Siinä oli touhutessa päivä ehtooseen vierähtänyt. Surua valittavat
vieraatkin olivat jo pois menneet. Pirtissä laittauduttiin levolle. Ei
kukaan ollut muuttanut ulkohuoneisiin, kaikki nukkuivat vielä pirtissä:
loiset ja piiat karsinan puolella ja ison uunin lähettyvillä, mitkä
ulospäin levitettävissä sängyissä aina kolme, jopa neljäkin yhdessä,
mitkä taas vartavasten tehdyissä, seinään kiinnitetyissä lavereissa,
rengit taas tukevissa sängyissään siellä täällä pitkin avaran pirtin
seinustaa.
Sisäkkö Mataleena tuli kyökistä pirttiin vasta kun toiset olivat
jo vuoteissaan. Koko päivän oli tyttö hikihatussa puuhannut, ei
hengähtämäänkään joutanut; ja aamulla oli sellainen onnettomuus
tapahtunut, hollitallin yliselle oli Mikko raukka hirttäytynyt, joka
oli ollut hänelle aina niin hyvä, kuin isä aivan orvolle tytölle. Itku
kurkussa oli Mataleena koko päivän puuhannut, vieraitakin passannut.
Hän riisui hameensa, jossa oli somat rynkyt lanteitten kohdalla, ja
pani sen siihen ikkunanpielessä olevaan naulaan, aikoi röijynkin siihen
ripustaa, mutta jäikin ikkunanpieleen tuijottamaan ja pillahti viimein
itkuun.
— No, mikä tuolle tytölle nyt tuli? sanoi Lummin akka, joka oli talossa
kasakkana.
— Tässä nyt yökaudeksi vesittelemään rupeat, lisäsi siihen Haati-Pekka.
Mutta Mataleena vain itkeä tillitti, kuin pieni lapsi hän siinä
tyrskähteli, ja katsahti aina väliin ikkunanpielessä riippuvia, uusia
kintaita, jotka Mikko oli hänelle eilen tehnyt. »Hae nahat vinniltä,
niin teen sinulle kintaat», oli Mikko eilen Mataleenalle sanonut. »Minä
kuolen huomenna kuuden aikaan...» — »Mistä Mikko sen niin vissiin
tietää?» oli silloin Mataleena yrittänyt väittää. »Tiedän kuin tiedän»,
oli taas Mikko sanonut. »Hae vain heti nahat vinniltä, niin saat
kintaat.» Mataleena oli hakenut pehmoista, parkittua lampaannahkaa
vinniltä, ja Mikko oli tehnyt kintaat. Ja nyt riippuivat ne siinä
ikkunanpielessä naulassa, ja Mikko makasi luhdissa ruumiina... Sen
muisti Mataleena ja tyrskähti uuteen itkuun.
— No mikä tuohon tyttöön nyt meni? sanoi Lummin akka. Eihän tuo ole
oikisuuntaakaan, tuollainen itkeminen.
— Mikkoa kai sillä on ikävä. Lie neitonen rakastunut mieheen, kuten
Vesi-Maija aikoinaan, kiusaili Pikku-Jussi, joka oli turhaan yritellyt
Mataleenaa kosiskella.
— Suu kiinni poika! ärjäisi Hajaani nousten istualleen vuoteessaan ja
kaivaen tupakkavehkeet esille. Nyt ei ole leikin aika. Tämä päivä on
katkeran surun ja murheen päivä. Voi Pyhä-Pietari! Eikä se ole mikään
maailman kumma, jos tyttö itkee tuossa. Mutta sanopa nyt Mataleena
meille, mikä sinua oikein vaivaa?
Ja Mataleena kertoi pirttiväelle eilisen tapauksen, sanoen lopuksi:
— Ja tuossa ne nyt riippuvat ne kintaat ikkunanpielessä naulassa, ja
Mikko on ruumiina luhdissa...
Piiat ja rengit kävivät alusvaatteisillaan kintaita katsomassa. Siinä
ne vain vaaleankeltaisina ikkunanpielessä riippuivat, uudet kintaat. Ja
sitä sitten siunailtiin ja ihmeteltiin.
Mutta Hajaani sanoi lopuksi:
— Se kukkui sen suusta niin.
Ja siihen sai pirttiväki tyytyä. Jotkut yrittivät vielä jotakin sanoa,
erimielisesti hivenen riidellen asian johdosta, kuten tapa oli. Mutta
Hajaani keskeytti heidät heti jymäkästi:
— Se kukkui sen suusta niin...
Ja siihen sai pirttiväki tyytyä.
Kaikki painautuivat levolle. Mutta Vesi-Maija, joka oli koko
päivän makaillut uunin päällä sairaana ihan, heräsi juuri pienestä
iltaunestaan. Siinä oli mennyt päivä pitkällään loikoillessa.
Vellikaukalokin uunin laidalla oli koskematon. Hän kuuli äsken
ikäänkuin unen läpi, miten Mataleena itki siinä sängyssä, aivan uunin
lähellä, ja joku sille urisi edempänä. Tyttöä ihan nikotutti vieläkin.
Mitähän se nyt mahtoi itkeä, Mataleena tyttö? Vesi-Maija odotti, kunnes
itku lakkasi ja tyttö nukkui, sitten kun alhaalla oli aivan hiljaista,
hiipi hän pirtistä pihalle. Hänellä olivat omat aatoksensa hänelläkin.
Sillä nyt Maija sen vissiin tiesi, miksi Mikko ei ottanut häntä
aamulla multaan: hänellä kun ei ollut häävaatteita silloin yllä, niitä
takavuosien markkinavaatteita, sen aikuisia, jolloin he Mikon kanssa
oikein tuttaviksi tulivat, ja oljanteri kukki ikkunalla — retonkista,
valkoista hametta ja röijyä... Ne olivat luhdissa yläsillalla naulassa;
hän hakee ne... Olihan hänellä toisetkin vaatteet, ihan kikavalkoiset
pitsivaatteet, mutta ne sopivat sitten ruumiin päälle, siltä varalta ne
ne oli säästettykin... Nyt hän hakee nämä retonkiset. Kas kun ovatkin
panneet pönkän luhdin ovelle, ne veijarit. Pönkkä pois ja linkku auki.
Mutta mikäs siinä makaa lavalla keskellä luhdin lattiaa? Hyvä isä! Eikö
olekin se Mikko? Kas kun on tullut luhtiin makaamaan. Mikko kulta on
palannut Maijaa noutamaan. Pitipä sanansa kuin pitikin... Vesi-Maijalta
pääsee itku. Siinä makaa Mikko mustanpuhuvana, väsyneenä pitkästä
matkastaan, siinä lavalla ystävä raukeana makaa. On tullut jo Maijaa
hakemaan, Mikko kulta... Pianpa tuli... Antaa maata siinä äijä paran,
kovin onkin väsynyt...
Maija kiipeää luhdin ylisillalle, hakee sieltä puhtaan, valkoisen
retonkipuvun ja alkaa pukea sitä ylleen. Mutta kuka siinä kupajaa ja
kähnii lähellä, valottaa ihan nurkkauksesta? Maija tarkkaa sinne. Hup!
Siinähän onkin Totan Ulla yläsillalla vaaleassa röijyssä ja hameessa,
kasvot valkeat kuin lumi, leuka terävä ja nenä pitkä ja silmien
kohdalla vain mustat reijät. Vesi-Maija säikähtää hieman ensin, kun
muistaa taian: se kuolee, joka näkee Totan Ullan... Matta sitten hän
naurahtaa ja antaa muorin olla, ottaa hameenkin siitä naulasta aivan
läheltä Ullaa ja antaa vain muorin siinä valkoisissaan seisoa. Mitäpä
hän kuolleista ihmisistä ja elävistäkään... Nyt on muuta mietittävää:
tulee matka kauas ja on sitä varten varustauduttava. Hän pukee päälleen
ja antaa muorin siinä seisoa, ja menee sitten alas luhtiin ja asettuu
Mikon viereen jakkaralle istumaan ja odottamaan aamua.
Siinä se on sitten Mikko, mokomakin poika... Tuon tähden hän tänne
tuli, merimaahan, sieltä kaukaa korpikylästä tänne suurten niittyjen
liepeille siipirikkoisena itkemään, ja tuota tuossa hänelle ennen aina
ennusteltiinkin, Mikko kultaa...
Maija katseli Mikkoa, ja koko hänen elämänsä hamasta lapsuudesta tähän
päivään asti kieri kuin villalankakerä siitä sivu, ja hän katseli sitä
kuin sinikantista kuvakirjaa, jossa oli kuvaa jos minkämoista, oli
rumaa jos koreaakin kuvaa, ja joka lehdellä oli Mikko kultakehyksiin
piirrettynä. Maija selaili tuota kirjaa ja hymyili ja mutisi:
— Ei ole tätä ikävä katsella, kun Mikko on mukana... Hänen Mikkonsa...
Se oli kuin Edenin puutarha se heidän keskinäinen elämänsä,
kuvakirjaakin koreampi se oli, vilvoittaville virtoineen ja lähteineen
ja koreine omenapuineen. Siellä he käyskelivät Mikon kanssa valkeissa
vaatteissa, kuin Herran enkelit ikään, ja pilvi laskeutui alas ja
kietoi heidät pumpuliseen, lämpöiseen vaippaansa. He olivat onnellisia,
Mikko ja Maija, kahden kesken ollessaan. Ylen onnellisia he olivat
siellä elämän puun äärillä loikoillessaan.
Mutta siinä lähellä, kärähkäisen, naavaisen kuusen takana seisoi lempo
itse vartoen aikaansa, nuorten siitä tietämättä, ja kun hetki oli
täyttynyt, astui se piilostaan esille nauraen rumaa nauruaan, jotta
nuoret lymysivät kauhuissaan omenapuitten sekaan...
Huhhuh! Ihan pelotti tuo unentapainen mielikuva Maijaa, kylmät väreet
selkäpiitä karmivat...
Mutta yläsillalta, jossa Totan Ulla oli äsken liikuskellut, alkaa
työntyä omituista väkeä. Peräkanaa ne sieltä tulevat, ensiksi Totan
Ulla ja sitte toiset kaikki jälessä, eräs ämmäkin omaa päätään
kämmenellään kantaen...
— Mitähän väkeä tämä nyt taas on? kysyy Vesi-Maija itseltään.
Siinä seisoo vain outo, hallavanvaalea joukko luhdin lattialla, aivan
Mikon jalkopohjissa. Maija katselee ilmavia olentoja hämmästyneenä,
ikäänkuin vieläkin kysellen:
— Ketä? Ketä?
Mutta sitten selkeni hänelle koko pulma. Totan Ullahan siinä väkineen
oli, hallavanvaaleine väkineen.
Tulivat kai Mikkoa tervehtimään, sinne auringon nousun maahan onnea
toivottamaan, jossa itsekin asustivat, kaukana täältä. Eikä Maija
pelännyt heitä yhtään, tuntui melkein hyvältä nähdä mennyttä väkeä nyt,
kun heillekin tuli lähtö Mikon kanssa.
— Sieltäkö sitä tullaan? sanoi Maija niiaten joukolle, ja omituisesti
hymisten vastasi hallavanvaalea joukko:
Sieltä tullaan, sieltä, sieltä,
korven kautta, kirkon kautta.
Maijaa ei vieläkään peloittanut, hän vain katseli kuolleita, alkoi
tunnustella niitä erikseen ja kysäisi taas:
— Sinnekö se Mikkokin yritti, kirkon kautta?
Ja vaaleanhallava joukko vastasi moniäänisesti hymisten:
Sinne, sinne, Mikko myöskin.
keesit paloi, ruuna juoksi...
Maija katseli edesmenneitten joukkiota, joka onttoine silmineen
tuijotti häneen. Vilu puistatti sairasta ruumista ja kieli tarttui
kitalakeen. Viimein sai hän sentään änkytetyksi:
— Vieläkö se kerran, toisen kerran?
Kuin maan alta kuului matala laulu:
Vielä, vielä, sinun kanssas,
varro, varro, sinun kanssas.
Siinä ne seisoivat ryhmittyneenä Tukalan edesmenneet suvun vanhat ja
katselivat ontoilla silmillään Maijaa, jonka ruumis vilusta värisi,
siinä ne seisoivat kaikki tyyni: Kuuro-Esa, Totan Ulla, Ullan riijari
ja paljon muita, paljon muita. Vesi-Maija oli kuullut kaikista niistä
tarinoita, — sellaisia ne olivat, hän tunsi ne jokikisen tarkalleen.
Aivan siinä Totan Ullan vieressä seisoi parikymmentä vuotta sitten
kuollut talon jo silloin sataa täyttävä vanha isäntä, iso karvainen
syylä kaljussa päälaessa, kuten ennenkin talossa hyyperrellessään. Ukin
takana piilotteli lihava emäntäihminen, koettaen hameellaan peittää
suurta sianraatoa, joka oli jotenkin hänen jalassaan kiinni vatvottuna.
Se oli se kuolleen sian syöttäjäemäntä. Oli joukkoa jos minkämoista
luhdin lattialla kummittelemassa. Siinä Kuuro-Esan tyttökin suu auki
seisoi verta täynnä olevaa kiulua kädessään kantaen, ja hamekin sillä
oli veren ruskettama. Sen vieressä taas Timisjärven Taava kaula
hoikaksi kurrattuna, jotta hirvitti ihan katsella sen hoikkuutta,
pitkä ihminen muuten ja komea olennolta. Ja sen takana neljä tyttöä,
kuin kaikki samasta orresta riippuvina, kalpeita ja rääkättyjä lapsia,
kaikilla kaula niin surkean hoikaksi kurrattuna, kuten äidilläkin.
Suurimmasta pienimpään ne siinä riippuivat, ja etimmäinen oli vielä
kuin kapalolapsi. Ja aivan siinä lähinnä oli se edesmennyt ukon vaari,
tukeva, kelmeä ukko, kaljussa päässä iso karvainen syylä, ja se sanoi
jankaten ja naukuen:
— Sille se tuota aiottiin, Mikko kulta annettiin, krinuliinimamsellille
suksentuota annettiin, vaan tämä sen silti saa... tuota, tuota,
Vesi-Maija lopultakin saa...
— Hullavee! Hullavee! ulisi kuolleitten kuoro. Saa se Maija, Vesi-Maija
Mikko kullan saa...
Ja ne lehahtivat koko lauma siitä oven läpi kuin linnut parvessa halki
ilmojen havisten, jotta Maijalla ihan sydäntä viilsi. Pois karkasi
hallavanvaalea joukkio tuulen viuhinalla kirkolle päin. Sen Maija siitä
istualtaan seinän läpi näki.
Sitten havahtuu Maija kuin unesta ja katselee ympärilleen. Siinä se
Mikko vain makaa lavalla, ja aurinko paistaa hellittää ikkunasta sisään.
— Mitä se nyt oli, ajattelee hän, untako?
Hän ottaa virsikirjan siitä ikkunalta, hakee aamuvirren ja alkaa
veisata. Hänellä on kantava ylä-ääni, kolean onttona kaikuu se
varhaisena aamuhetkenä:
Yön kauhut ratki hämmentyi,
kun kulta-huomen lähestyi.
On Herra meidän vartiam,
tukem, kilpem, haltiam.