Ylimaan mies oli jo siinä uneen pääsemäisillään, kun hän havahtui
karsinan puolelta kuuluvaan akkojen kitinään. Ja puhettakin sieltä
alkoi pian erottaa, unentuppuraista, sekavaa akkojen porinaa:
— Häh! Mitä sinä? Olin kuulevinani lapsen itkua... Uh, kun taas pää on
sekava... Jotakin sanoit... Sitäkö tästä Sassu-Jussista?
— Siitä ja Elekko-kersantista, — siinä ovat topeskassa turisseet koko
aamupuolen yötä, ja tuokin ylimaan matkamies...
— Vai ovat... Uhhuh! Untako näin siitä pikkulapsesta? Päätä porottaa ja
silmiä ei tahdo auki saada. Sitäkö niiltä jotakin kuulit?
— Tuota vain... sitähän nuo samaa sillalla vahtimista ja jäihin
kurkkimista.
— Vai sitä ne.
— Sitähän ne. Miehen mustasta mielestä, jonka tuska ja paha tunto
ylpeästä ulos ajavat jäitten rakoihin kurkkimaan jo ensimmäisen ahavan
puhaltaessa. Sitähän ne selittelivät nuo tuossa nyt penkillä nukkuvat
miehet, putellia aina väliin huulillaan lonksuttaen.
— No, onhan siinäkin kerrakseen puheenaihetta.
— On toki. Elämän tuskaisella kynnyksellä mies siellä käyskenteli,
puisella sillalla edestakaisin harppaili — kuin kurki heikolla jäällä,
kuin lammas pitkospuisella portaalla —, edessä tulviva joki, musta,
suihkaava vesi valkoisten jäitten välissä.
— Sellainenhan se, kylmä suihkaava vesi... Ja veden alla itse pääpaha
hyisellä paadella istuen, miestä veteen kutsuen, houkutellen hullua
luoksensa tulemaan.
— Niinhän se. Viikko viikolta hamusi mies pahan perähän keväisen ahavan
puhaltaessa.
— Hamusi, hamusi... Kun tämä miestä luoksensa veti, alle virran
umpisukkeloon, paadelle hyhmäisen joen.
— Niin teki, niin teki... Ja siksi mies rantoja juoksi ja kiviä jokeen
syyti, huutaen hädissään kuin pääpahaa peläten ja paeten: »Ota tuo, en
minä tuu! Ota tuo, en minä tuu!»
Niitä oli kaksi vaimoa karsinassa seinälaverilla, jotka siinä
aamujuttuaan jamasivat, ja kolmas kohentautui makuulaveriltaan,
kurottaen suippoa, pitkää linnunnaamaansa ja manaten hänkin:
— Sitä samaa kai se sitten kaivostakin haki, kerran viime kesänä,
syksyllä paremmin sanoen, kun tuijotti saunakaivoon muoto mustana,
kuin pahaa puhuttelisi. Siinä höpisi kaivon kannella tuntikauden Mikko
mustaan veteen istualtaan kurkkien ja viimein jo sanoi minulle, joka
siinä lähellä perunaa otin: »Mitähän jos tuonne menisi? Mitähän jos
tuonne menisi?» — Tuota nyt turhaa nuori mies vielä tuonne mennä,
paholaisen syliin suoraan, sanoin minä. Siitä heti Mikko ylös nousi
ja alkoi perunaa ottaa. Ja työ siinä sujui joutuin, pelto pölysi ja
perunat kiuluun sinkoilivat, kuin masiinasta ihan, kuten paholainen
se kuokkaa heilutti ja perunapenkin toisensa jälkeen kuokki. Se oli
vilskettä ja tuohinaa se perunanotto...
* * * * *
Viimaan matkamies oli taas kuullut saman tarinan tuosta omituisesta
miehestä, joka sillalla käveli ja kiviä jokeen syyti, eikä hän tullut
siitä sen hullua hurskaammaksi. Mikko sen nimi oli, sen hän nyt kuuli,
siinä kaikki. Koko maailma jaaritteli samasta miehestä, pojat kieli
kangerrellen pihalla, ukot pirtissä äskettäin ja taas nämä haudan
partaalla juoruavat akat karsinassa. Sitähän tuo ylimaan matkamies
mietti jo ylen väsyneenä ja unnuksissa, harkiten asiaa puolelta jos
toiselta, tulematta silti hullua hurskaammaksi. Ei se isäntäkään
voinut olla, — sen hän oli nähnyt heti taloon tultuaan. Isäntä oli
kirkasjärkinen, jämerä ukko. Ehkä se oli talon poika, tai kuka sen
tiesi... Asia oli siinä suhteessa lukossa toistaiseksi, ja hän nukahti
raskaaseen uneen.
Akat olivat jo ruhonsa lämpimiin vaatteisiin pyntänneet, navettaan oli
kiire, aamutöihin. Kaksi nuorempaa herätettiin vielä uuninsuusängystä,
kaksi hartevaa lannankantaja karjapiikaa. Ja kun akat olivat jo siinä
ulos lähdössä, navettaan suoraan, sanoi se enimmän unnuksissa ollut,
jo unentöppyrässä pikkulasta kaipaillut vanha ja raihnainen vaimo,
korviaan höröstellen ja suutaan maiskutellen:
— Ettekö kuulleet? Pikkulapsen itku kuului kyökistä... Se on tainnut
saada jo nuori emäntä...
— Iasus siunatkoon! sanoi siihen se linnunnaamainen akka, joka oli
kertonut Mikon saunakaivoon kurkkimisesta. Onpa tainnut saada jo Mikon
emäntä...
Ja kipankapan riensi koko navettapiikojen kopla kyökkiin varpaiskahvia
uursuilemaan.