Ilma ei ollut enää niin kirkas, sen näki selvästi pirtin lukuisista
ikkunoista. Taivaalle oli kohoillut pieniä, tummia pilviä, jotka
ajoivat hillittömästi toisiaan, paeten kaikki samanne päin, kuin
aaveita peläten.
Mutta pirttiväki eli nyt omaa elämäänsä. Ajatukset askartelivat
Vesi-Maijassa ja Mikossa, niitten aurinkoisessa nuoruuden rakkaudessa,
jonka krinuliinimamselli oli särkenyt. Useat heistä olivat kerran
kokeneet samantapaisen elämyksen. Haaksirikkoisina makasivat he
nyt suuren maanviljelijän pirtin seinustalla. Sassu-Jussilla oli
lehtolapsi, ja Hajaani oli nuoruutensa päivinä rakastunut isoisten
krinuliinityttöön, joka oli mennyt kuten oli mennyt. Jok'ikinen
heistä oli unelmoinut elämän onnea ja rakkautta, himoten rikkautta ja
kunniaa, sitä koskaan saamatta... Jossakin kaukana oli suuri iloinen
elämän pyörre, mihin he eivät käsiksi ulottuneet. Se melkein kuului
heille, — nuoruuden päiviltä saakka se niin kajasti. Se oli kuin suuri
keto, ja siellä asusti onni ja elämä, vaistot ja himot sekaisin,
vaeltavine iloisine ihmisineen. Siellä oli pöytiä kaikkialla, herkkuja
ja hienoja juomia, ja naisia ja miehiä pöytien ympärillä, koreita
kuin kuvakirjassa, kaikki samassa ilossa ja humussa... Langenneet
naiset sitä vesissä silmin karsinassa mietiskelivät. Lapsi oli heillä
useammalla yksin elätettävänä, — siinä se sitten oli ilo ja onni...
He olivat Vesi-Maijan kohtalotovereita.
Aamu pimeni hiljalleen. Itäiseltä taivaalta kohosi harmaansininen,
synkkä pilvi, joka läheni suurella tuulen tohinalla.
Hajaani kertoi uutta juttua talon edesmenneitten rikoksentekijäin
sieluparoista, jotka eivät saaneet haudoissaan lepoa, vaan harhailivat
maan ja manalan välisillä pihatoilla ja näyttäytyivät silloin tällöin
lihassa asustaville jälkeläisilleen. Usein pitivät nuo onnettomat
sieluparat kokoustaan jossakin talon asumattomassa huoneessa, jossa
oli joskus ruumis maannut; kolmesti muutetussa luhdissa tai hylätyssä,
vanhassa takakartanon huonekömmänässä, minkä multapermannossa oli
ruumiitten luita. Siellä kokoontui vainajien joukkio, suunnitellen
jotakin onnettomuutta tuottavaa tapahtumaa lihassa eläville
jälkeläisilleen, talon ehtoisille asujaimille. Silloin riehui
tavallisesti hirmuinen myrsky, ja joku vainajista ilmoitti sitten
onnettomuuden näyttäytymällä.
Pirttiväen huomaamatta oli musta pilvi lähennyt itäiseltä taivaalta, se
karkasi kuin villiytynyt petolauma kylää kohden. Tuli ankara myrsky.
Tuuli puski seiniä vasten ja vesi löi ruutuihin, jotta luuli niitten
tuossa tuokiossa särkyvän.
Mutta pirttiväki ei siitä välittänyt, sen huomio oli kokonaan
toisaalla. Sillä nyt seurasi vereltä tihkuva tarina tämän samaisen
onnettoman suvun talossa ennen eläneestä emäntävainajasta, joka
saituudessaan syötti ruttoon kuolleen sian palkkaväelleen, jotta
suurin osa väestä kuoli. Lapsiaankin oli emäntä nälällä piinannut,
vaikkakin itse sunnuntai-aamuisin maidossa kylpi, taika kun niin vaati.
Sen maidon syötti hän sitten väelleen, ja usein löysi palkkalainen
vellikupistaan ihmisen sormen tai varpaan palasen. Loppujen lopuksi
akka tappoi miehensä ja tuli itse mestauskirveen kautta surmatuksi.
Mutta rauhaapa ei saanut sekään haudassaan, kummitellut oli emäntä
kuoltuaan pitkät ajat, kuten Kuuro-Esa, Totan Ulla, Ullan riijari,
Timisjärven Taava ja monet muut. Koko sukukunnan kirous painoi Tukalan
taloa, selitti Hajaani.
Pirttiväki kuunteli jännittyneenä Hajaanin juttuja, hymyillen
parkkiutuneen omantunnon pahansuovalla halulla isoisten hairahduksille
ja voimakkaalla mielikuvituksella höystetyille tapahtumille.
Varsinkin vanhempi väki oli ihastunut hirveisiin tarinoihin, kylpien
mielihalulla veren tahraamilla kentillä, joissa tapeltiin vertyvin
päin, viileskellen salaa toisiaan terävillä aseilla, missä maa
kasvoi kauniita ruusunkukkasia ja koreita orjantappuroita sekaisin,
joitten välissä siellä täällä näkyi ruskea verilätäkkö tai kuollut,
silvottu lapsen ruumis. Ne olivat, nuo akat ja ukot penkeillä ja
makuulavereilla, kuin vanhan ajan sotaleikkien katsojia, jotka tyly
ilme kasvoillaan seurasivat kuolemaan tuomittujen epätoivoisia
taisteluja murhanhimoisia petoeläimiä vastaan, nauttien noitten
muutaman tunnin elämästä taistelevien ihmisten toivottomasta
itsepuolustuksesta ja kuolontuskista sekä petojen kiiltävien hampaitten
irvistyksistä.
Myrsky riehui ulkona. Se täytyi jo kaikkien huomata. Oli kuin
paholaisten pääjoukkio olisi irti päässyt. Kuulosti väliin kuin ukkonen
jyrähtelisi, vaikka toiset väittivät sen tuulen tohinaksi.
Kun sitten ensimmäinen hämminki oli ohi, kertoi ylimaan mies, että
hän oli nähnyt yöllä, siinä penkillä torkkuessaan, kalpeakasvoisen
ja vaaleapukuisen naisen kaahattelevan uunilta läpi pirtin ja pihan
hollitalliin päin. Sassu-Jussi huomautti siihen, että sehän oli
Vesi-Maija. Mutta ylimaan mies selitti sen olleen paljon sen jälkeen,
kun Vesi-Maija oli mennyt; hän oli nukahtanutkin sillä välillä, ja kun
siitä jonkin verran valpastui, niin näki miten haamu kaahotti uunilta
seinän läpi pihalle ja hollitalliin. Hän oli pannut merkille, että
sillä oli suora nenä ja ulkoneva otsa sekä hampunvaaleat hiukset ja
silmien kohdalla vain mustat reijät, ihan kuin haudassa maanneella.
Joku väitti siinä vielä, että mies oli nähnyt unta, mutta ylimaan
mies selitti vain torkkuneensa penkillä ja nousseensa sitten oikein
ikkunasta katsomaan, miten haamu kaahotteli pihan yli hollitalliin.
— Se on ollut Totan Ulla, sanoi Siekkis-Kaisa.
— Se se on ollut, vakuutti Turakan Taava.
— Sitä nyt tuota epäilee vielä, sanoi Alpin mummo. Se minusta vaan on
outoa ja kummaa, kun Mataleenakin on nähnyt sen varjon liihoittelevan
illalla uunin päälle.
— Outoa ja kummaa on! kuului toisteluja pitkin pirttiä.
— Ja missä se Mikkokin on? kyseltiin.
— Niin tosiaankin. Missä se Mikko on?
— Sukukunnan kirous painaa tätä taloa, sanoi Hajaani. Pyhä-Pietari
sentään! Ei tässä hyvin käy, ei tässä hyvin käy!
— Totan Ulla, Totan Ulla! mumisi koko pirttiväki.
— Mikä on Totan Ulla? kysyi silloin ylimaan mies.
— Eikö vieras sitä tiedä? sanoi Hajaani. Sekin tarina on laajalti
tunnettu ja tapahtunut tässä talossa, paljon ennen Timisjärven Taavan
surkeata kohtaloa.
Ei, eihän se vieras siitä mitään tietänyt, ja Hajaani alkoi kertoa
tuota muulle pirttiväelle vanhastaan tuttua tarinaa, jota jokaikinen
vaikka kuinka monesti mielellään kuunteli, kaamean jännityksen
vallassa, kylmän viiman väliin selkäpiitä karmiessa.
Myrsky ulkona alkoi laantua. Sade hellitti hivenen, mutta tuuli vinkui
vielä nurkissa ja kuulosti ulkohuoneitten ovia lonkuttelevan. Toiset
katselivat ulos, rajuilman möyhinää tarkaten.
— Ladon ovi on jäänyt auki, se pitäisi käydä panemassa kiinni,
huomautti joku katsojista.
Jokainen kuuli miten tuuli räsäytti aina väliin ovea, jotta koko
ulkohuonerakennus tärisi, mutta kukaan ei uskaltanut mennä ovea kiinni
salpaamaan, — peloitti hieman, eikä vaatteitakaan ollut vielä tarpeeksi
päällä.
Hajaani se siinä vain kertoi ylimaan miehelle, miten tuo aina
mainittu Totan Ulla oli aikoinaan asunut tässä samassa talossa, kauan
kauan sitten, miniänä talossa hummaillen. Totan maalta, sydänmaan
takalistosta, oli tyttö naitu ja kolme kaunista lasta oli se sitten
saanut: yhden pojan ja kaksi tyttöä. Mutta huhut väittivät, ettei
yksikään niistä ollut isännän oma lapsi, vaan suuren, mustan miehen,
joka aina väliin pimeän kähmässä talossa pistäytyi. Kuka sen sitten
tarkalleen tiesi miten todella asianlaita oli, menepä ja sano... Siinä
sitten pirttiä talossa pestiin, niin kerrotaan, juhannussiivousta yötä
päivää tehtiin ja Ullakin oli mukana. Kun huonekaluja siivottiin,
penkkejä ja sänkyjä sisältä ja päältä kuurailtiin, niin Ulla sanoi paki
paraastaan: »Viimeisen kerran tuotakin tuolia pesen». — »Mistä sen nyt
niin vissiin nuori ihminen tietää?» kysäisi joku akka joukosta. »Tietää
kun tietää», sanoi Ulla ja pesi ja kuuraili kuin tulen hädässä...
Puuhaa oli akoilla, myöhäiseen yöhön aherrettiin, puhtaana piti talon
jo aattona olla, ja Ulla-miniä se vielä aamupuoleen asti pihaa ja
nurkkia lakaisi ja rapasi. Kukaan ei mitään huomannut ennen aamua,
ei edes aavisteltu miniästä tuota ei tätä... Ylösnoustua sitä vasta
ruvettiin kaipailemaan ja hakemaan, ja vinttikamaristahan se viimein
löytyi.
— Vinttikamarista?
— Joo, hamppuköyteen hirttäytyneenä se siellä oli.
— Olipa se omituista. Sitä sattuu tässä maailmassa jos mitä.
— Sattuu vieras... Voi Pyhä-Pietari! Sitä sattuu jos mitä... Kerrotaan,
että Ulla oli taas saamaisillaan sille mustalle miehelle ja siksi teki
sen tekosen.
— Niin jumalattoman teon. Olisi puhunut miehelleen, jotenkin
selitellen... Ehkäpä olisi anteeksi saanut.
— Ehkäpä olisi, Pyhä-Pietari, ehkäpä olisi... Siitä on asiasta
monenlaisia arveluja, sellaisiakin, että sen varamies olisi väkisellä
tuon tekosen tehnyt. Ullan kaulaan silmukan omavaltaisesti pannut ja
sitten katto-orteen sen vetänyt.
Karsinassa oli nuorempi väki sulloutunut yhteen rykelmään, ja
nuo eri-ikäiset, punaiset maatiaisnaamat tuijottivat kertojaan
jännittyneinä ja vavahdellen. Mutta etempänä lavitsoilla ja
makuulavereilla istuvat vanhat, ryppynaamaiset akat ja ukot ottivat
osaa kertomuksesta johtuneeseen keskusteluun. Vaivainen, kurkussa
karahteleva, nariseva ääni yhtyi toiseen samanlaiseen, heidän
itsetietoisesti asiaa pohtiessaan:
— Natsarealainen siunatkoon! Väkivaltaisesti vetänyt naisen
katto-orteen...
— Niin kerrotaan, niin kerrotaan.
Koko pirtti olijoineen oli kuin suuri, esihistorian aikainen eläin,
joka tunsi ja tajusi joka hermollaan samoja tunteita, mutta jossa
siellä täällä löytyi vanhempia, itsetietoisempia soluja, jotka
vaistosivat enemmän ja puhuivatkin sen mukaan. Vanhat, harmaapartaiset
ukot uunin kupeella nauraa myhäilivät koko jutulle, ja heidän naukuva
äänensä säesti toisten puhetta, tarraten siihen silloin tällöin:
— Se mieskin, mikä lie hullu mies ollut, katosi sinä yönä. Toiset
kertovat, että jokeen olisi mennyt.
— Jokeen?
— Joo, jokeen... Hyvä Isä siunatkoon! Siitä on asiasta niin monta
juttua.
— On juttuja, mutta tämän pitäisi olla todenmukaisin. Minä kuulin
tarinan Huumosen vanhalta muorilta viitisenkymmentä vuotta sitten, ja
se selitti, että mies rakasti Ullaa ja siinä huumiossa tekosensa teki.
— Rakasti sitä isäntäkin, se Ullan oikea mies, ja itki ankarasti sen
aamua ja viikon vielä jälkeenkin päin, vuosikausia se ihan sitä suri,
hyvää ja hellää korven tyttöä... Mutta mikään ei enää auttanut. Synti
ja kuolema oli heidät erottanut...
Myrsky riehui taas ulkona täydellä voimalla. Hiekka ja vesi jytisivät
ikkunan ruutuja vastaan.
— Hyvä Jumala! Paholainen on päässyt irti, vaikeroivat akat.
— On pirunmoinen Jumalan ilma, sanoivat ukot.
Mutta Hajaani jatkoi juttuaan Totan Ullasta, ja akat lavereillaan
ja ukot seinänvieruspenkeillä jamasivat mukana. Ylimaan mies sanoa
tömäytti vielä siihen sekaan:
— Somapa oli tarina.
— Äläs tuota vielä sano, sanoi Hajaani. Pyhä-Pietari! Äläs tuota
sano... Synkkä ja autio oli talo sen jälkeen vuosikymmenen. Nuori
isäntä kulki pää kumarassa, ja vanhusten kädet tutisivat, jottei
vellikuppi tahtonut kädessä pysyä. Eikä naurettu talossa enää
koskaan, ei näihin vuosikymmeniin asti. Kaksikerroksinen pytinki oli
kuin ruumishuone — se rakennus oli ollut tämän nykyisen paikalla
— ja vinttikamarin ikkuna tuijotti kamalasti päivän hämärtäessä.
Talossa ryskyi ja napsui pimeän tullen. Totan Ulla ei saanut lepoa
haudassaan. Sen varjopuoli kummitteli vuosikausia sen jälkeen —
vieläkin se kummittelee, vaikka senaikainen rakennus on jo palanut
— aivan kuoliaaksi lapsia ja vaimoja se säikytteli. Ja ken vain sen
itsensä ilkihereillään näki, hän aina varmasti kuoli. Kerran oli
vieraalle laitettu vuode vinttikamariin, — uhaten oli vieras sinne
yöksi pyytänyt. Keskiyöllä hän sitten heräsi kummalliseen ryminään ja
rätinään. Ovesta astui sisään pitkä, musta mies ja tarjosi vieraalle
kirjeen luettavaksi, ja uunin edessä seisoi nainen vaaleassa puvussa
silmukkapäinen nuora kädessä ja sen silmien kohdalla näkyivät vain
mustat, syvät reiät. Vieraalla oli revolveri vuoteen vieressä tuolilla,
mutta siihen hän ei uskaltanut koskea. Kun pitkä, musta mies läheni
hänen vuodettaan, karkasi hän ovesta ulos, putosi rappusilta suoraa
päätä eteiseen päälleen, sairastui ja kuoli.
— Olipa se hirveä juttu. Herra varjelkoon!
— Oli, oli... Voi Pyhä-Pietari sitä miestä, joka Ullan hirteen veti!
Kostoksi veti, kun ei naista omakseen saanut, vaikka se raskaana oli
miehelle...
— Mikko kyllä on aina väittänyt, tämä talon nuorempi isäntä, jota juuri
kyseltiin, että Ulla ei olisi tuota riiaria oikein rakastanutkaan,
vaan että tämä kiristi miniältä rahoja ja muuta kaikkea mitä talossa
oli, jonkin salaisuuden pitämisen lunnaaksi, ja kun naisparka ei enää
lopulta jaksanut miehen kiristämistä kärsiä, hirtti hän itsensä. Tule
ja selitä kuka oikeassa on, huomautti Alpin mummo.
Myrsky riehui vielä kuin suuri, musta lintu kuolintuskissaan siipiään
lyöden, huutaen ja vaikeroiden. Pirtissä oli nyt hiljaisuus, mutta
ylhäällä vinnissä, jonne tuuli oli tiensä löytänyt, vinkui ja suhisi,
ja Hajaani ja muut pirtissä olijat silmäilivät ylös kattoon päin.
Hetken kuluttua oli sitten kaikki ohi. Oli kuin se kuolintuskissaan
huohottava olisi jo ehtinyt poistua, vieden mukanaan kaikki äänet ja
suuren tuskan ja hädän.
Mataleena itki karsinassa sängyissään, ihan ääneensä siellä
tyrskähteli, ja kun häneltä kysyttiin, mikä vaivaa, selitti tyttö:
— Tuntui äsken myrskyn riehuessa, kuin ulkona olisi joku valittanut...
Se teki niin pahaa...
Siekkis-Kaisa lieden luona oli heti valmis vastaamaan:
— Se kuollut se valitti paholaisen sitä repiessä, myrskyssä möyryten
kuolevaa mukaansa raahatessa.
— Mitä kuolevaa? Kaisa turhaan ihmisiä pelottelee... Älä ole Mataleena
milläsikään! Se oli vain ukkoskuuro, sanoi Hajaani, aivan kuin
vapautuen hänkin rajuilman ja kummitusjuttujen lumouksen alta.
Mutta Siekkis-Kaisa vastasi kimakalla, karulla äänellä ovensuusta
Hajaanille, huutaen tarpeettoman kovasti:
— Ukkoskuuro tahi viimeinen sanoma onnettoman saattajalta, kurjan
sielun väkivaltainen lähtö iankaikkisuuden pimeille pihoille.
Pimeyttä jatkui vielä, mutta myrsky oli jo ohi. Uunin päältä kuului
Vesi-Maijan omituinen, vinkuva ääni:
— Älä huuda Siekkis-Kaisa niin kovin kamalasti! Täällä on Totan Ulla,
joka kaipaa sinua.
— Mitä sanot? Mitä se Maija siellä horisee, huppana?
— Enhän minä mitään, se tämä Totan Ulla täällä kaipaa.
— Ulla?
— Totan Ulla tuossa istuu seinän vieressä. Tules katsomaan! Valkea
vaippa on sen yllä, ja sinua se kaipaa...
— Minua? Hyvä Jumala! En minä uskalla tulla... Mitä se minusta?
— En minä tiedä... Kysy sinä... Tuossa se istuu ja sinua kaipaa...
— Minua kaipaa... Voi Hyvä Jumala sentään!
— Niin, niin... Sillä on sinulle asiaa... Tule tänne. Sillä on sinulle
asiaa...
— En minä uskalla tulla. Kysy sinä se asia.
— Se sinulle kuolemasta puhua aikoisi.
— Hyvä Jumala, kuolemasta! Mitä se vielä sanoo?
— Sanoo sinunkin tänä kesänä kuolevan ja erään toisen, vieraan, joka
siellä istuu...
— Niinkö sanoo... Hyvä Jumala, mitä sanoo! Eikö sano vanhan emännän
kuolevan?
— Ei sano. Toiset ne ovat jotka kuolevat, ei vanha emäntä... Ensin
meitä menee kaksi tästä talosta, sitten tulet sinä...
Siihen se puhe loppui. Mutta pirtissä alkoi hätä ja hytinä. Korvasta
korvaan supatettiin, hoiperrellen ihan sänkyjen laidoilta sänkyjen
laidoille hiiviskeltiin, pelokkaina ja hätäillen supatettiin:
— Totan Ulla.
— Totan Ulla.
— Se näki sen, Vesi-Maija.
— Hyvä Jumala! Se näki sen.
— Joku kuolee.
— Kuka kuolee?
— Tämä Kaisa.
— Tai Vesi-Maija itse, sehän sen näkikin.
— Vaan Ullapa sanoi, että Siekkis-Kaisa ja tämä vieras...
Mutta Siekkis-Kaisa mekasti jämerästi, tuskastuneena hätään ja
hytinään, itseäänkin rohkaisten hän pauhasi:
— Mitä sitä akat turhaa turisee. Unissaan se vain niin puhui. Ei kukaan
kuole. Tai jos nyt joku pakostakin kuolee, niin Vesi-Maija itse kuolee,
niin se on raihnainenkin, sairastellut vuosikausia... Tahi sitten
Mikko, joka näki sellaisen omituisen unenkin talvella...
Mutta pirttiväki ei niin vain yht'äkkiä rauhoittunut. Makuulavereilla
ja sängyissä supateltiin, ja miehet penkeillä kumarassa istuskellessaan
katsahtivat aina väliin kulmainsa alta epäillen Kaisaa ja uunin päällä
nukkuvaa Vesi-Maijaa. Tiedettiinhän kummankin usein ryiskelevän. Ja
joku sanoi jo ääneenkin:
— Niinhän se sanoikin Vesi-Maija, että ensin meitä menee kaksi ja
sitten tulet sinä perässä.
Siekkis-Kaisa hämmentyi tämän kuultuaan ja jäi suu auki tuijottamaan
puhujaan. Totta totisesti se Vesi-Maija äsken niin sanoi. Hän melkein
häkeltyi siihen paikkaan. Totisesti Vesi-Maija niin sanoi.
Ukkojen puolella virisi nyt tarina Mikon talvellisesta unesta, johon
Siekkis-Kaisakin oli vihjaillut ja joka tosiaankin oli muistelemisen
arvoinen. Kerran talvella, aamulla ani varhain, oli Mikko pirttiin
tultuaan kertonut väelle nähneensä yöllä kummallisen unen, josta
eivät tosin muut kuin Mataleena ja Vesi-Maija silloin paljoa
piitanneet, mutta joka sittenkin saattoi pohjustaa. Arkussa Mikko
unissaan valekuolleena muka makasi, oikein koreassa ruumispaidassa ja
muutenkin kukkasin koristettuna. Akat veisasivat siinä ympärillä, ja
hän itse lavalla kytjötti pihamaalle kyhätyssä lehtimajassa. Ihmiset
kävivät häntä sitten vuorottain katsomassa, vaimo ja lapsetkin itkien
katsomassa kävivät, ja Hajaani ja naapurin isäntä katselivat kauan
lavalla kytjöttävää miestä ja naapurin isäntä sanoi Hajaanille,
ettei päässyt Mikko eläissään isännäksi, sitä se mies pahoi ettei
päässyt... Niin se unessa kuvastui... Ja Mataleena istui koko ajan
siinä jalkopäässä olevalla tuolilla ja nyyhkytti kädet silmillä,
ja Vesi-Maija raukka itki päänpohjissa. Ja sitten vietiin mies
kirkonhautaan. Pappi vihki haudan, viskaten kolme kertaa pienellä
lapiolla multaa silmille, jotta tupehtua aivan oli, sanoen samalla:
»Maasta olet, maaksi tulet...» Voi, miten paha oli Mikon siinä olla,
kun ei ollut vielä kuollutkaan ja oma tyttökin viskasi multaa päälle ja
äiti ja muut. Mutta sitten kuului ääni: »Tämä on nyt sinulle vain unta,
mutta ensi helatorstaihin mennessä kaikki tämä toteutuu. Oma tyttösi
heittää arkullesi silloin multaa ja vaimosi vuoteessa makaa. Kuudes
tunti on silloin täytymässä. Pane merkille tämä aika...»
Akkoja oli kokoontunut täysilukuinen kopla karsinaan juurta jaksain
pohtimaan Mikon ja Vesi-Maijan kuolemaa, vaikka kenpä siitä varmuutta
sai, — sen vain tietää sai, että Vesi-Maija raukka oli kovin raihnainen
ja Mikko tahallaan surman paikkaa haki. Ja eihän sitä ihmisraukalle ole
totista tietoa annettu, ei hetkeä ei paikkaa ilmoitettu, milloin sielu
iankaikkisuuteen temmataan.
Menepä ja sano se sinä, ihminen, milloin sielusi pois temmataan!
Pontius Pilatus sentään!