Kun akat olivat menneet kyökkiin, alkoi sieltä täältä pitkin
avaran pirtin seinustoilla ja uunin kupeella nukkuvien joukosta
huomata heräämisen oireita. Mitkä sängyissänsä istumaan nousten
tupakkavehkeitä unnuksissaan siitä läheltä koperoivat, mitkä taas
lavereillaan pitkällään laiskasti venytellen käsiään oikoivat ja
äänekkäästi haukotellen aamua tervehtivät. Herääviä akkoja kyykki
karsinan puolella, ja Hajaani käveli alusvaatteisillaan peräikkunasta
aamua tirkistelemään. Mutta kesken tämän laiskansitkon ylösnousun
työntyi akka kyökistä pirttiin ja ilmoitti vielä uniselle, nuokkuvalle
pirttiväelle:
— Siellä on saatu lapsi.
Unisia, haukottelevia akkoja kurkisteli karsinan puolelta, ja utelu
alkoi.
— Lapsi saatu...
— On jo saatu... Mikon emäntä...
— Huhui! Vai on jo saatu.
— Poikako vai tyttö?
— Poika, poika...
— Vai poika... Jopa se nyt venytyttää... Huhui!
— Isälle kaima...
— Mitä sitä nyt vielä! Tuollaiselle isälle...
— Erkki taisi tulla, kun kerran Erkin päivänä?
— Mitä te puhutte?
— On syntynyt poika.
— Vai jo se sai Mikon emäntä.
— Kuuluu saaneen. Huhui!
Ääneensä haukotellen heräili pirttiväki, jääden alusvaatteisillaan
ihmettelemään maailmaan syntynyttä poikalasta. Ja karsinassa
maiskuttelivat akat aamutuimaa suutaan, sillä nisukahvit olivat
varmasti nyt tiedossa.
Ja pian toikin Paarmuurska-Pieta ison, höyryävän, kuparisen kahvipannun
pirtin pöydälle, ja Lotta ja talontytöt kantoivat kuppeja, vateja ja
muuta asiaan kuuluvaa; nisuakin siihen leipäkorillinen ilmaantui,
korppuja tosin vain. Siinä ne sitten kahvikupit höyrysivät pöydän
laiteilla, ja pian täyttyi pitkä pirtin pöytä vieri vieritysten
istuvista akoista ja ukoista. Nuori miesväki tuuhotti vielä
vuoteissaan. Oli tullut yö valvotuksi, ja toisilla oli vielä pää
kipeä. Topperoisena vetäytyi Sassu-Jussikin pöydän ääreen, mutta
Elekko-kersantti ja ylimaan mies nukkuivat vielä. Alusvaatteisillaan
siinä istuttiin kylki kyljitysten puhtaan, punaiseksi maalatun pöydän
ympärillä. Kahvi tuoksui hyvälle, ja kahtia taitetut soikeat korput
upotettiin mustaan, kuumaan kahviin.
— Hyvälle se maistuu kahvi aamulla, sanoi Hajaani.
— Hyvälle, hyvälle se toki maistuu, sanoi Turakan Taavakin.
Joku kaipasi jo Mikkoakin.
— Missähän se tosiaankin Mikko on? kysäisi jo Haajaanikin. Olisi tässä
onniteltu, kun kerran poika...
— En tiedä sitä niin varmaan, sanoi Paarmuurska-Pieta siinä toista
kuppia jaellessaan. Ehkä se on perihuoneessa; sieltä on kuulunut ääniä
pitkin aamua.
Kun toinenkin kuppi oli juotu ja toinen korppu syöty, esitti
Hajaani, että veisattaisiin virsi. Kukaan ei ollut sitä vastaan,
ja pian alkoikin kaikua aamuauringon paisteisessa pirtissä kimakka
Alpin mummon ääni, johon yhtyivät akat ympäri pöytää kaikki samaan
tahtiin vetelemään. Ukkojen oli aluksi vaikea päästä alkuun, sillä
kovin korkealla liikkui naisten laulanto, mutta vähitellen kurkkuaan
kakistellen ja ääntään kiehuttaen saivat he sen senverran vaimojen
ääniin soveltumaan, että hirvesivät mennä mukaan. Ja pian kaikui pirtin
täydeltä rahvaan voimakas veisuu:
»Pirun puustit costetan,
Eevan omena ostetan,
armon apu annetan,
fangit ulos osteran,
taivaan ovi avatan,
riemu rauha jaetan,
onnettomille autuus.»
Tuo pirttiväen aamuvirsi teki omituisen kolkon vaikutuksen kuulijaan.
Se soi kuin vanha loitsujoiku vuosisatojen takaa sukutalon
salaperäisistä, muistorikkaista, historiallisista kätköistä,
yksitoikkoisena ja soinnuttomana. Se oli kuin toivotonta vanhan miehen
itkua, ukon, joka ei ole aarretta löytänyt, vaikka on sitä ikänsä
hakenut, repien kyntensäkin houriossa verille lattialankkuihin. Se oli
kuin toivotonta naisen ja miehen välistä maallista rakkautta, mikä
iti ja eli haaksirikkoisenakin vielä kymmenien vuosien raskaitten
koettelemusten perästä, kuolettavana, polttavana, syntisenä tulena...
Se ei sulautunut aamun kirkkauteen ja koreuteen. Se oli kuin toisesta
maailmasta lähetetty tervehdys yltäkylläisessä koreudessaan ylpeilevään
maailmaan. Siinä oli mullan tuntua ja haudan kitkerää häkää, se
kuulosti tulevan maan alta, sen raskaista, tunkkaisista uumenista,
joissa on ankara aineen puristus ja henkinen hätä...
Ylimaan mies nousi istumaan ja hierottuaan unentoppuraisia silmiään
katseli kummissaan pöydän ääressä veisaavaa ihmisrykelmää. Hänestä
se oli outoa ulinaa, aivan kuin kaukana yksinäisessä metsän korvessa
rakotulella istuvan korviin kantautuvaa susilauman etäistä ulvontaa. Se
ihan puistatti ruumista, kammotti ja pelotti.
Vaan virren loputtua kertoi Hajaani vielä siinä pöydän ääressä
istuville, saman tarinan, jonka tämän nyt maailmaan tulleen
pikkulapsen isän, Mikon, ristiäisissä noin viisikymmentä vuotta
sitten Hottisten isäntä kertoi tässä samassa pirtissä, tarinan
Tyhjänmäen rikkaasta Matista, minkä nimisen torpan pitäisi vieläkin
löytyä Lepsun sydänmaalla; vaikka kuka tietää mistä kaukaa satu on
kulkeutunut. Tapahtuma juontuu kaukaa ihmiselannon alkuajoilta,
jolloin vuoriväki vielä piti seuraa ihmislasten kanssa. Tyhjänmäen
torpan Matti tuli metsässä samoillessaan tavanneeksi usein vanhan
vuoripeikon, Hooperin äijän, mikä asusti aivan siinä Matin torpan
lähellä vuoren sisässä. Matti oli vain tavallinen turpeenpuskija ja
metsänkävijä, mutta Hooperin äijä oli mahtava ja rikas. Vuoren sisässä
hän säilytti suuria aarteitaan. Siitä huolimatta äijä ja Matti pitivät
naapurillista kanssakäymistä keskenään. He pistäysivät toistensa luona
vieraisillakin...
Ahnaasti kuunteli taas Hajaania äsken niin nutveloinen väki kahvista ja
jutusta piristyneenä. Parempi korva kertojaan päin kurotettuna kuunteli
vanhempi väki, suut hieman hymynmareessa. Mutta Hajaani se vain kertoi
ja kertoi, ja piippu sammui kouransilmään. Hän kertoi Hooperin äijästä,
joka eräänä päivänä torpassa käydessään huomasi Matin vaimon olevan
siunatussa tilassa ja esitti itseään kummiksi pian syntyvälle ja
lupasi antaa hyvän kumminlahjankin lapselle. Lapsi syntyikin sitten
aikanaan ja oli oikein korea lapsi. Kun se piti viimein pyhän kasteen
kautta liittää jäseneksi ristilliseen seurakuntaan, tuli torpan
isännälle hätä käteen. Hän valitteli vaimolleen ja rengilleen, että
jos Hooperin äijän kutsuisi, kuten pitäisi nimenpanijaisiin ja vielä
kummiksi, söisikin se niin tuhottomasti, jottei torpassa mikään laatu
sellaiselle riittäisi, ja toisekseen, oliko nyt soveliastakaan kestitä
vuoripeikkoa ja pappia samassa pöydässä. Vaan Matillapa oli neuvokas
renki. Se sanoi silloin: »Minäpä menen kutsumaan pitoihin Hooperin
äijän ja samalla estän sen tulon.» Siitä Matti tuli hyvälle tuulelle
ja pani rengin asialle. Renki meni ja sanoi Hooperin äijälle: »Ensi
sunnuntaina on lapsen nimenpanijaiset Tyhjässämäessä, ja isäntä Matti
käski kutsua myös teidät lapsen kummiksi.» Silloin Hooperin äijä
kysyi: »Kuka tulee lapsen äitikummiksi?» — »Neitsyt Maaria!» sanoi
renki. »Ohhoh!» äännähti Hooperin äijä, »onpa jämerä äitikummi, mutta
kyllähän minä sen sentään vielä vastustan. En minä Neitsyt Maariata
enkä mustatakkia pelkää. Mutta kukas tulee pitoihin pelimanniksi?»
— »Pyhä-Pietari», sanoi renki. Lamautuneena sanoi silloin Hooperin
äijä: »Niihin pitoihin ei minua saada mitenkään, joissa Pyhä-Pietari
soittaa. Se katala on minulta jo ennen reisiluun katkaissut... Mutta
kuitenkin tahdon minä kummina olla ja annan nyt jo kumminlahjankin.»
Äijä vei rengin sitten aarreaittaansa ja kysyi mennessä tältä: »Onkos
sinulla minkäänlaista astiaa mukana? Minä annan rahaa lahjaksi, sillä
Tyhjässämäessä ovat äyrit tarpeen.» Mitäs sitä, eihän rengillä ollut
minkäänlaista astiaa mukana. Tuumittiin siinä hetken aikaa, ja Hooperin
äijä sanoi sitten pakiparaastaan: »Minulla on täällä vanha hopeasäkki,
jota olen säästänyt lahjaksi jollekin hyvin hyvälle ihmiselle. Se tuo
onnea ja siunausta omistajalleen. Otetaanpa se. Se pitää antaa sitten
sille lapselle. Onko se poika vai tyttö?» — »En ole vissi siitä»,
sanoi renki, »pojaksi sentään luulen...» — »Olipahan jompi kumpi»,
sanoi Hooperin äijä. »Sen lapsen lasten pitää taas periä hopeasäkki
sukupolvesta sukupolveen.» Sitten menivät he rahavarastolle. Hooperin
äijä pisti kaksi kertaa lapiolla kultarahoja säkkiin ja kysäisi sitten
rengiltä: »Oletko nähnyt kenenkään enemmän antaneen?» Renki kohautti
säkkiä, tunsi jaksavansa enemmänkin kantaa ja sanoi: »Olen nähnyt yhden
antaneen enemmän.» Silloin pani Hooperin äijä kolmannen lapiollisen
vielä säkkiin, ja renki lähti matkaansa. Hän tiesi, etteivät
maanalaiset kolmea kertaa useammin anna. Torppaan saavuttuaan kertoi
sitten renki, ettei Hooperin äijä tule pitoihin, vaan lahjoja lähetti
säkillisen. Tyhjänmäen Matti sai siten suuren varallisuuden, häntä
alettiinkin sanoa sen jälkeen Tyhjänmäen rikkaaksi Matiksi.
Sellainen on vanha tarina Tyhjänmäen Matista ja Hooperin äijästä, mikä
on vuosisatoja polvipolvelta suusta suuhun säilynyt ja jonka Hajaani
tuli pikkulapsen kunniaksi kertoneeksi.