Vesi-Maija ei saanut aivan heti unen päästä kiinni, mielessä asusti
levottomuus ja hätä. Hän ei ollut nukkunut paljon koko yönä, niin oli
painostanut se Mikon eilinen puhe Mataleenalle:
— Hae nahat vintiltä, niin teen sinulle kintaat. Minä huomenna kuolen
kuuden aikaan...
Ja Maija oli ollut kuuden aikaan kirkon portailla Mikkoa vartomassa,
jottei vain varkain pääse... Ei ollut malttanut nukkua, oli pelännyt
Mikon silläaikaa menevän.
Kun aurinko palasi pesistään, hyyperti hän kirkkosolalle, rykien ja
tuumiskellen.
— Eikös jo olekin aika lähteä? sanoo hän siinä solalla auringolle ja
varjostaa kädellään silmiään. Kas kun ihan kilottaa katsoa! Kovin
huikaisee kevätaurinko pimeään tottunutta silmää...
Vesi-Maija tirkistelee aurinkoa. Eipä se sentään huikaise, vaikka
kilottaa...
On varhainen aamu, kun Maija hyypertää kirkkomäelle. Kultainen aurinko
kiipeää vasta maan alta kirkon tapulin takaa... Kas miten se onkin
korea! Sieltä tulee valoa aivan hulmuten pitkinä, kultaisina kimppuina.
Maija pysähtyy ja katselee aurinkoa. Hän ei ole ennen sitä tuollaisena
nähnyt, noin koreana, luoksensa vetävänä. Eivätkä silmät huikea sitä
katsellessa. Sinne he Mikon kanssa menevät, tuonne kauas auringon
nousun maahan, jossa on niin ihmeen ihanaa. Varsin kai se Mikko eilen
sanoi Mataleenalle:
— Hae nahat vintiltä, teen sinulle tyttö kintaat. Minä kuolen huomenna
kuuden aikaan...
Se koski silloin niin kipeästi Maijaan, jotta itku ihan pääsi. Mutta
Mikkopa kävi häntä lohduttamassa, silloin päivällä ja vielä illallakin,
pukkasi häntä sivumennen kylkeen ja sanoi leppeästi:
— Älä siinä sure Maiju. Tulen sinua sitten noutamaan kirkon portailta,
tulisella ruunalla...
Vesi-Maija on istahtanut siihen kirkonportaille ja katsahtaa Tukalaan
päin... Ja mitä ihmettä! Sieltähän joku jo tuleekin, Mikko sieltä
tulee hollitallin takaa, ajaa korskuvalla tulisella ruunalla. Pianpa
joutui... Hei vain! Aivan Maijan vierestä se poika pyörähyttää, kiertää
kirkon ja tapulin, mutta ei ruoja otakaan Maijaa kärryihin. Hei, miten
ajaa korskeasti Mikko! Kärryt siilaa kiveltä kivelle, ovat aivan kuin
kaatua, toiselle ja taas toiselle puolelle keinahtelevat punaiset
kiesit ja vieterit somasti hempuvat, kun toinen ratas siilaa ja toinen
ilmassa pyörii. Mutta ei ota Mikko Maijaa kieseihin, sivu vain hurjasti
ajaa, läpi niityn korpeen päin. Hevonen ihan lentää ja rattaat ilmassa
leijaavat... Sellainen se on Mikko, huimapäinen se on, kultainen poika.
Vesi-Maija hivenen itkeä tillittää, vaan ei auta, ei, auta... Ja ehkä
se sentään tulee vielä hakemaan häntä... Käy vain ensin katsomassa
mimmoiset ovat tilat ja tulee sitten hakemaan... Ei se Mikko sanaansa
syö... Kun kerran lupasi, niin kyllä tulee, kyllä varmasti tulee...
Vesi-Maija kävelee takaisin taloon ja muistelee Mikkoa, sen komeata
ajoa ja korpeen katoamista. Sinne se meni ja sinne se tulee vielä
kerran häntäkin hakemaan tulisella ruunalla... Korskea mies se on ja
komea, kuin keisari se kulkee, niin olivat sillä mustanpuhuvat posket
ja nenä... Kyllä se häntäkin vielä tulee hakemaan, tulisella ruunalla...
Hän menee pirttiin; siellä on väki jo hereillään, rengit pitkin
penkkejä istuskelevat ja piiat ja loiset karsinassa purajavat. On
Erkin päivän aamu, sunnuntaiaamu, ja siinä jo pyhäpäivää istumalla
ja tuumimalla aloitetaan. Maija menee uunille. Viluttaa ja nukuttaa.
Kauan onkin tullut unta säästetyksi, jo monta vuorokautta, silloin
tällöin vain pikkuisen, muutaman minuutin on silmä ummistunut. Uunilla
on niin hyvä olla, lämmin ja hyvä. Ensin ryvittää vähän, sitten on
jo aivan hyvä olla. Hän makaa siellä raanun päällä ja vetää toisen
raanun korviinsa. Alhaalta pirtistä kuuluu hiljaista puheensorinaa ja
väliin nauruntirskahduskin, eikä hän sanoja erota eikä enää varmaan
tiedä nukkuuko vai valvoo, niin on hyvä ja lämmin olo siinä raanujen
välissä...
— Nyt se jo siellä nukkuu, Vesi-Maija, sanoo Mataleena.
— Antaa raukan nukkua, jotta hieman rauhoittuisi, sanoo Hajaani...
Maija parka...
— On siinäkin yksi eläjä rikkaan rikkaläjässä, kuin umpisilmä
toukka muitten jäännöksiä tonkii, sanoo Pikku-Jussi ovensuupenkillä
nuokkuessaan.
— Tule ja sano, sanoo Hajaani. Voi se olla onnellinenkin, parempi
kuin joku muu, joka itseänsä jonakin napana täällä pitää. Niin se
naureskelee ja myhäilee väliin, jotta aivan oudolta tuntuu. Tule ja
sano, kuka tässä umpisokkona tonkii...
Ja siinä puhui Hajaani totta, sillä onnellisena muisteli Vesi-Maija
siinä lämpimien raanujen välissä unen ja valveillaolon rajamailla
sitä aikakautta, kun hän synnyinseuduiltaan saapui tähän kylään
leveätä maantietä tallustellen, sirkeänä ja terveenä kuin keväinen
hirvenvasikka. Ja häntä vastaan tuli onni kuin avattu satukirja jo
ensimmäisessä talossa kylään saavuttuaan. Tähän taloon hän jokiahteelta
maantienristeyksestä poikkesi, ja jo verannassa tuli vastaan jykevä,
korea nuori mies ja tervehti kuin omaista ainakin, kuin kaukaisesta
maasta saapunutta kaivattua sukulaista, niin se siinä tuttavallisesti
hymyili, punakka ja hyvännäköinen poika. He seisoivat sitten hetkisen
vastakkain kuistissa toisiaan katsellen, kunnes Mikko viimein sanoi
reippaasti:
— Jää taloon tyttö!
Ja Maija jäi. Sen kummempaa puhetta ei ollut.
— Se on heinätyttö tämä, kuuli hän sitten kerran ukon naapurin
isännälle selittävän. Mutta heinänteon jälkeenkin jäi Maija vielä
taloon ja on edelleenkin ollut, aina tähän päivään asti, paitsi silloin
muutaman kuukauden Kapelon mökissä majaillen, kun se onnettomuus
tapahtui, joka vieläkin sydämeen koskee ja päätä pyörryttää...
Löytyy sitä toisinaan maailmassa mukavakin majapaikka ihmiselle, kuten
tämäkin Tukala Vesi-Maijalle, sopiva elellä ja olla...
Kun Maija taloon tuli, oli hän kaunis naisihmisen vesa, tuossa vasta
kahdeksaatoista käypä, pitkänhuiskea, vartalo notkahteli kävellessä.
Tyttö oli kaino kuin kedon kukka ja uskoi ihmisistä pelkkää hyvää,
Mikosta kuten muistakin — ja erittäinkin Mikosta...
Mikko katseli jo heti alussa tyttöä hellästi, ja siitä se sitten alkoi
se silmähomma. Katse vastasi katseeseen, aivan se sädehti Mikon silmä
koko sen kesän ja seuraavan talvenkin. Mitä se oli? Kuukausiin he eivät
uskaltaneet siitä toisilleen puhua, niin voittamattomasti veti heitä
yhteen se omituinen halu.
Kuuma oli silloin kesä, se heidän ensimmäisensä. Piiat ja rengit
tappelivat yhtenään hyttysten ja paarmain kanssa, mutta eipä Maijan
eikä Mikon tarvinnut tapella, heitä ikäänkuin varjeli silloin joku muu,
parempi ja pyhempi... Siinä kun yökunnissakin niityllä samassa aitassa
maattiin, tappeli palkkaväki unen toppurassa pinnaajien kanssa, jotta
hiki paljaasta vaivasta päältä virtasi. Mutta Maija ja Mikko katselivat
silloinkin vain toisiaan ja nauroivat itikkain kanssa tappelijoille.
— Onpa niillä nyt mukamas lysti, sanoi joku vanhapiika unentoreissaan,
tyhjännaurajilla.
— Hultittomat aina nauravat, vihaksi ihan pistää, lisäsi toinen.
Mutta silloin sitä vasta naurettiin. Maijaa ihan katketakseen nauratti,
hän painoi raanun suutaan vasten ja nauroi ihan kuollakseen.
Kyllä se oli sitten omituinen kesä silloin, kuuma ja kuiva poutakesä,
tulenpalavaa hellettä kuukausimäärin, ja lentäviä itikoita maailma
täynnä. Jos syömään niityllä rupesi, siinä jo sata kärpästä suupalaa
järsi, jos juoda aikoi, tuhannen itikkaa tuopissa ui... Eikä syönnin
jälkeen unentipasta kiinni saanut. Siinä kun kentällä muutaman minuutin
pyöri, niin jo tuhannen pinnaajaa päätä kiersi ja puri, puri että pahaa
oikein teki.
Vaan ei niistä Vesi-Maija silloin välittänyt, tuskin huomasikaan
suupieleen pyrkijää, sillä hänen sisimmässään asusti silloin ihana
unelma, suuri onni rintaa paisuttaen kaihersi, ylitsevuotavaisena ihan.
Hänen lähellään mitä milloinkin toimitellen, haravaa piittäen ja muuta
sellaista näperrellen, siinä aivan käden ulottuvilla askarteli iso,
voimakas mies, joka rakasti häntä avutonta orpotyttöä oikein sielunsa
pohjaa myöten, samoin kuin hänkin ihan sielunsa pohjaa myöten...
Kyllä oli kultainen aika Maijalle se heinäntekoaika ja koko se suloinen
suvi.
Ja kerran kesällä, se oli kai sitä seuraavana kesänä, oli taas
viikkokautiset helteiset poudat jo kevätpuoleen. He olivat silloin
Mikon kanssa halkometsässä, siinä kylvönteon jälkeen, kaukana
takalistossa hyvinkin viikon päivät. Kahden ihan olivat. Miten se lie
niin sovitettukin. Mikko hakkasi halkoja, ja Maija kantoi ne kokoon
ja latoi pinoihin. Se oli ihanaa aikaa se. Koivu jo vihersi, ja kuusi
kukki, ja käet kukkuivat yötä päivää. Tuntuipa kuin heitä varten olisi
metsän taikalintu helskytellyt, sillä eihän se ennen niin yötä päivää,
ei Maijan lapsuuden aikanakaan, vaikka koko kultaisen pikkusena oloajan
metsän kiveliössä kotonsa kynnystä kulutteli. Ja kerran sitten, heidän
metsän läpi kortteeripaikasta työmaalle kävellessään, laukkasi harmaja,
mustanpuhuva jänis siinä aamuauringon hohteessa pitkin korven mutkaista
polkua heidän edellään, totteroinen, avuton, keväällinen penikka,
jota varikset ahdistivat. Raiskalinnut mokomat, tökeröä jänispoloista
ajoivat, iskien aina väliin voimakkaalla nokallaan palan tuskasta
tutajavan eläinparan selkäturkista. Pehmikettä varikset veivät sen
selkävilloista karvattomille pojilleen risuiseen pesäänsä. Ja Maija
suri sinä aamuhetkenä jänisparan kohtaloa, mutta Mikko pahuus vain
nauroi metsän asujanten raa'alle leikille...
Ja vanhoihin muistoihinsa uinahti viimein onnellinen Maija.