois. Ja
akat alkoivat heti kuiskailla:
— Mitähän sillä oli asiaa?
— Tunne se ja tiedä.
— Uunin päälle katsoi.
— Vesi-Maijaa katsoi.
— Sillä on hänelläkin se toinenkin aanailu.
— Taitaapa olla toinen hänelläkin.
— Sanotaan senkin Totan Ullan taas talossa kulkeneen.
— Vai Totan Ullankin sanotaan kulkeneen. Kukahan tuon otti ja näki?
— Vesi-Maija itse kuuluu nähneen ja siitä puhuneenkin.
— Vesi-Maija?
— Niin, niin, Vesi-Maija, vaikka näkikin sen ylimaan mieskin.
— Sinäpä sen sanoit, ylimaan mieskin...