Miehet jättivät ruumiin luhtiin, asettaen sen siellä lavalle
pitkälleen. Mataleena ja Siekkis-Kaisa riisuivat viimeiset
vaatesiekaleet sen päältä, ja naiset alkoivat pestä lämpimällä vedellä
ruumista. Siekkis-Kaisa oli vanha ruumiinpesijä ja oli taas hyvällä
tuulella, kun sai mielityössään hääriä. Mataleena ei joutanut kauan
luhdissa olemaan, mutta taloon oli tullut sattumalta Purri-Pieta,
hänkin tunnettu ruumiinpesijä, ja ukko toimitti hänet Siekkis-Kaisalle
avuksi. Ja siinä vakka kantensa löysi, puheet sopeutuivat hyvin yhteen
näin ruumista pestäessä ja onnettomuuden sattuessa. Ei harkka-sanaa
sattunut, ei riidan hiluistakaan. Se vain kutitti heidän sinnittyneitä
omiatuntojaan niin makoisesti tuo tuollainen tapaus. He aivan nauroivat
vahingoniloisina, kun Mataleena oli poissa, mutta kun tyttö toi taas
lämmintä vettä kyökistä, vaikenivat vaimot hetkiseksi ja katselivat
tuppisuina tyttöä. Siekkis-Kaisa uteli sitten viimein avosilmäiseltä
emäntien lemmikiltä:
— Toiko naapurin emäntä saunaruokia Mikon emännälle?
— Ei tuonut vielä, muuten kai tuli vain katsomaan, sanoi tyttö.
— Sielläkö se on kyökkikamarissa?
— Siellä se on ja itkee, kuten Mikon emäntäkin. Ja vanha emäntä on
aivan höperönä, voivottaa ja rintaansa painelee.
— Ja ukko... Mitä se tuota ukko tuumii?
— Onneton on ukko, kovin hätäinen ja onneton, hokee vain yhtenään,
että kipeä on asia, kipeä on asia... Vasta totivettä kyökistä haki
peräkamariin. Siellä ne naapurin isännän kanssa istuvat.
— Viitsiikin ryypätä, juoppolalli, tällaisena aamuna, huomautti siihen
Purri-Pieta.
Mutta Siekkis-Kaisa selitti:
— On kai pakko ryypätä, — sydäntä sillä tulisesti polttaa. Aamulla
riiteli Mikon kanssa peräkamarissa, huusi ja karjui kuin hevoselle ja
Mikko huusi myös sekä uhkasi jotakin.
— Mitähän se uhkasi?
— En sitä tarkalleen kuullut enkä ukonkaan sanoja oikein erottanut,
sen vain totesin, että kiroili se oikein olan takaa ja löi nyrkillä
pöytään. Ja sitten Mikko lähti ja iski oven kiinni, jotta koko pytinki
tärisi.
— Ja silloinko se heti hollitalliin meni?
— Ei heti, kyökkikamariin vain ja tarjosi emännälle lääkettä ja otti
itsekin.
— Rohkaisuryypyn otti. Olipa se hirveätä!
— Olihan se, ja sitten kai se meni ja teki tekonsa.
Mataleena oli mennyt taas kyökkiin, mutta jokiahteen puoleisesta
solasta tulla tuuperti pihaan pieni, ryppynaamainen akka, suuret huivin
nurkat kaukana sivulla viipottaen. Se oli Hiljaisen Matin Reeta,
jonka maahan painunut, ränsistynyt mökki oli siinä Tukalan lähellä
jokiahteella. Jo edempää näki Hiljaisen Matin Reeta Siekkis-Kaisan
ja Purri-Pietan siinä ruumiin ääressä puuhailevan ja huusi vaimoille
kimakalla äänellään, ennenkuin edes luhdin luo pääsikään:
— Kriste Jesu! Tämmöistäkö täällä olikin. Aanailinhan minä tosin
jotakin tämmöistä ja siinä mökillä jo aamulla sanoinkin, että mitähän
siellä Tukalassa nyt tapahtuu? Varmaan siellä kummia tapahtuu, kun piru
tänä aamuna ajoi taloon korskuvalla oriilla, kuten suuret herrat.
— Näinhän sen minäkin, huusi Siekkis-Kaisa, iskien silmää
Purri-Pietalle, mutta ei sillä mitään hevosta ollut, kaahoittelihan
vain kuin mikäkin kummitus peräkamarista kyökin kautta alakartanoon
päin.
— Niin, niin, punaisissa liiveissä hollitalliin pitkään harpaten ja pää
kekallaan, lisäsi Purri-Pieta.
— Jotta mitä sanoit? huusi Hiljaisen Matin Reeta.
— Sitä vain, että punaisissa liiveissä se piru hollitalliin potalsi,
huusi Purri-Pieta vastaan.
— Joo, niin. Punaiset liivit sillä oli tälläkin, mutta korskuvalla
oriilla se vain ajoi ja ruoskaa räpsytti...
Ja Hiljaisen Matin Reeta meni ja kertoi saman jutun pirtissäkin, ja
siellä oli myös joku nähnyt punaliivisen kaahottavan yli pihan joen
sillalta hollitalliin päin.
Ja siitä innostui Hiljaisen Matin Reeta laveammin asiaansa kertomaan,
puolelta jos toiselta näkyään täydentäen, sanoen lopuksi:
— Kriste Jesu, kun minua peloitti, hirvitti ihan. Piru ajoi kuin
kuriiri läpi kylän isolta niityltä päin... Kriste Jesu, kun minua
peloitti!
* * * * *
Kun akat valelivat siinä pestessään lämpimällä vedellä päätä ja rintaa,
loksahti ruumiin leuka hieman alemmaksi, ja he kirkaisivat yhteen
ääneen:
— Nyt se virkoaa!
Mataleena, joka oli taas tuonut lämmintä vettä ja jäänyt siihen akkojen
kanssa juttelemaan, juoksi jo ukkoakin käskemään. Ukko tuli kiireesti
kamarista, ja naapurin isäntä köpitti perässä.
— Leukako loksahti? kysyi ukko luhtiin tultuaan.
— Loksahti se, sanoivat akat kuin yhdestä suusta, ja Siekkis-Kaisa
vielä lisäsi:
— Ja minusta näytti aivan kuin se olisi värejään muuttanut. Katsokaa
nyt! Eikö muuta värejään?
Muutkin sen totesivat, värejään se ruumis muutti.
Hiljaisen Matin Reeta hiihti myös kyökistä huonoilla jaloillaan. Hän
maiskutti suutaan ja mutruili kuopalla olevia huuliaan tyhjennettyään
monta emäntien tarjoamaa kahvikuppia. Hän oli säikytellyt ja itkettänyt
emäntiä jo puolisen tuntia ja laahusti nyt luhdin ovelle huutamaan:
—Kriste Jesu! Kyllä se on loksahtanut leuka... Sen se oli näköinenkin:
silmät ja suu olivat jo äsken auki... Katsokaa nyt! Kuollut virkoaa...
Silmistä sen näkee, ja leuka loksahti... Kriste Jesu! Katsokaa,
katsokaa! Se muuttaa värejään...
Pienet poutapilvet kulkivat auringon päällitse, ja se vaikutti
ruumiiseenkin. Väliin näyttivät kasvot vaaleammilta, väliin taas
melkein mustanpuhuvalta.
Ja taas toimitti ukko renkipojan lukkaria hakemaan.
Ja pianhan se lukkari saapuikin, juuri parahiksi, kun siinä taas
tutkittiin miten ruumis muuttaa värejään. Lukkari katsoi sitä ensin
kummissaan, mutta sanoi sitten sen riippuvan auringosta...
— Auringosta, ihmettelivät akat hölmistyneinä. Miten se auringosta?
— Pilvet kulkevat auringon päällitse, sanoi lukkari, siitä se johtuu...
Kaikki katselivat taivaalle ja taas ruumista ja tekivät huomioita.
— Tuota, tuota, änkkäsi viimein ukko, aurinko ja pilvet...
— Niin se on, sanoi lukkari. Valmis se on.
Totta tuntui lukkari puhuvan. Kaikki katsoivat suut auki suorana
makaavaa kangistunutta ruumista. Valmis se on, ajattelivat he.
— Mutta leuka sillä somasti alas loksahti, väitti vielä Siekkis-Kaisa,
sen näimme äsken kaikki: minä, Mataleena, Purri-Pieta ja minä...
— On voinut loksahtaa, sanoi lukkari. Ruumis oli jo kangistunut, ja te
sitä lämpimällä vedellä valelitte. Siitä se höltyi ja loksahti.
Lukkari oli sanonut sanansa, ja toisten täytyi uskoa se todeksi.
— Tuota, tuota, tavasi taas ukko. Eiköhän vielä hiven hierottaisi?
— Ei hierota enää, sanoi lukkari. Antaa ruumiin olla rauhassa.
Ja rauhaan se siihen jäikin. Kaikki lähtivät pois luhdista, ja ukko löi
linkun kiinni.
Lukkari aikoi mennä kotiinsa, mutta ukko pidätti hänet sanoen:
— Lähdetäänpä tuota tuonne kamariin!
Sinne painui vielä naapurin isäntäkin, ja ukko meni hommaamaan
totivettä. Siellä istui naapurin emäntä kyökkikamarin ovella silmät
punaisina.
— Tuota, tuota... Täälläkö se on vielä naapurin emäntäkin? sanoi ukko
ja paranteli tulta hellan alla.
— Täällähän minä, vastasi naapurin emäntä, itkevää leskeä lohdutan.
— Niin, niin, kipeä on asia, tokelti ukko ja kääntyen piikojen puoleen
lisäsi: — Tuota, tuota... Tuopipa tuota vielä sitä totivettä! Siellä on
lukkarikin.
— Joko te nyt juomaan, valitteli vanha emäntä, ja Mikko luhdissa
hengetönnä makaa... Hyvä Jumala!
— Tekee niin kipeätä, tokelti ukko. Otan tuota vain ryypyn, parempi
on... Siellä on lukkarikin.
Ja hän meni sitten peräkamariin takaisin. Piika toi sinne pian
totivettä.