Kaappikello peräseinällä käy jo seitsemää. Eihän se enää ole mikään
auringon nousun aika, on jo oikea aamu, kaunis, pyhäinen huomen... Väki
joutaa vielä vuoteillaan venyä. Päivä paistaa päätyikkunoista sisään.
Ulkona on korea Jumalan ilma, oikea sunnuntainen huomen, lämpöinen ja
leppeäntuntoinen. Ilma on kirkas ja vipajaa niin omituisesti maasta
haihtuvien höyryjen liikehtiessä. Taivas on pilvetön, sininen ja korkea.
Aamu on, aamu on, Erkin päivän aamu.
Väkeä liikehtii puolipukeissaan pirtin ja kyökin väliä. Hajaani
istahtaa peräikkunan pieleen. Mataleena, sisäkkö, tulee touhuissaan
kyökistä, menee karsinaan vuoteensa lähestyville ja muuttaa pyhähameen
ylleen sekä sanoo siinä samalla akoille, jotka aamuvirkkuina tarraavat
heti hänen sanaansa:
— Kyökissä kaivattiin Mikkoa.
— Kuka sitä kaipasi?
— Ukkopa ukko, kovasti kaipasi.
— No mitä se siitä nyt niin kaipasi?
— Tule ja tiedä. Pelkäsi kai johonkin menneen.
— No mihinkä se sitten olisi mennyt? En minä ainakaan tiedä. Jokeen kai
vahtimaan. Kyllä se onkin sinne vahtinut, mies parka. Eilenkin tuijotti
sillalta veteen koko päivän.
— Niin tuijotti, poloinen poika...
— Joo, joo... Kevät se vaikuttaa aina pahemmin sellaiseen.
— Kevätpä se, niin Mikkoon kuin Vesi-Maijaankin. Kumpikin taas
höperömpiä ovat, tyhjää hokevat ja höpöttävät... Mitä tuosta tulleekin,
niin ovat somia...
— Vaikka työtähän se sentään Mikko tekee toisinaan.
— Niin toisinaan, mutta höpättää se silloinkin sitä semmoista...
— Sitähän se Mikko raukka.
Hajaani istuu puolipukeissaan pirtin perällä ja katselee ikkunasta
ulos. Siitä on soma näköala kirkolle ja kylälle päin. On jo melkein
kesä. Maa vihoittaa kauttaaltaan uuden ruohon peitossa, ja koivut ovat
hiirenkorvalla. Navetan ovi on auki; lehmät ammuvat ja sonnit mölyävät;
niitten on ikävä ulos vihreälle nurmikolle. Naapurin lehmät on jo
toissapäivänä laskettu laitumelle, ja jokunen köyhemmän talon emäntä
on jo viikkokauden laihaa karjaansa kotikedoilla paimennellut. Vaan
Tukalan ukkopa ei pane talven selkään lehmiään, kun ei ole pakko panna.
— Tuota, tuota... Ei meidän lehmiä kirsi syyhyä, sanoo ukko vain
naisille, kun he tiedustavat, milloin lehmät ulos lasketaan.
On aikainen kevät. Tukalassa ei ole Erkin päivänä vielä koskaan lehmiä
navetasta liikutettu.
— Erävihko Erkkinä hyvän talon merkkinä, sanoo ukko naapurin isännälle,
kun tämä puhuu lehmien uloslaskusta.
— Niin sanotaan, sanoo siihen naapurin isäntä, mutta nyt on tavallista
aikaisempi kevät.
Visu naapuri ostaa ukolta niputtain heiniä, ja ukko hänelle höpättää ja
toruukin:
— Sinä tuota huonosti hommaat. Helluntaina heinät loppuu, tapasi
Hummilan vaari sanoa, mutta ei ne tuota meiltä silloinkaan vielä lopu...
Niin se ukko höpättää, kyllä se asian ymmärtää ja talouden järjestää
osaa, on kolmeltatoista asti remmissä ollut, isäntänä ihan, eikä
pienimpäänkään luottamustehtävään ketään muita usko, ei Mikkoakaan.
Talon työtä saa Mikko vain tehdä ja talon ruokaa syödä perheineen, ei
muuta.
Mutta karsinassa akat jatkavat äskeistä juttuaan, turinaa ja tarinaa
Vesi-Maijasta ja Mikosta, päivitellen pilalle menneitä poloisia,
ja erittäinkin Mikkoa, joka oli taas kateissa. Kimakat ja karhean
särkyneet äänet siellä limittäin toisiinsa sulautuvat akkojen
leukaillessa ja lorutessa:
— Höperöksi se on tullut, kuten Vesi-Maijakin. Kun tuo ei lie Mikkokin
siitä?
— Tule ja tiedä. Eiköhän siinä sentään ole toinen syy, se isäntäriita...
— Lie sekin, mutta siitä asti se on vain Mikkokin omituinen ollut
varsinkin näin keväämpänä — muistetaanhan tuo — aina siitä asti, kun
Vesi-Maija pentunsa tappoi. Silloin oli mies väkisellä tulvivaan jokeen
mennä. Muistetaanhan tuo...
— Niin oli. Minäkin olin silloin sattumalta talossa. Ukko ja Hajaani
taluttivat miehen väkisellä peräkamariin ja kaatoivat putellista viinaa
suuhun. Vai mitä Hajaani? Eikö tehty niin?
Akkojen turina alkoi jo kiinnittää miestenkin huomiota. Sänkyjensä
reunoilla istuen, pää käsien varassa eteensä syljeskellen kuuntelivat
he puhetta, ja Hajaani käännähti peräpenkillä karsinaan päin, otti
tupakkavehkeet siitä ikkunan pielestä naulasta ja vastasi akalle:
— Totta se on, sekaisin oli silloin Mikko, vaikka hieman pehmeäpäinen
se on jo syntymästään asti ollut. Kyllä tiedän senkin asian aivan
tarkkaan. Isäni oli tässä talossa ennen isäntärenkinä, ja minäkin
täällä usein vetelehdin, vaikkakin asuntomme oli tuolla lukkarin
lähellä, siinä nykyisessä Mustos-Iikan mökissä. Muistan kuin tämän
päivän Mikon syntymisen. Se paloi silloin samana päivänä se vanha
lautakattokirkko. Sitä jo ennustettiinkin silloin tästä Mikosta.
— Mitä ennustettiin?
— Semmoista somasta... Muistetaanhan tuo — silloin ja sitten
vanhempanakin...
— Jotakin semmoista...
— Aivan niin, semmoista... Se oli kuuma ilma silloin kirkonpalopäivänä,
helteinen ihan.
— Helteinenhän se, mutta pirunmoinen myträkkä nousi ja ukonnuoli lensi
läpi kirkon.
— Kyllä muistetaan, myträkkä siitä nousi, hirveä Jumalan ilma, taivas
oli aivan tulessa.
— Joo, tuota, sanoi Hajaani. Antakaapas akat, kun minä kerron koko
roskan. Olin poikamuskula, tuossa neljäntoista kolmentoista paikoilla.
Oltiin pallolla siinä Puumin kedolla, kun musta pilvi yhtäkkiä
ilmaantui itäiselle taivaalle ja alkoi jyrrätä ja tulta iskeä, että
ihan sydän kurkussa pakenin. Olin ukkosen arka siihen aikaan... Kun
nyt ukkonen kovasti täräytteli, ja maa allani keinui, juoksin mökkimme
pirttiin ja panin ensin sohvan kannelle maata ja käänsin naamani
seinään päin ja rukoilin ristissä käsin. Ulkona alkoi sataa ja tulta
löi. Samalla kun jyrähti, samalla tuli välähti, iski, jotta silmät
olivat huijeta. Panin ne kiinni, mutta sentään näin salaman lyönnin...
Voi Pyhä-Pietari!... Ja sitten kun siinä peloissani kytjötin ja käsin
silmiäni painoin, kuulin huutoa ja kummallista mölinää ulkoa... Ketään
ei ollut pirtissä ja luulin viimeisen päivän tulleen. Pelästyin
tietysti yhä enemmän ja olin siinä paikassa pihalla. Maailma oli mullin
mallin. Ihmisiä juoksi ja huusi sinne tänne, vettä satoi ja tulta löi
taivaan täydeltä. Voi Pyhä-Pietari sitä ilmaa!
— Aivan niin, aivan niin... Kyllä muistetaan.
— Joo, niin se oli. Minä olin kuin pyssyllä ammuttu, en tajunnut ensin
mitään. Voi Pyhä-Pietari! niin säikähdin kovasti.
— Säikähdin sitä minäkin, luulin viimeisen päivän tulleen, muistan sen.
— Hirveätähän se oli, heikoimmat horkan saivat. Ja sitähän se tämä
vanha emäntäkin säikähti, ja Mikko vian sai.
— Niinhän sitä puhuttiin, nyt muistan sen.
— Puhuttiin. Voi Pyhä-Pietari, kun siitä puhuttiin! ja on jälkeenkin
päin puhuttu. Minä seisoin siinä ensin tajuttomana pihamaalla toisten
menoa ja mölinää toljottaen, mutta sitten hoksasin mikä on kyseessä.
Ihmisiä juoksi kaikilta suunnilta kirkkoon päin, millä keksi, millä
kanki, millä korento kädessä. Paksu, musta savu nousi korkealta
kirkonkuvussa olevasta hajanaisesta ikkunasta. Tuli oli syttynyt
lattian alla olevassa höylänlastuläjässä. Sinne oli salama iskenyt, ja
koko kirkko oli pian ilmitulessa. Silmänräpäyksessä olin kirkon luona.
— Olipa se hötäkkää!
— Oli se, oli se, muistetaanhan tuo. Palavia lautoja lenteli kymmenien
sylien päähän, ja ihmiset siunailivat ja rukoilivat...
— Niin tekivät. Joo, niin tekivät. Voi Pyhä-Pietari sitä paloa! Minä
seisoin siinä tulen paisteella ja katselin komeata tulipaloa; puukirkko
paloi kuin juhannuskokko kylän keskellä. Eräs akka ojensi minulle
sitten piimäpytyn kirkkoaidan toiselta puolen ja sanoi: »Tuossa on
piimää, viskaa poika tuleen! Siitä se ukontuli sammuu.» Minä viskasin
koko pytyn sisältöineen tuleen. Tuli siitä vain kirkkaasti leimahti, ja
pytty paloi kuin kynttilä.
— Entäs piimä?
— Hieman se piimä siinä rätisi kuumassa tulessa, aivan kuin kynttilä
toisinaan, mutta paloi se sekin. Pyhä-Pietari, kun se paloi!
— Miksei se pala piimäkin kovassa tulessa, se on vain taika, että muka
ukontulen sammuttaisi...
— Vanha taika, huono taika.
— Sinäpä sen sanoit. Niin on... Siinä oli kirkko sitten tulessa,
ja komealta se palo sivulta näytti; ei ikinä unohdu se nuotio. Voi
Pyhä-Pietari! Ja kun sitten tulipalolta tähän taloon tultiin, oli
täällä varpajaiset. Me rymistettiin kylän lapset ja minä joukolla
pirttiin huutaen ja meluten, ja silloinen paarmuurska, Reeta Menonen,
aina lapsirakas ja hyvä ihminen, tuli sattumalta pirttiin ja sanoi
ja höpötti meille: »Hyst, lapset! Olkaa hiljaa, lapsikullat! Taloon
on tullut viini herra Saksasta...» Me oltiin hiljaa, ukko kaatoi
kahvia pöydällä oleviin kuppeihin ja käski meidän ja renkien ottaa
siitä, ja paarmuurska toi nisua. — Onpa se suuri herra, onpa se suuri
herra, ajattelimme me siinä kahvin kanssa topatessamme, nisuakin
syöttää... Mutta sitten kuului pikkulapsen itku kyökistä päin, ja
rengeiltä pääsi nauru. Me häpesimme tuhmuuttamme. Tuollaista muka
uskottiin. Vastasyntyneen lapsen itkuhan kuului varmasti kyökistä päin.
Samassa siinä sitten muistimmekin, että lapsen syntyessä tavallisesti
muskuloille tuolla tavalla valehdeltiin. Isäntä ja rengit olivat
ottaneet jonkin puolikuppisenkin, viinapullo oli vielä siinä pöydällä.
Siksi kai ne olivat niin naurutuulella. Ja sitten kuulin aamulla
maatessani äidin kertovan toisten emännälle, että se on Tukalan emäntä
eilen säikähtänyt sitä kirkon paloa ja saanut vähän kesken...
— Juuri niin, aivan taktilleen niin sitä puhuttiin. Eikä se ollut
tahtonut siitä selvitäkään, kuukauden ummelleen makuullaan sairasti
lapsivuodetta ja pitkän aikaa senkin jälkeen nujui ja väkisi. Kyllä se
muistetaan.
— Taisipa se niin olla, sitä minä en mene nyt tässä vannomaan... Mutta
että Mikko jo silloin päähänsä vian sai, siitä on jälkeenpäin paljonkin
puhuttu; jotakin sellaista kai se Vesi-Maijan kanssa kappaseminen myös
oli...
— Höperyyttä, niin on puhuttu. Mutta tule ja tiedä asia, — kaksi nuorta
ihmistä...
— Aivan niin. Kaksi nuorta ihmistä... Vesi-Maija ja Mikko, siinä on
tuumimista...
— Veri vettä sakeampi, se se vetää ja viepi töllistä taloon, navetasta
mallassaunaan...
— Niinpä niin... isäntää ja piikaa...
Eteisen ovi kävi, ja Pikku-Jussi, joka oli katsellut
ovenpieli-ikkunasta pihalle, siinä vielä puoliunnuksissa torkkuessaan
suhahti puhujille:
— Vesi-Maija tulee!
Puhe katkesi siihen paikkaan, ja ovesta astui lyhyenläntä, liikkaava
naisihminen pirttiin mustassa, kuluneessa puvussa, hiihti yli lattian
karsinan puolelle ja sieltä kiipesi uunin päälle, johon paneutui heti
pitkäkseen. Vesi-Maija ei piitannut koskaan muitten meiningeistä,
oli toisinaan kuin vähäkuuloinen, jotta aina uudistaa sai sille
sanottavansa. Puhetta voitiin siis hiljakseen jatkaa äskeiseen tapaan,
hänestäkin hivenen loruillen:
— Se on taas semmoinen. Keskiyöllä jo lähti, kuuhaili joella ja
pihamaalla. Se on taas semmoinen, kuului kuivan kalsea ääni karsinan
loukosta.
— Niin on, niin on, puhui linnunnaamainen akka. Kirkkomaalle sitten
meni, näin sen, ja vilkuili väliin taakseen, aivan kuin jotakin
jälkeensä odotellen... Näin sen navetan lantaluukusta.
— Ketähän se jälkeensä vilkuili? Sitäköhän se?
— Sitä kai se...
* * * * *
Paarmuurska-Pieta tuli kyökistä päin ja sanoi: — Se lapsi on niin terve
ja mukava, lurittaa jo ihan... Eikö sen isää ole täällä näkynyt?
— Ei ole näkynyt.
— Mihinkähän se on mahtanut mennä? Kaipaavat sitä kyökissä.
Paarmuurska meni takaisin kyökkiin, ja akat porisivat karsinassa:
— Vai on taas kateissa Mikko, se on semmoinen soma...
— Onhan se jo jäiden lähdöstä sellainen ollut, ne ovat aina keväällä
semmoiset somempia.
Niin ovat. Tämä Vesi-Maijakaan ei yökausiin nuku, kulkee ja höpättää
vain. Ja kovin se näyttää sairaaltakin raukka, rykii ja läähättää kuin
henkilaita. Kevätahavat ovat kai muorin rinnan runnelleet.
— Onnettomasti ovat Vesi-Maijankin asiat. Ei taida olla enää
pitkäaikainen hänkään.
— Ei ole. Tämä kevät sen vie... sanokaa minun sanoneen.
— Ettäkö olisi niin huono jo. Pahookohan se vielä sitä tekoaan?
— Pahoo kai, tahi mikä sen tietää... Se on niin omituinen, nauraakin
välistä.
— Nauraakin... Eihän se ennen.
— Ei ennen, mutta nyt nauraa ja on muutenkin niin omituinen. Ja
Mataleena sanoi tässä eilen illalla, kun maatapano meni myöhäiseen,
että Totan Ullan haamu olisi uunin päälle päin liihoitellut...
— Älähän mummo, Totan Ullan haamu! Ja Mataleenako sen näki?
— Varjon vain näki Mataleena, ei muuta, mutta onhan sitä siinäkin.
— No jo, on tokkiinsa siinäkin.
— On, on...