Ja kun Mataleena tuli kyökkiin, höpötti ukko vieläkin:
— Missä Mikko on? Missä Mikko on?
— Missä lie, sanoi vanha emäntä.
Viereiseen kamariin oli ovi auki, Mikon emäntä makasi siellä
lapsivuoteessa.
— Vastahan tuo tuossa oli, sanoi Mikon emäntä. Minullekin lääkettä
antoi... Ei kai se nyt kaukana liene...
— Tuota, tuota... Ryyppäsikö se itse? kysyi ukko.
— Ryyppäsi kai se ainakin jonkin puolikuppisen, sanoi Mikon emäntä.
Ukko ajoi partaansa ja oli sen jo melkein lopettanut, kun hän taas
pakiparaastaan keskeytti työnsä ja alkoi hätäisenä höpöttää:
— Missä Mikko on? Missä Mikko on? Käykääpä tuota pirtistä ja kamareista
katsomassa! Missä ihmeessä se Mikko nyt on?
— Vastahan tuota haettiin pirtistä ja kamareista, sanoi vanha emäntä
tyynnyttäen. Ei se huoneissa ole. Ehkäpä on naapuriin pistäytynyt.
— Ei se ole naapuriin pistäytynyt. Menkääpä kaivosta ja joesta
katsomaan. Missä ihmeessä se Mikko on? Mataleenan kanssa hellan
edessä häärinyt piikatyttönen pistäytyi Mikkoa hakemaan. Ukko lopetti
parranajonsa, ja veitsi vapisi vanhassa kädessä, jossa siniset
laskimosuonet niin selvästi erottautuivat. Tultiin pian sanomaan, ettei
Mikkoa löydy mistään. Silloin ukko hyppäsi pystyn pesuastian äärestä ja
huudahti:
— Tuota, tuota... Mennäänpä joukolla hakemaan!
Kaikki kyökissä olijat, paitsi vanha emäntä ja Mikon emäntä, riensivät
ukon mukana ulos: Mataleena, Paarmuurska-Pieta ja Lotta-tyttö. He
kiiruhtivat ukon jälessä kuin tulipaloon. Kaikki ovet jäivät ulos asti
auki. Ukon pompatus ja naisten huudahdukset kuuluivat navetan puolelta
päin.
Kyökissä olikin hivenen häkää ja keitosten käryä, joten ovia ei heti
tukittu, kun ulkona oli vielä sievonen ilma.
Tämä ukon omituinen hätäileminen ihmetytti koko talonväkeä, ja vanha
emäntä jahkaili siinä maitopyttyä pestessään:
— Mikähän ukkoon on mennyt? — niin hätäisenä Mikkoa kaipailee...
— Tuntoa sillä taitaa hivenen karvastella, sanoi Mikon emäntä. Mitä
lie ollut isännillä aamulla aikaisin suukopua. Kuulin tuossa kuuden
seutuvilla, kun täällä jo kaikin oli ohi, ja Paarmuurska-Pieta poikaa
hellan vierellä punkassa peseskeli, kuulin peräkamarista miesten
torailua. Tänne asti kuului ukon karjuminen, mutta sanoja en yhtään
erottanut. Kova ottelu siellä oli ollut. Mikon käsi vapisi minulle
lääkettä antaessa ja minusta näytti siltä, että mies oli hyväsesti
tuuterissa. Vielä se täälläkin puolikupposia teki.
— Olisikohan tuo sitten... minä tässä tuumin ja arvelin... Luulisitko
sinä Mikon itselleen jotakin tehneen, sellaista tuhmaa? sanoi vanha
emäntä.
— En juuri sellaista luule, eihän nyt toki, vaan että se on ukolle
jotakin uhkaillut, niin tässä arvelin... Ei ukko muuten noin pelkäisi.
— On se somasti sen Mikon kanssa, jo vuosikauden samaa vahtimista
ollut, ihan tässä höperöksi tulee... — Huolettaa se, kovasti
huolettaa... Näin taas aamulla niin omituista untakin tai liekö tuo
oikein untakaan ollut, niin sen selvään näin kuin hereillään, silmät
auki sitä kummissani katselin...
— Niitäkö vanhoja, pirttiväen ukkoja? Hupsista!
— Mikä tuo lie ollut, en tiedä. Mutta vähää ennen kuin Mikko tuli
kamariin, riekkui pitkä, musta mies tuossa ikkunan päällä; jalat
sen olivat irti maasta. Näin vain selän ja hoikan niskan, päätä en
ollenkaan nähnyt. Meinasin ihan jo huutaa siinä, kun samassa Mikko
olikin sängynvieressä ja tarjosi lääkettä, ja vieras katosi...
Nyt kantautui askelten töminä verannalta ja eteisestä, ja ukko kuului
huutavan pirtin ovella:
— Mikkoa ei löydy mistään. Tulkaapa kaikki hakemaan!
Koko pirttiväki kiiruhti ulos, nuorempi väki edellä, vanhempi väki
jälessä. Kaunista kevätaamua tiiristellen hoippuroivat totteroiset
ukot ja homehapsiset vanhat loisakat, kaikki mukamas Mikkoa hakemaan.
Nyt haettiin joka luhti ja huoneen kömmänä, liiterit ja ladot tarkoin
tutkittiin. Hajaani haki aittain avaimet ja tutki ukon kanssa
jyväaitan, liha-aitan ja vaateaitan, mutta Mikkoa ei vain löytynyt.
Väki alkoi jo kyllästyä hakemiseen. Ukko haroi vielä varmuudeksi
aidaksella jokea ja Hajaani taas sorkki keksillä kaivoa. Piikatyttö
pantiin naapuristakin kadonnutta kyselemään, mutta palasi pian takaisin
sanoen, ettei ole miestä siellä kuultu ei nähty. Silloin alkoi ukko
taas hätäillä. Hän juoksi pihamaalle ja huusi:
— Tuota, tuota... Mennäänpä hollitalliin! Mennäänpä hollitalliin!
Piiat ja ukko menivät hollitalliin, ja isäntärenki Hajaani nilkutti
jälessä. Taas haettiin ja tutkittiin, joka parsi ja seimen lokero
tarkastettiin, varsakarsinat ja tammakarsinat ympäriinsä. Ei vain
löytynyt kadonnutta. Nyt oli jo kaikki paikat tutkittu, ja väki
alkoi poistua hollitallista. Poistuvasta joukosta kuului mutinaa ja
puhettakin:
— Ei sitä löydy.
— Ei sitä löydy.
— Tuota nyt hakea, ei sitä löydy.
— Onpa se omituista... Mihin se on mennyt?
— Tule ja tiedä, mihin se on mennyt?
Ukko seisoi keskellä avaraa tallia ja oli kuin päästä pyörällä, mutta
yhtäkkiä hän kirkaisi omituisesti, kuin olisi jotakin muistanut, aivan
päätä leikaten hän huusi:
— Tuota, Herra Jumala! Yliselle! Tulkaapa ihmiset yliselle!
Vanha emäntä oli seurannut siitä avonaisesta ovesta hakupuuhia ja
säikähti kuultuaan ukon huudon hollitallista, heitti astiain pesun
sikseen ja kiiruhti ulos. Mikon emäntäkin nousi sängyssään istualleen,
kuunnellen ulkoa kuuluvia ääniä ja katsellen pelästyneenä ovelle päin.
— Ovatko tosiaankin Mikon asiat hullusti? äänteli hän. Hyvä Jumala
sentään!
Hän muisti, miten Mikko oli häntä niin tuskaisena aamulla katsonut,
kuin ankarassa poltteessa tajutonna tuijottanut. Ja hänkään ei ollut
ymmärtänyt miestä lohduttaa... Hyvä Jumala! Ja jo ennemminkin, kun mies
kulki kuin tulisilla hiilillä...
Mutta vanha emäntä hyyperti hollitalliin päin, koettaen joutua muitten
mukaan. Ukko sieltä ovelta huusi Hajaanille ja rengeille, jotka turhaan
etsivät Mikkoa siinä hollitallin vieressä olevasta romuaitasta:
— Tulkaapa takaisin! Katsotaan vielä hollitallin ylinen...
— Tämäpä nyt hätää on! sanoi Turakan Taava, piikojen pää ja Hajaanin
monivuotinen morsian.
— Sun tulinen piki! Tämäpä nyt on hätää, sanoi Sassu-Jussikin.
Ja kaikki kiiruhtivat takaisin hollitalliin. Siellä kiipesivät jo
Mataleena ja ukko yliselle. Mataleena pääsi sinne ensin ja kirkaisi
heti sinne päästyään kuin päätä leikaten:
— Hyvä Jumala! Siinä se nyt on. Mikko siinä on...
Äänettöminä katselivat ihmiset ylisen aukkoa kohden. Ylimmäisillä
rappusilla seisoi ukko, jalat näkyivät alas. Ukon ääntä ei kuulunut.
Mataleena siellä vain ylisellä voihki ja valitti. Sitten putosi
ukko rappusille istualleen, ähki ja haukkoi ilmaa. Tallissa olijat
katselivat kauhuissaan ukkoa. Siinä ylisten rappusilla se vanha kanalja
vain istui leuka täristen ja vaikeitten, tuuheitten kulmakarvojen
alta tuikeat silmät kauhua kuvastellen. Väki arvasi mitä ylisellä oli
tapahtunut. Mikko oli niin monesti uhannut hirttää itsensä, ja tänä
aamuna hän oli ukon kanssa riidellyt peräkamarissa. Turakan Taava sen
oli kuullut: Ukko oli karjunut Mikolle ja Mikko oli jotakin huutanut
ukolle, uhaten ja kiroten... Siinä se nyt oli ukko, vanha syntisäkki,
siinä se istui ja haukkoi ilmaa...
— Voi sun tulinen piki!
— Voi Pyhä Pietari!
— Herra hyvästi silmätköön!
...kuului joukosta hiljaisia huudahduksia.
Pontius Pilatus.
Mutta aika oli tärkki, ja ukko kiepsahti yliselle sekä huusi siinä
samassa aukosta alas talliin:
— Tule tänne Hajaani! Ota tuota puukko ja katkaise köysi!
Vanha emäntä tuupertui parteen sen kuultuaan, rukoillen ja voihkien.
Mutta Hajaani kiipesi yliselle. Mataleena siellä itki kädet silmillä
heinäkasassa istuen, ja ukko tuijotti keskiorteen, josta Mikko roikkui
hirttäytyneenä. Kädet ja jalat riippuivat rentonaan, pitkä tukka
törrötti silmillä, ja kasvot olivat mustanpuhuvat. Hajaani tuijotti
kuin lumottuna Mikkoon, — kaulan oli köysi niin surkean hoikaksi
kurrannut. Se kiinnosti hänen mieltään, se ei ollut siltä kohdalta
juuri miehen peukaloa paksumpi...
— Ota puukko ja vedä nuora poikki! huomautti ukko hätäisellä äänellä.
Hajaani otti visapääpuukon tupestaan ja vetäisi nuoran poikki. Hengetön
ruumis retkahti ylisen lattialle...
Mutta ukko sai pian toimintakykynsä takaisin.
— Tuota, tuota, riisutaanpa vaatteita ja hierotaan kaulaa ja rintaa,
tankkasi hän ja alkoi toimekkaana hääriä ja hommata.
Ihmisiä lappautui alhaalta tallista yliselle. Vähennettiin vaatteita
hirttäytyneen päältä ja alettiin hieroa ruumista.
— Suoltakaa kurkkua ja hierokaa rintaa, hoputti ukko. Tuota, tuota,
lujemmin, lujemmin...
Ukko toimitti renkipojan lukkariakin hakemaan ja hieroi itse ja
hieroitutti muillakin hirttäytyneen ruumista. Kaula kyllä paisui
melkein entiselleen, mutta henki ei palannut mieheen.
— Suoltakaa kurkkua! Suoltakaa kurkkua! hoputti ukko.
Jokainen koetti parastaan. Hierottiin koko ruumista, muokattiin ja
läpättiin.
— Tuota, tuota... Koettakaapa uudestaan, tokelti vain ukko. Vetäkää
kieli ulos ja kaivakaa kurkkua! Ehkäpä se siitä vielä virkoaa.
Hajaani veti kielen ulos ja vanha emäntä kaivoi kurkkua. Mutta mikään
ei auttanut.
Siinä häärittiin kuin tulisilla hiilillä, riisuttiin ruumis melkein
ilkoisten alasti, hierottiin ja muokattiin.
— Nyt sen kurkku jo korahti, huudahti ukko. Ja taas alettiin sama
temppu uudestaan, mutta kaikki oli turhaa vaivaa.
Lukkarikin siihen saapui ja koetti tekohengitystä. Ei sekään auttanut.
— Valmis on, sanoi lukkari, viekää ruumis alas.
— Eikö mikään enää auta? kysyi ukko hätäisenä. Minä haen viinaa, jospa
vielä viinan kanssa hierottaisiin.
— Turhaa vaivaa, sanoi lukkari, valmis se on.
* * * * *
Sanoma tapahtumasta oli jo ehtinyt naapuriinkin. Ne olivat
lähisukulaisia Tukalaan. Ja kun ukko siinä kartanolla edes takaisin
hyppäsi toimittaen ruumista luhtiin, tuli naapurin isäntä jokiahteen
puoleisesta solasta ja tervehti sanoen:
— Sitäkö kuuluu taloon?
— Kuuluu, kuuluu, kipeätä kuuluu, sanoi ukko. Tuota, tuota, hirveätä
kuuluu... Meidän Mikko on hirttänyt itsensä hollitallin yliselle...
Voi, voi!
Siinä se tollotti naapurin isäntäkin neuvotonna eikä osannut sanoa
halaistua sanaa ukolle lohdutukseksi. Kovin oli se kipeä asia
hänellekin. Sen hän vain tiesi, mutta ei hirvennyt siitä nyt ukolle
puhua, ettei Mikko tuossa paareilla makaisi, jos ukko olisi antanut
talon isännyyden ainoalle pojalleen, edes puoleksikaan valtikkaa
hellittänyt. Mikko oli jo lähempänä viittäkymmentä eikä jaksanut
ikäänsä toisen käskyläisenä elää, siinä syy... Kaikki hänen elantonsa
määrättiin valmiiksi jo edeltäpäin, yksin naimisiinmenokin... Ja
Mikossakin olisi ollut isännän ja käskijän verta.
Siinä naapurin isäntä seisoa tollotti ja mietti, ja ukko hääräsi
pihamaalla, laittoi ruumislavaa luhtiin, tervasi lavan alle pantavien
lavitsain jalat ja toimitti miehiä kantamaan Mikkoa luhtiin.
Ja juuri kun ruumista kannettiin pihan poikki hollitallista luhtiin
pestäväksi, tuli naapurin emäntä taloon ja sanoi siinä mukana
häärivälle ukolle:
— Tämmöistäkö tämä nyt on?
— Tämmöistä tämä nyt on, sanoi ukko. Tuota, tuota... kummaa elämää
täällä on ollut... Mikon emäntä sai yöllä lapsia, ja Mikko itse hirtti
aamulla itsensä. Voi, voi!
Ukko kiiruhti kantajien mukana luhtiin, ja naapurin emäntä meni nuorta
emäntää katsomaan. Kuistilla tuli Paarmuurska-Pieta vastaan.
— Sitäkö kuuluu tänne jos mitä? sanoi naapurin emäntä.
— Kuuluu, kuuluu! sanoi vanha emäntä, joka tulla hyyperti
hollitallista, hirveän kipeätä kuuluu...
— Niinhän sitä kuuluu, sanoi Paarmuurska-Pietakin, hirveän kipeätä ja
kummaa... Sitä sattui monta tapahtumaa tänä aamuna täällä: toinen meni
ja toinen tuli.
— Poikako tuli?
— Poika tuli, terve ja komea poika. Kyllä se isänsä paikan vielä
täyttää, niin onkin lihava ja vankkaluinen...
Naiset menivät poikaa katsomaan, ja ukko köpitti naapurin isännän
kanssa peräkamariin.
— Otetaan puolikuppiset! sanoi ukko jo portaissa naapurin isännälle,
niin sydämeen ottaa tuo tapaus...
Siellä istuivat sitten ukot totilasin ääressä eikä puhe ottanut
sujuakseen. Naapurin isännän mielessä asusti se samainen asia, joka
olisi oikeastaan pitänyt ukolle sanoa, vaan jota ei kumminkaan nyt
vielä hirvennyt sanoa, se nimittäin, ettei Mikko vielä luhdissa
ruumiina makaisi, jos ukko olisi ainoalle pojalleen isännyyden
luovuttanut.