Mutta alhaalla pirtissä kertoi Hajaani siinä hartaana kuunteleville
rengeille ja loisille, piioille ja kasakoille Mikon nuoruudenpäivistä
ja siitä, minkälainen mies hän oli ollut ennen krinuliinimamsellin
taloon tuloa, tämän samaisen, joka nyt lapsivuoteessa makasi, ja miten
Mikko teki Maijankin onnelliseksi. Siitä selosti Hajaani sanoen lopuksi:
— Onnellinen oli silloin Mikko, semmoinen hyvänlaatuinen löppänä ja
voimakas kuin korven karhu, leveäluinen ja miehen näköinen, kuten
nytkin, jo lapsenakin kuin miehestä pienennetty... Leikkiotteluissa
tunnustettiin hänet kylän voimakkaimmaksi mieheksi. Yhdellä kädellä hän
vastusti aina miehen, toinen sai kaksin käsin rinnuksissa reuhkasta,
mutta töppöset ne vain ilmassa vilahtivat ja siinä oli mullassa mies.
Hyväntahtoinen hymy asusti aina hänen huulillaan, eikä kukaan ollut
nähnyt hänen leikistä suuttuvan. Kaikki pitivät hänestä, naiset ja
miehet, ja ryyppyäkin hän paremmin karttoi. Sellainen oli Mikko
silloin, miesten mies... Mutta suvun kirous kohtasi häntäkin, ja se
oli ukon ja vanhan emännän syy. Vesi-Maija pantiin kaupunkiin muka
räätälinoppiin ja krinuliinimamselli tuotiin taloon. Ne olivat jo
silloin hullusti Mikon ja Maijan asiat. Itse he eivät sitä oikein
tietäneet, mutta vanha emäntä sen kyllä tiesi. Krinuliinimamselli tuli
taloon hameet ovenpieliä raapien, ja Mikko hyvänsuopa mies ei arvannut
välttää ansaa. Sievä ja herttainen se olikin tulokas katsella, ja Mikon
pää meni pyörälle.
— Muistanhan tuon minäkin. Korea se oli puvun ja muunkin puolesta; ja
kummako se nyt sitten oli, jos Mikonkin pään saivat pyörälle ja aivan
vihille asti viettelivät sellaisen korean naisen edessä.
— Vanhan emännän ja ukon syy se oli. Pyhä Pietari! Jo sitä silloin
päiviteltiin. Vesi-Maija sai pian potkut kaupungista räätälinopista,
kun asiat kerran olivat niin huonosti. Mutta ei emäntä antanut edes
sitä yötä piinassa olevan vaimon talossa olla, Kapelon mökkiin se heti
toimitettiin...
— Aivan niin, sinne sai nuori tyttö raukka mennä rakkauttaan itkemään.
— Sellaista se on maailma!
— Sellaista se on. Sitten vasta, kun Maija teki sen minkä teki,
Mikkokin houreistaan heräsi.
— Olisi silloin sitten nainut poloisen.
— Niin sinä sanot. Olisi poloisen nainut... Hyvä Jumala! Kun asiat
olivat jo hullusti toisenkin kanssa...
Mutta Hajaani siveli pientä leukapartaansa ja sanoi hänkin:
— Joo, joo, kyllä se tapaus Mikkoon koski, totteroisena hän sitten
vihillekin meni. Aivan silmät seisoivat miehen päässä, kun tuossa
lattialla krinuliinimamsellin kanssa häähankituksissaan seisoi.
— Mutta komea oli se pari syrjäisten katsella. Muistan miten hääväki
tupisi pitkin pirttiä: »Jopa on pulska pari, jopa on pulska pari!»
Ja totta sanoen, ulkonaisessa katsannossa olivat vanha emäntä ja
ukko olleet oikeassa, heistä tuli pulska, hyvännäköinen pariskunta,
tarpeeksi kookkaita ihmisiä molemmat ja käytös kummallakin vielä niin
miellyttävä ja moitteeton.
— Joo tuota, niin oli... Mutta missä Vesi-Maija silloin oli? Asian
tunsi jokainen häätalossa liian tarkoin, ja käsi vapisi Mikolla, jottei
sormus tahtonut hyppysissä pysyä, ja kyynel se kiilsi rovastinkin
silmässä. Hänkin tiesi, missä Maija silloin oli, ja sen ääni värisi
vielä hääsaarnaa sanellessa...
— Mitä se haastoikaan silloin rovasti?
— Tuskanlaakson asujamista se haastoi. Jepikian kauhiasta kansasta,
joka nai ja huoli ja syntiä Herraa vastaan teki, sekä siitä, miten sitä
kansaa synneistänsä rangaistiin... Voi Pyhä Pietari! Voimallisesti
saarnasi silloin rovasti. Se puhui siitä kansasta vertauksilla, vaikkei
monikaan silloin rovastia ymmärtänyt.
Tuli hetken hiljaisuus, ja Hajaani vaipui nuoruuden aikaisiin
muisteloihin.
Hartaan hiljaisuuden katkaisi sitten Sassu-Jussi töykeällä puheellaan:
— Mutta pökkö se on minusta sentään aina Mikko ollut, sellainen tökerö
pökkö...
— Mitä sanoit? kysyi Hajaani havahtuen muisteloistaan.
— Sanoin vain, että pökkö on aina pökkö.
— Saattaa olla, sanoi Hajaani, mutta ei minusta Mikko mikään pökkö ole,
ei nyt eikä ennenkään ole ollut, vaikkakin jo syntymässään vian sai.
Kyllä se nuorempana hyvinkin miehen reiän täytti, niin toisessa kuin
toisessakin paikassa. Voi Pyhä Pietari! Kerrankin rengit sunnuntaina
liha-aitassa sormikoukuin voimiaan koettelivat, ja se se mies oli, joka
kymmenleiviskäisen painon aitan kynnykselle nosti. Mikko hymyili heille
tapansa mukaan, ja toiset kehoittivat: »Yritäpäs sinäkin!» Ja eikös
ottanutkin Mikko painoa kuin sormustinta sormikoukkuunsa ja kantanut
sitä sen tien aitasta ja pihan yli pirtin pöydälle, jossa se sai Mikon
kunniaksi olla koko sen pyhäpäivän.
— Entäs lapsena sitten, puheli Alpin mummo, pienenä poikapalleroisena
tuossa vain lattialla yksinään kelli, ilman hoitajaa se siinä makasi
ja muhjotti päiväkauden. Kerran sitten, kun se taas tuossa penkillä
pitkällään potki, tuli naapurin kimakkaääninen Aaro-poika, joka on
jo aikaa kirkon mullissa maannut, tuli pirttiin naapurin serkkupoika
ja alkoi korkealla lapsen äänellä kilittää Mikolle: »Meilläpä on
oikein pikkuinen lihahevonen.» Mutta Mikko, joka oli lapsenakin jo
kuin miehestä pienennetty, kuten äsken sattuvasti sanottiin, vastasi
serkulleen römeällä miehen äänellä: »Eipähän oo kuin puuhevonen.» —
»On se», kilitti naapurin Aaro, »oikea pikkuinen lihahevonen se on. Se
on yöllä tullut tallin karsinaan. Lähdepä sinäkin katsomaan!» Ja niin
siitä mentiin yhtenä ryöppynä naapurin talliin asiaa toteamaan, ja
eikös kanalja ollutkin oikein sitä varten tehdyssä karsinassa siellä
oikea pieni lihahevonen. Mikko ei ollut vielä ikinä nähnyt niin pientä,
sievää hevosta ja hän alkoi kärttää isältään heillekin sellaista. Isä
ei ensin vastannut mitään, antoi pojan vain siinä jälessä juosta ja
kurnuttaa, mutta kun pieni mies ei hellittänyt, itki ja kärtti vain,
lupasi hän sen ensi kevääksi hommata, kuten hommasikin, oli se sitten
Mikko minusta nuorena aika mukava, ihan kultainen lapsi.
Mutta kärtyinen karsinaväki vain juonitteli ja väitteli:
— Mokomakin turjake, tuota nyt kehua...
— Lie lapsena jokin ollut ja sitten nuorempana, ei minusta nyt.
— Ei minustakaan.
— Vaan hyvä mieshän se sentään on, ei kenellekään väärää sanaa sano.
— Ei sano, mutta on muuten vätys mieheksi.
— Mitä te turhaa, miesten mieshän Mikko on... Köyhääkin toisinaan
auttaa.
— Niin toisinaan, kun oma oitti antaa. Muuten tohvelin alainen,
tupennahkainen mies.
— Semmoinen on minustakin, ilmanaikainen tuhnake.
— Tuhnake on, kepuli mies, kuin nukkuneen rukous aamun illan silmät
sameina omissa mietteissään kulkee.
— Niin nyt, vaan eipä ennen, toisenlainen oli ennen.
— Toisenlainen toki. Ja kummako tuo jos nyt, tuollaisessa
painostuksessa ihan... Ukon käskyläisenä saa parhaan ikänsä kuluttaa, —
johan tuossa vaikka minkälaiseksi.
— Ja siihen vielä monta muuta seikkaa tykö.
— Aivan niin. Siihen vielä muuta tykö, ristiä jos minkämoista.
— Tuokin krinuliiniemäntä semmoinen, huutaa kuin Hullu-Tiina ja
räkättää Mikolle alinomaa. »Siinä se elukka kyökissä pyörii», sanoo.
»Ei edes ulos mene, kyökissä pyörii...» Ja taas kun ulkona mies toimii,
niin kaipaa ja itkee...
— Se on sellainen ärmäke.
— Ärmäke on. Kärsimystä siinä on Mikolla.
— On, on... Kyllä ne ennen nuorempana, kun Mikossakin oli vielä tulta
ja taulaa, ovat sitten monesti olleet tukkanuottasilla, Mikko ja tämä
Mikon emäntä... »Siinä kontturoipi koko aamun», huusi kerrankin Mikon
emäntä, »toinen jalka housunlahkeessa ja toinen ulkona!» Ja kun emäntä
pompatti, sadatti Mikko: »Suus kiinni ämmä, krinuliiniämmä!» Kaksi
yksinkertaista huusi yhteen ääneen: »Älä siinä huuda, senkin nauta!» —
»Minäkö nauta?» — »Sinäpä sinä, nauta, nauta!»
— Semmoinen se on Mikon emäntä, morakka, ja marisee yhtenään, ja
köyhälle korskea ja kade.
— Korskea ja morakka se minustakin on.
— On, on, sellainen lutikka.
— Sanos tuota muuta.
— Sellainen, sellainen, toisen syöpä.
— Sano tuota muuta.
Mutta Hajaani kertoi kauniita tarinoita Mikon nuoruuden päiviltä.
— Pyhä-Pietari! sanoi hän. Ei ikinä unohdu eräskään kesäinen aamu. Minä
siinä vielä makasin kotimökkini pirtin sängyssä, seinän vierustalla,
ja päivä jo paistoi ikkunasta sisään. Olin äidille heinää tekemässä,
illalla olimme myöhäisempään läjänneet. Isä oli silloin jo kuollut.
Siinä minä makasin sängyssä seinän vieressä, ja aurinko paistoi
ikkunasta vasten naamaa, ja äiti laittoi juuri kahvikuppeja pöytään,
kun ulkoa kuului astunnan jytinää. Äiti silmäsi silloin ulos ja huusi
minulle: »Tulehan katsomaan! Tulehan katsomaan! Tukalan Mikko astelee
jo väkensä edellä niitylle, ja sinä yhä sängyssä venyt. Tulehan
katsomaan!» Ja kun minä en siitä niin pian joutunut, hoputti äiti:
»Nouse jo sinäkin, kello käy viittä!» Minä sitten hilausin ikkunan
ääreen, ja todellakin käveli Mikko ulkona väkensä edellä niitylle. Kuin
kuninkaan poika asteli hän siitä sivu nousevan auringon kultaisessa
hohteessa. Nuori se silloin vielä oli, siinä kahdeksantoista
seutuvilla, solakka, korea nuorukainen. Soma oli katsella sen käyntiä.
Siinä auringon punaisessa hohteessa käyskeli nuorukainen viikate olalla
tietään, valkoinen paita ja siniset housut päällä ja katse tuimasti
eteenpäin tähdättynä; ja jälessä asteli lukuisa niittyväki hiljaa
keskenään haastellen, millä piippu suussa sauhuten, millä taas suuri
kontti tahi leili selässä heiluen; viimeisinä kävellä sipsuttelivat
nuoret tytöt, päässä ruiskaunokeista tehdyt seppeleet. Maijakin siellä
käyskeli aamuvirkeänä koreassa puvussaan, pitkät, vaaleankellertävät
letit takana heiluen ja ruiskaunokkinen kruunu päässä. Sinne häipyi
Tukalan väki auringon nousuun päin, missä oli niin punaista ja
kirkasta... Mutta äiti kertoi, että samalla tavalla ukkokin ennen
asteli väkensä edellä, ja ukon isä samoin. Sukupolvesta sukupolveen
ovat he olleet ahkeria työmiehiä, aamusta anivarhaisesta iltamyöhään
asti hiessäpäin ahertaneet.
— Tuskinpa sentään ukko. Isäntänä se vain ukko meuhaa, hevosella
niitylle ajaa ja siellä ladon luona karjuu ja meuhaa.
— Nyt vanhempana tietysti ajaa, ei jaksa enää väen mukana rehkiä, mutta
nuorempana rehki hänkin.
— Taisipa rehkiä, sinä kai sen tietänet...
— Joo, rehki se ukkokin, ja joka ei jaksanut perässä tulla, se sai
kurssia keinoihinsa. Vaikka on se tuo Mikkokin rehkinyt osaltansa.
Ennen aina eellimmäisenä toimekkaana työssä touhusi. Ei niitylläkään
paljon siekailemaan joudettu. Heti, kun aamulla perille päästiin,
sieppasi hän viikatteen ladon raosta ja alkoi liipata. Siinä jos joku
kyhnäili, niin varmasti väestä jäi, sillä liipattuaan Mikko heti
painui heinikon rajaan ja niitti menemään, ja väki tuli perässä.
Hyvä niittomies se on aina ollut, pysymistä siinä oli perässä.
Niin perävilkkaa niitettiin rupeama ummelleen, ja naiset jälempänä
haravoivat heiniä luovolle. Työtä sitä tehtiin talossa, aina yhtä
painoa rupeama levähtämättä, kuin hengenhädässä.
— Totta kai, kun nytkin vielä...
— Ei se ole enää sellaista kuin ennen, ei lähestulkoonkaan. Silloin
ukko aina keppi kädessä työväen perässä käveli, ja joka ei jaksanut
työtä tehdä, sai kurssia keinoihinsa.
— Olipa se kyytiä: poika edellä, isä jälessä, työväki välissä potalsi...
— Olihan se silloin... Pyhä-Pietari sentään!
Nyt avautui ovi ja sisään astuivat hollissa ollut Naskun Heikki ja
Pikku-Jussi, joka oli vain tallissa hevosia ruokkinut. Naskun Heikki
lyödä jämäytti kintaat lattiaan ja sanoi reippaasti:
— Terveisiä hollista!
— Niin, ja terveisiä hollitallista! lisäsi siihen Pikku-Jussi
leikitellen.
— No, ketä siellä oli? kysäsi Siekkis-Kaisa.
— Tallissako? sanoi Pikku-Jussi. Pikkutamma ja isotamma, musta ja
kaksikarva, hiirakko-ori ja — —
— Mitä se siinä muka Pikku-Jussi turisee! Hollissa, minä tarkoitan.
Ketä hollissa oli?
Olkapäitään liikutellen, ikäänkuin hartioissa olevaa kutkua hilliten
pojat ylimielisesti luettelivat vuorotellen:
— Litukan Heikki ja Uutan Antti, Luntin Lassi ja Luukis Jussi...
— Niin, niin, ja Palmin Paavo ja Puumin Pisse...
Mutta Siekkis-Kaisa torui poikia.
— On siinä minulla muka viisaita miehiä. Korvantaukset vielä märkinä ja
vanhoille ihmisille konstaillaan.
Pikku-Jussi kohautti vain housujaan ja paranti tuppivyötä sekä tuumi
sitten:
— Seitsemän toistakymmentä talvea on tämä poika jo tallustellut, jotta
ovat siihen kerinneet korvantaukset jo kuivua jos kastuakin.
— Taisivatpa taas eilenkin illalla kastua, huomautti siihen Lotta tyttö
sievissä pyhätamineissa siinä hommaten ja heiskalehtaen.
— Siltä se kylvyn jälkeen näytti, — silmät ihan päässä pyörivät, sanoi
Mataleenakin hääriessään kyökin ja pirtin väliä.
Pikku-Jussi katseli pyhätamineissaan hääriviä tyttöjä ja sanoi:
— Kas, kas, naasikoita, miten kiukkua ja kiusaa täynnä. Hehheh!...
Ovatpa tytöt nyt koreina. Ovatpa tytöt nyt koreina...
Ja Kaskun Heikki, hieman hollituulella ollen, rallatti siihen sekaan
heti, somasti päätään kallistellen ja koreasti pyntätyitä tyttöjä
makeasti katsellen:
Saakeli soikoon samettiranne.
Ympäri päätä punanen vanne.
Tytöt nakkelivat niskojaan, mutta Hajaani asetti poikia.
— So, so, pojat! sanoi hän. Älkääpä siinä nyt päälläpäsmärinä remutko!
Pirtti täynnä vanhoja ihmisiä, ja siinä kehtaatte moskulat rehennellä...
— Potaskata suuhun mokomille, sanoi Sassu-Jussikin.
Pojat vetäytyivät kuin hävenneet herraskoirat ovisoppeen, mutta
vanhempi väki palasi taas äskeiseen puheeseen Vesi-Maijasta ja Mikosta
selitellen... Ja ikäänkuin lopuksi toden singauttaen sanoi Sassu-Jussi
siinä penkillä venytellessään:
— Höperöksi se näyttää jo Mikkokin tulleen, torkhuusiin joutaisi koko
mies.
— Minusta tulee mies tuollaisessa elämässä jos miksi, huomautti siihen
Tynkä-Tiina. Vahditaan ja vahditaan aina vain, ei syömmen lepoa raukka
koskaan saa. Tässä tuonnottain joelle käveli ja onki saikalla likoon
pantuja vittaksia vedestä, niin siinä jo jälkeen vanha emäntä juoksi
ja huusi kuin päätä leikaten: »Hyvä Jumala! Mitä se Mikko siellä
haroskelee?» — »Tätähän minä, tätä», vastasi Mikko. »Mitä tätä?» huusi
vanha emäntä. »Vettä tässä...», selitti Mikko.
Ja pirttiväki toimessaan päätteli:
— Ei se sentään sitä tajua, että häntä höperönä pidetään; se on hyvä se.
— Ei se sitä toki tajua. On koko iän miestä vaalittu kuin sylivauvaa...
— Se on hyvä sentään se; jos se todella asian tajuaisi, niin
höperömmäksi kävisi...
— On se tosiaankin omituista huolenpitoa, puuttui puheeseen Hajaanikin.
Pyhä-Pietari sentään! Omituista se vaan on. Tässäkin eilen, kun Mikko
säkin vinnistä haki — käytteitä näet piti myllyyn viedä — ja kun
sitten sen vinnistä verannalle toi ja syynäili siinä kaiketi, että
eheäkö vai hajanainen, niin jo akka siihen tinkaamaan, että mitä se
niistä säkeistä. »Tuota käytteitä tässä», tuumiskelee mies. »Mitä sitä
tyhjästä säkistä käytteitä muka?» — »Tuota minä haen»... Ja Mikolla
meni koko käytteitten vientihommat sekaisin. Säkki putosi siihen
verannan lattialle, ja hän meni joen sillalle seisomaan.
— Sellaisiahan ne ovat. Paljon on talonväessä syytä Mikon ja
Vesi-Maijan höperyyteen.
— Joo tuota, paljon on. Pyhä-Pietari! Mutta jos tässä ei aivan
niinkään pitkälle mennä, että onnettomien välilöihin, niin muussakin
katsannossa... Ja lapset ja renkipojat ovat perineet saman tavan.
— Aivan niin, jos Vesi-Maijakin vaikka kuinka mitätöntä hommaa ja
yrittelee, niin siinä jo höplähuulilla on mankumisen sijaa. Härnäillään
ja udellaan, kysytään ja vastataan turhanpäiväistä jos minkämoista,
kunnes Vesi-Maija jättää koko homman ja menee kirkolle vahtimaan.
»Miksi Maija nivusiaan kaapii?» kysytään. »Syyhyttää, syyhyttää.» —
»Syöpikö siellä?» — »Syöpi, syöpi...»
— Joo, niin on, sukukunnan kirous painaa tätä taloa. Ja tänne se tuo
Maija raukkakin sattui tulemaan, kuin perhonen kynttilästä haki tyttö
täältä turmiotaan.
— Ja Mikko, miehinen mies, vielä tyttöraukkaan ryhtyi, orpoon ja
turvattomaan.
— Se käveli silloin Mikkokin maailman laitimmaista äärtä ja eikö
vieläkin kävelle lähellä gehennan savuavia kuiluja.
— Ettäs sanot, Tynkä-Tiina! Ettäs vielä sanot!