Ryypättyään Kiekko-kersantin ja Sassu-Jussin kanssa oli ylimaan
mies kokonaan piristynyt. Hän teki huomioita, udellen kaikenlaista
mitätöntäkin, jotteivät toiset tahtoneet ehtiä vastata. Ja kun hän näki
akkakäpän uunilta tulevan alas, venyttelevän siinä karsinan laiteella
ja sitten ulos linkkaavan, alkoi taas uusi utelu:
— Kukahan se tuo oli, joka uunilta tuli ja ulos meni?
— Olipahan muudan, akkakäpä...
— Se kuuhailee ja kurkkii pihatossa ja alakartanossa. Katsokaa,
katsokaa, miten se somasti kävellä vengottelee ja joelle ja
navettasolalle tiiristelee! Onpa soma eläjä.
— Se on vain semmoinen tyhjän haikailija, siipensä polttanut naisparka.
— Miten semmoinen?... Katsokaa, katsokaa! Nyt se tuupertaa joelle päin
ja luhdin portaille istuu. Mikä sillä on?
— Ei mikään.
— Eikö mikään, ja tuollainen on, päätään kallistelee ja sormea
pyörittää... Mikä sillä on?
— Mikä lie, turhan miettijällä. Se on vain semmoinen kauan jo ollut.
Mikä lie höperö raukka.
— Vai semmoinen se on.
— Semmoinen se on, vaimo parka.
Elekko-kersantti oli ukolle vastaillut, mutta nyt tämä kääntyi
Sassu-Jussin puoleen ja miehet terästivät tuliaineella sekavia
aivojaan. Ylimaan mies oli tullut lapselliseksi tasuttajaksi. Se
kääppäili pitkin pirtin akkunariviä ja vahti pihalle, suu myhäili ja
naama kiilsi alkuhumalan hienossa autereessa. Viimein hän siirrähti
aivan Elekon luo, silmäsi keski-ikkunasta ulos, hymyili autuaana
nousuviinassaan ja tolkkasi lämmeten:
— Kas ihmettä, miten on koreata ulkona. Täälläpä aurinko somasti kultaa
maata ja huoneitten päätyä... Voi tuota Jumalan aamua! Voi tuota
Jumalan aamua!
— Semmoista se on. Kyllä minä sen tiedän, sanoi Elekko-kersantti,
kääntyen hänkin ulos katsomaan. Satoja öitä olen tuota samaa katsonut,
tuota, auringon punaamaa ladon päätyä ja keltaisen hohtavaa, santaista
pihamaata. Se on aamu täällä semmoinen.
— Siitäpä näyttää, korealta näyttää... Mutta tehän itkette, vanha
soturi.
— Mitä minä enää itkisin? Itkut on jo aikaa itketty. Se oli ennen
keltaisempi tuo pihamaa ja ladon pääty paljon koreampi... Vai mitä
Sassu-Jussi?
— Olihan se, vaan mitäpä me nyt siitä. Otetaan ryyppy, veli! On
pohjassa vielä vähäisen... No ylimaan mies! Mitä sanot? Ota ryyppy tai
potaskata suuhun!
Ryypyt Otettiin ja miehet turisivat omaa tarinaansa miehestä ja
naisesta, jotka eivät saaneet toisiansa ja siitä asti ovat semmoisia
olleet: toinen jokeen ja kaivoon kurkkii, toinen taas kirkolle päin
vahtii. Ja Elekko-kersantilla olivat koko ajan silmät vetisinä. Se
koski häneen kovasti tuo juttu miehestä ja vaimosta.
Mutta ylimaan mies kääppäili vain pitkin pihanpuoleista ikkunariviä ja
kurkki pihalle, keskeyttäen silloin tällöin tarinaan innostuneet miehet.
— Hei! huudahti hän taas. Nyt se akka sieltä luhdin portailta tulla
tuupertaa, astuu kullankeltaista pihamaan hiekkaa, astuu auringon
hohteessa kuin metsän muori keväällä kiveliössä. Katsokaa, miten
aurinkoa tiiristelee... kädellä silmiään varjostaa ja aurinkoa
tiiristelee...
— Kirkolle päin se vahtii, se on semmoinen.
— Semmoinen se on, höperö. Antakaa vieras akan olla oloissaan!
Ylimaan mies käveli kertaalleen pirtin päästä päähän, seisahtui taas
toisen ikkunan luo ja ihmetteli ääneensä:
— Onpa korea aamu, ja akka kuin kummitus keskellä komeutta, aivan
kuin musta, kuoleva varis keskellä kypsyvää ruismaata. Siinä on vaimo
näivyttynyt ja kuiva kuin kapaturska.
— Tuki suusi sisämaan huuhkain. Anna sen vaimon olla oloissaan! huusi
hänelle kiivas ääni penkiltä.
— Saa kai minun puolestani olla... Jopa te olette vihainen.
Ylimaan mies katseli keski-ikkunasta pihalle, ja ukot siinä lähellä
istuessaan jaarittelivat vieläkin siitä oudosta, perin kummallisesta
miehestä, joka jokeen kurkkii ja paholaisia kivillä pommittaa.
— Omituiseksi se on käynyt, omituiseksi se on käynyt, vakuuttelivat he.
Ylimaan miehellä teki niin mieli kysyä kuka mies oli, mutta ei ilennyt
kysyä, kun juuri vaiti käskettiin olla.
— Niin se on, selitti taas Sassu-Jussi. Viime viikon ja toisen viikon
tulvivaan jokeen tuijotti, jotta hirvitti ihan. Siinä sillalla
käsipuuta vasten seisoi ja silmää räpäyttämättä veteen vahti. Ukko jo
siitä huomauttikin muutaman kerran: »Tuota, tuota, pojat... Pitäkääpä
silmällä tuota Mikkoa!» Minä siinä risurantteen vieressä satuin
seipäitä teroittamaan. Ukko tuli aivan minun lähelleni ja sanoi:
»Meidän kai täytyy pitää tuota Mikkoa silmällä... Tuota, tuota, vielä
jokeen menee...» — Joo, pidetäänpä poikaa vain silmällä, vastasin minä
ja katsahdin sitten aina väliin siinä veistellessäni sillalle, missä
mies pää alas painuneena syvyyteen tuijotteli... Vaan eihän se kanalia
veteen hypännytkään, vaikka peloitti se minua.
Niin siinä hetkinen puheltiin ja törrättiin siitä samasta.
Vaan ylimaan mies oli taas unohtanut ukot ja innostunut ulos
kurkkimaan. Hän katseli koreata aamua ja akkaa, joka istui siinä ladon
portailla, ja pakiparastaan hän taas ihmetteli:
— Se on tuttu tuo akka minulle. Missä ihmeessä minä olen tuon akan
nähnyt?
— Et missään, sisämaan huuhkain, se on täällä ollut ja kasvanut,
ilmeisen ikänsä täällä ollut.
Vaan sisämaan huuhkain ei antanut perään tällä kertaa, hän tunsi
puhuvansa oikean asian puolesta ja hänelläkin oli jo päässä vähäisen.
— Olen minä sittenkin nuo silmät ennen nähnyt, väitti hän, sanokaa
mitä tahansa, tuon leuan ja nuo kuopat poskissa. Se on tuttu tuo akka
minulle, tuo leuka ja nuo poskipäät. Olen minä ne ennen nähnyt.
Pilalle asti tosikko Sassu-Jussi ärähti taas suutahtaneena:
— Älä huuda sisämaan huuhkain. Tulinen piki! Ihmiset vielä heräävät. Et
sinä ole sitä ikinä nähnyt. Se on täällä kasvanut, merimaan kasvatti se
on.
— Älähän väitä, Sassu-Jussi. Ehkä vieras jotakin aanailee. Ylimaastahan
se tämä Vesi-Maijakin tuli, nuorena tyttönä tuli, pitkä vaalea letti
lanteilla roikkuen. Ehkäpä vieras tuntee sen sukulaisia tai vaikkapa
äidin, selitti vanha soturi.
— Niin, äidin, sanoi ylimaan mies miettiväisenä ulos katsellen ja leuan
alla olevia parranhaituvia kädellään silitellen. Tämän äidin ehkä olen
tuntenut. Onko tämä Vedenpää sukuisin?
— Vesi-Maijaksihan tätä sanotaan.
— Niin äitiäkin sanottiin. Sillä oli metsän kiveliössä pahainen mökki,
tuohikattoinen pirtti vain, mutta onni siinä asumuksessa alussa asusti,
suuri onni maallisessa merkityksessä.
— Yksinäinen vaimo metsän kiveliössä?
— Ei yksinäinen. Mies sillä oli ja reima olikin, kylän pelimanni
oikein. Tunsin miehen ja tunsin naisen. Nuorena se tämän äiti naimisiin
meni, tuskin seitsemäätoista oli täyttänyt, kun jo tytön sai, tämän,
jota sielläkin äidin mukaan Vesi-Maijaksi haukuttiin, vaikk'en minä
tätä enää myöhemmin sattunut näkemään, kuin minkä siinä pikkukakarana...
— Nuorenahan se jo tännekin tuli, tuskin oli seitsemäntoista, kun tuli.
— Vai niin nuorena tuli. Maailmalle ne muuten muutkin moskulat mökistä
jo varhain joutuivat, hyvän äidin ja isän hoivasta mieroa kiertämään.
— Se oli sitä aikakautta.
— Sitäpä sitä... Nälkä se Vedenpään uutistorpankin kaasi, tuhosi
kullankalliin kodin, missä onni ja ilo mukana asusti, ainakin
maallisessa merkityksessä... Isä oli hyvä metsänkävijä ja timperi.
Talvet oli riistaa talossa yltäkyllin, ja pitkät iltapuhteet veisteli
uuttera isäntä kaikenlaista myötävää tarvekalua kaupunkiinkin asti
vietäväksi, ja emäntä oli kankaitten kutoja. Elämä siinä kalaisen
Vedenpään järven perukassa oli erittäin päivänpaisteinen, pyhänsä ja
arkensa yhtä vehmaisaa oloa. Ja kasvava lapsiparvi oli sydänjuuriaan
myöten juurtunut tuohon kullankalliiseen kotiin, perien vanhemmiltaan
innostuksen työhön ja säästäväisyyteen. Aamusta iltaan siellä
aherrettiin, lapsetkin ahersivat. Ja laulaen työtä tehtiin. Ne olivat
kaikki, koko perhe hyviä laulajia, ja isä soitti viulua.
— Vai sellaista oli Vesi-Maijan kotona...
— Oli, oli... Se oli aikoinaan kuin onnellinen laululinnun pesä,
mielellään siellä vieras hetken viivähti. Mutta sitten tuli hirmuinen
aika. Suuri nälkä ajoi ihmiset pesistään kyliä kiertämään. Sielläkin
meidän paikkakunnalla kulki niitä nälkäisiä pitkin raittia, kuin
russakoita köyhän pirtin seinässä, ja kuolivat nälkäpöhöön ja
kuumeeseen. Se oli ruttoa se nälkäajan tauti; ken siihen sairastui,
ei enää elämään sisälle päässyt... Ihmiset vain vaelsivat suurin
laumoin pitkin kyliä, ja paljon niitä pakeni tänne merimaahankin, jossa
sanottiin olevan leipää enemmän.
— Kyllä niitä tänne sieltä virtasikin silloin, maantiet ihan tulvanaan
tuli, ukkoa ja akkaa jos minkämoista.
— Oli se hirveää aikaa. Voi sun tulinen piki! Ihmisiä vain noin
leikinpäältä kuolla kupsahteli, itse tietämättään ne tielle tai
pihamaalle nujertuivat.
— Niin kävi meidänkin kylässä, aivan niin.
— Tulipa eräskin ylimaan mies ja pyysi meiltä ruokaa, — asuin silloin
jo nykyisessä mökissäni Rämekankaalla. Annoin sille pikkuruisen vain
lihavelliä, tuollaisen lautasen koppuran, vaan se tuli ja rukoili
lisää, polvillaan edessäni rukoili, mutta en antanut, käskin vain
saunaan maata. Aamulla saat sitten, et nyt, sanoin. Itkien meni ukko
saunaan, ja siellä se oli sitten aamulla kuolleena. Eivät kestäneet
kuivettuneet sisuskalut sitäkään lautasen koppuraa. Toinen ylimaan mies
sai samoin lautasen koppuran. Kärtti lisää. En antanut. Meni Käkelään,
sai sieltä toisen lautasen maitovelliä ja kuoli heti siihen purtilonsa
eteen. Tulinen piki! Oli se aikaa...
— Kyllä niitä sielläkin kuoli. Nälkäpöhö se vei tämän Vesi-Maijan
vanhuksetkin, — ensin meni äiti, sitten meni isä. Kumpikin olivat
yhtä aikaa pöhössä. Siihen meille niittykasakoiksi tulivat, ja jalat
niillä olivat paksut kuin tukit. Jo meille tullessa sairaita olivat,
ei ruoka enää auttanut. Jalat olivat pölkyiksi turvonneet ja reikiä
täynnä. Ne niitä aina väliin vesiojassa pitivät, ja se auttoi, ettei
niin pakottanut ja työtä jaksoi tehdä. Tämän isältä ne jonkin verran
sulivatkin, mutta äiti kaatui pian haravoineen ja kuoli sinne niitylle.
Kun sitä sitten kärryillä kotia vietiin, niin mätä se ihan oli, märkä
vuoti visvottuneista haavoista yhtenään, valuen pitkin kärryjen pohjaa
maantielle, — haisi se ihan koko räätös. Ja isä sitten, hyvä pelimanni,
soitti vain sen illan ja seuraavan päivän, joi aina väliin vettä, kun
oli tulisessa kuumeessa, ja soitti taas väsymättä, kaatuen viimein
viuluineen pöydän päähän, ja henki pois... Niin menivät kumpikin tästä
maailmasta, ja lapset jäivät hulhavan jälille.
— Olipa sekin historia.
— No tottavie... Tulinen piki!
— Oli, veli-kullat. Niin onnellisia alussa olivat, ja koti
kuin laululinnun pesä... Niin nuoria ja onnellisia... Tuskin
seitsemäntoistias oli äiti parka, kun sai tuon ihmisen, joka nyt tuolla
pihalla jo vanhentuneena kääppäilee. Ei kai sen tämän kovin iällä
pitäisi ollakaan?
— Ei kai. Ehkä siinä viidenkymmenen korvilla.
— Siinä kai sen pitäisi olla, ainakin niillä main...
— Joo, niillä main... Se oli sitten roima tyttö siihen aikaan, kun
taloon tuli.
— Taisipa olla. Olihan se äitikin aikoinaan.
— Vai oli äitikin, vaikka oli se tämäkin... Voi hyvä vieras kulta!
Kuin kultapala se silloin oli... Kyllä minä sen muistan, vieras hyvä.
Lanteet notkuivat ja pää keikkui kävellessä... Voi hyvä vieras kulta!
— Sitä tunsitte soturi tytön?
— Tunsin, tunsin... joka päivä sen näin. Se kulki kuin morsian, verevä
ja notkea oli...
— Vai sellainen oli.
— Oli, oli... nuori ja notkea, ja moni sen olisi omakseen ottanut,
mutta tyttö sotkeutui pahasti tämän talon pojan kanssa, ja hullusti
lopulta kävi...
Sitten kulkeutui taas puhe tytön äitiin, ylimaan mies se niin
mielellään siitä tolkkasi. Oli kuin se olisi joskus hänelle sydämen
asia ollut.
Siihen väsyivät ukot penkille kesken vieraan puhelun. Ylimaan mieskin
nakkautui pitkälleen, mutta uni ei tahtonut heti tulla. Hänen
mielikuvissaan asusti entinen Vedenpään korea emäntä, jonka kerran,
tämän tyttönä ollessa, oli tanssitoverikseen valinnut. Tuota hän
muisteli siinä lameellaan penkillä maatessaan, harmaa sarkapuku päällä
ja uudet, pitkävartiset pieksut jalassa.
Pitkään aikaan ei kuulunut pirtistä muuta kuin Sassu-Jussin nariseva
kuorsaus, johon yhtyi karsinasta päin kuuluva hiljaisempi, vingahteleva
ääni ja tätä säestävä koko pirttiväen tasainen, raskas hengitys.
* * * * *
Mutta ladon portaille on torkahtanut Vesi-Maija, lyhyeen linnununeen
vain rauennut koreata auringon nousua katsellessaan. Uni on perin
hataraa, ei Maija tahdo enää oikeata unta saada, — siinä unen ja
valveillaolon rajamailla väikkyy sairaan vaimon kuumeinen tajunta.
Tuhannet mielikuvat risteilevät ympäri pään. Ennen eletystä nousee
kuva kuvan perästä tajuntaan ja valloittaa koko tietoisuuden, jottei
muuta näe eikä muuta kuule... Posetiivi soi, hän kuulee sen, aivan
totisesti se soipi. Soittaja on musta mies lämpimästä maasta, se
soittaa koreasti, ja lintu antaa onnenlehteä. On markkinat, väkeä
kuin helluntain epistolassa, juhlapukuista maalaiskansaa puhtaissa
paidoissa ja uusissa kengissä. On markkinat. Maalaisväki on tullut
lääninsä pääkaupunkiin hummaamaan. Humalaisia ei näy kuin jokunen.
Mutta hoijakalla ajetaan ja onnenlehtiä ostetaan. Markkinahuijarit
ovat ruvenneet keinottelemaan rahoja kansalta. Posetiivinsoittaja on
musta mies lämpimästä maasta, mutta rumpali lavalla on valkoinen,
kuin kalkittu uunin kylki. Se konstailee ja päristelee huuliaan kuin
hevonen, ja päällä sillä on väljä kirjava mekko, joka on somasti
jalkojen kohdalta yhteen sidottu punaisilla nauhoilla. Ja sen ympärille
tulee monenlaisia kummittelijoita ja huutajia:
— Tulukee, tulukee! Eleve käärme, ei pure, ei hännällään pistä...
Tabula homo... Elevä sikiö, ei päätä ei häntää, mutta kalainen kuin
koira. Tulukee, tulukee... Näköihmeitä kaukaisilta mailta... Matroona,
mimosa, ihan karvainen ja parta pitkä... Tulukee, tulukee kattomaa!
Nylkekää minun skalppi ellei näkemä baljo... Hurraa! Hurraa!
Niin huusi kirjava kummittelijain joukko korkealla lavalla, ja
valkoiseksi kaapittu mekkopäällinen rumpali päristeli huuliaan kuin
hevonen.
Ja siinä seisoivat Maija ja Mikko aivan lavan lähellä, suu auki
katsellen komeljantteja ja sitten sitä vaatteella verhottua läpeä,
johon hulluttelijat katosivat ja jonka yläpuolelle oli suurilla
kirjaimilla luettavana: Dodeka sirkus, ja muuta semmoista, jota Maija
ja Mikko eivät ymmärtäneet. Maija oikein makusteli moneen kertaan
sitten tuota nimeä: Dodeka sirkus, Dodeka sirkus... Se oli hänestä niin
mukava nimi.
Maija ja Mikko tirkistelivät sirkusta päältä päin. Siinä oli
koreita, punaisia lyhtyjä, juuri siinä nimikirjoituksen ympärillä,
ja paitapäälliset apinain näköiset nuket nyökyttelivät päätään ja
viittoivat ovea kohti, jotta tuosta sopii mennä. Korea se oli päältäkin
päin, ja sisällä soivat torvet jymäkästi. Maija ja Mikko olivat
siihen juuri tulleet kortteeripaikastaan, sieltä kauniista kamarista,
missä oljanteri ikkunalla kukki, jota komeutta Maija aina illalla
maatapannessa ja aamulla ylösnoustessa ihan itkusilmin katseli...
Siinä se siis oli sirkus silmien edessä, sisällä soivat torvet ja
rummut rämisivät, ja koppahattuinen ukko huusi ovelta, jotta nyt se
alkaa, nyt se alkaa... Ja Maija ja Mikko katselivat toisiinsa, ja Maija
sanoi:
— Sanopa Mikko! Mennäänkö sirkukseen?
— Mentävä kai on, sanoi siihen Mikko, kun kerran pitkien matkojen takaa
on tultu sitä varten.
Ja he menivät sirkukseen oikein istumapaikoille.
* * * * *
Vesi-Maija havahtui mietteistään siinä ladon portailla ja katseli
ympärilleen. Ei ristin sielua näkynyt. Oli hiirenhiljaisuus. Aurinko
vain kohoutui hiljakseen kirkon tapulin takaa, kieri kuin kultainen
kerä ylemmä kirkkoa kohden, lähettäen kimputtain koreita valonsäteitään
Maijaa kohden. Soma oli antaa niitten silmiä suudella, se niin kutitti
kulmia. Hän istui silmät raollaan aurinkoa katsellen ja ajatellen
mielessään sitä, mikä tulisi pian tapahtumaan.
— Nyt sitä pian mennään, mumisi hän puoliääneen, tuonne kauas
kultaiseen kaupunkiin Mikon kanssa mennään...
Raukeana sulki Maija silmänsä. Ajatukset alkoivat taas kulkea omia
teitään. Vanhoja kuvia eletystä elämästä kulki sielun silmien ohi. Ne
nousivat esille jostakin muistojen kätköistä ja kiisivät kirjavina
kuvasarjoina siitä sivu, niin joutuin, ettei ensin oikein selvää
saanut: mikä tuli, mikä meni... Sellaista se oli ollut monesti
ennenkin, yhtä sekavaa. Mutta vähitellen kuvasarjat ryhmittyivät ja
seestyivät aivan tajuttaviksi kuviksi ja mieluisiksi mietelmiksi.
Niin sitä elettiin ja oltiin ennen, niistä sen hyvin näki.
Ja se syysmarkkinain aika Oulussa oli Maijan onnellisin aika, ja
hän muisteli sitä jälkeenkin päin kaihoisin mielin, samoin kuin oli
muistellut varhaisemmassa nuoruudessaan käyntiään laivatanssiaisissa
Pikku-Iikan piian kanssa. Siellä markkinoilla oli muutamia tyttöjä ja
poikia Maijan kotipaikoiltakin, rippikoulutovereita ja muita vanhoja
tuttavia, ja ne katselivat häntä kadesilmin hänen siinä Mikon rinnalla
kahvikojun penkillä levähtäessä. Ja kun he sitten väkijoukossa kulkivat
astellen onnellisina pitkin vilkasliikkeistä toria, kuin keväiset
syöttövasikat vihreällä nurmikolla niskojaan keinutellen, onnellisina
ja nuoruuden voimaa uhkuvina ihmisvilinässä hummaten, kuului kuiskeita
sieltä täältä:
— Katsokaa! Katsokaa! Vedenpään Maija kävelee suuren Tukalan pojan
kanssa. Katsokaa? Katsokaa! Nehän ovat aivan kuin kihloissa...
Ja Maijasta tuntui, että selkää ihan poltti, niin painoivat tuttujen
katseet, vaikk'ei hän heihin edes vilkaissutkaan. Mutta onnellinen hän
oli.
Ja Maija muisti nyt lapsuuden aikaisen kotinsa nimenkin, joka oli jo
miltei unohtunut, eikähän se nyt niin ihme ja kumma ollutkaan, sillä
hän oli sitä aniharvoin kuullut mainittavan, kotona tuskin ollenkaan.
Metsän kiveliössä asustaen sanotaan kotia vain kodiksi, ja minkä hän
ujo lapsi kyläsessä kylässä kävi, puhuteltiin häntä vain Maijaksi ja
poikaviikarit huusivat aina etempää: »Tuolla menee Vesi-Maija! Tuolla
menee Vesi-Maija!» Ja sen nimen hän sitten kodista erottuaan vain
kuulikin.
Kortteeripaikassa kertoi Maija siitä Mikolle, siinä kukkivan oljanterin
alla hän leperrellessään sen ystävälleen salaisuutena uskoi, selitellen
ylen onnellisena, että hänen oikea nimensä onkin Vedenpään Maija, ja
Mikko sanoi sen olevan kauniin nimen ja ilmoitti asian sitten kotia
mentyään Tukalassakin. Maijaa sanottiin sitten sen jälkeen pitkät ajat
Vedenpään Maijaksi, aina siihen asti, kun tapahtui se, minkä piti
tapahtua.
Onnellinen oli se markkina-aika.
Ja toisenakin päivänä taas, kun Maija ja Mikko ihmisvilinässä kulkivat
torilla, kuului sivuilta ja takaa kuiskailuja:
— Ettäs näet!... Siinä se nyt on, siinä se nyt on se Vedenpään Maija...
Ja loitompaa toisia ääniä:
— Tukalan Mikko ja Maija yhdessä kulkevat, rakastavat...
Ja he kömpivät käsikädessä mihinkään katsomatta, uhallakin sirkuksen
korokkeelle, mukamas pääsylippua kärkkymään, näyttäytyen sieltä sekä
kaukalaisille että lähiläisille, aivan kuin kutitellen, jotta täällä
sitä nyt ollaan, sillä he rakastivat silloin niin sanomattomasti
toisiaan... Sirkukseen he eivät tosin enää menneet, koska olivat
siellä jo eilen olleet, mutta he seisoskelivat siinä lavalla vaan
piruuttaan, että tuttavat heidät näkisivät. He nojautuivat toisiinsa ja
olivat lukevinaan seinäverhoon kirjoitettua ohjelmaa mihinkään muuanne
katsomatta, jäykkinä kuin ohjelman laitaan maalatut apinain kuvat,
vaikka tunsivatkin kymmenien lähiläisten ja kaukalaisten itseensä
tuijottavan, uhmamielin ajatellen vain:
— Katsokaa nyt kylliksenne, tirkistelkää oikein silmänne sokeiksi,
jotta siitäkin iilistänne pääsette...
Ja Maija ja Mikko olivat onnellisia.
Sellaista se oli silloin, kun tulenpalava rakkaus povissa asusti, ja
sellaista se on ollut jälkeenkin päin, vaikka kerran päätä omituisesti
huimasi ja suuri suru sydäntä jäyti. Sellaista se oli silloin...
Mutta nyt oli Maijalla ja Mikolla toiset tuumat, — nyt oli kauas lähtö.