Pihan puolelle, lähelle keski-ikkunaa, paljaalle penkille, oli väsynyt
ylimaan matkamies laittautunut levolle. Siinä hän nukkui tuo lyhyt,
harmaapukuinen ukkokäpä uudet pitkävartiset pieksut jalassa ja oma
turkki päänalusena.
Ikkunapaikoissa ja avaran pirtin keskipaikoilla viipyi vielä hieno
valonkajastus, mutta karsinassa ja uunin nurkkauksessa nukkujat olivat
melkein läpinäkymättömän, tiheän, sinitumman usman peitossa.
Koko pirttiväki nukkui raskaasti hengittäen, ja ylimaan matkamies
yhtyi samaan kuoroon kuorsaten hiljakseen. Litteähkö nenä laajeni
ilman sieraimien kautta ulos ponnahtaessa, ja nenätorvesta kuului
omituinen karahteleva ääni sen taas samaa tietä sisään tunkeutuessa.
Mutta seinän takana pihamaalla oli iloinen miesjoukko reilaamassa ja
häiritsi hivenen penkillä nukkuvan unta. Leveä kämmen hieroi tavantakaa
sänkistä, jälseää naamaa, ja hän siinä aivan valpastui seinän takaa
kuuluvasta melusta. Hän ei ollut tottunut sellaiseen, kuten muu
pirttiväki. Siellä kaukana metsien takana nukuttiin yöt tarkasti ja
tehtiin päivät lujasti työtä. Ei ollut siellä unen häiritsijää, ei
päivätöitten viivyttäjää.
Pirtin seinän takana pihalla, aivan siinä ovi ikkunan kohdalla,
mellasti miesjoukkio laulaen ja remuten. Ensin laulaa loilotti karkea,
särkynyt miesääni, ja sitten yhtyi siihen koko sakki hoilottaen.
Paluppi, paluppi,
rasnaelit saminee,
jeslittemi nepaluutti
pussis tussia kannassii.
Ja jeslittemi nepaluti
pussis tussis kannassii.
— Lauletaan hiljaa pojat, etteivät nukkuvat talossa herää.
— Joo, oikein Sassu-Jussi puhuu... Hiljempää pojat!
Sinne sii sinne praa
sinne puuti ropottaa.
Nairun natsas nairun metsäs,
siiami nokki abramea.
Ja nairun natsas nairun metsäs,
siiami nokki abramea.
— Ei niin kovasti loppurooffia kerrata. Heräävät vielä, koko talo
herää...
Se oli talon puoliskorenki Sassu-Jussi ja samalla vanhin renki,
Hajaaniakin vanhempi, joka poikia varoitteli. (Puoliskorenki oli
sellainen renki, joka kolme päivää viikossa oli talon töissä ja
toiset kolme omissa töissään, torppansa peltoja karhitsemassa.)
Sassu-Jussi oli tällainen puoliskorenki. Hän oli hiljaisempi kuin
toiset ja istui ulohtaampana Elekko-kersantin kanssa, joka myöskin
varoitteli innoittelevia poikia. Vaan Elekko ei itsekään tahtonut pysyä
alallaan, varsinkin näin ilotuulella ja vanhaa, tuttua kasakkalaulua
laulettaessa. Ja muistamatta enää, että oli yö ja vanha, vakava
Sassu-Jussi siinä kaverina, nousi hän entisten muistojen innoittamana
läheiselle kivelle ja lauloi täyttä kurkkua, huitoen samalla tahtia
käsillään, verannan kuistilla ja takareen jalaksella istuvien nuorten
yhtyessä lauluun.
Puuttumilla juvatilla
Risto heitti papiraa.
Tassime joutui sellaiseksi
majuritissa visseraa.
Hei! Kalikka sornea kalikka praa
tismarusingaa sornea rop.
Ja pojat ihan hihkuivat kerratessaan viime säettä:
Ja... hei! Kalikka sornea kalikka praa
tismarusingaa sornea rop.
Silloin suuttui Sassu-Jussi. Hän huusi äkäisenä hultittomille pojille:
— Hiljaa pojat! Tai potaskata suuhun jok'ikiselle! Koko talo herää...
Laulu vaikeni, ja verannan kuistilla ja takareen jalaksella istujat
jatkoivat pienessä tuuterissa sekavaa turinaa, Sassu-Jussista
suuriakaan välittämättä. Nuoremmat olivat äänekkäämpiä, remuten ne
väittelivät ja kinasivat. Talon nuorin renki, Pikku-Jussi, siinä
erittäinkin kinasi, toisille tokeltaen ja selittäen:
— Sitähän tässä meinaan vain, että tuhon se vielä tekee...
— Häh?
— Jotta tuhon vielä tekee, jonkin sellaisen.
— Äläs siinä, pirun poika... Luuletko niin?
— Joo... Se on niin monella tavalla sitä hakenut jo pitkät ajat. Joo,
niin sen käypi...
— Häh? Mitä sinä taas?
— Se siitä kaivoon ja jokeen kurkkimisesta...
— Tolkuttaa aina, honklimestari, talonväestä vain puhuu...
— Semmoinenhan se on tuo...
— Joo... Ne ovat kumpikin samanlaisia, toinen jokea ja toinen kirkkoa
vahtii...
— Häh? Tuki suusi Honklimestari...
— Anna olla. Se tuo Pikku-Jussi Hajaania matkii. Kuules, miten se aina
sanoo aluksi aivan kuin Hajaanikin: Joo...
— Joo, niin se on pojat, jotta kaksi niitä on tässä talossa huppanaa,
toinen jokea toinen kirkkoa vahtii...
— Älä tolita aina sitä samaa, tuosta tollukasta ja tuosta akasta.
— Tollukasta. Mitä sinä sanot Iarusalemin suutarin sälli. Viisaampi
se sentään on kuin sinä, kumpikin ne viisaampia ovat kuin sinä
sininaamainen ratisko.
— Älä hauku, rengin renki, Hajaanin piiskakoura. Itsekinhän noita
huppanaksi sanoit.
Mutta Sassu-Jussi, joka oli äänetönnä paikallaan tupakoinut, hypähti
yht'äkkiä tasakäpälässä ja kirkaisi pojille:
— Voi sun tulinen piki! Taas siinä kinaatte. Potaskata suuhun
mokomille. Ihmiset heräävät teidän toraanne ja meluun. Tapelkaa
tiehenne!
Pojat lähtivät raitille maleksimaan, mutta ukot astuivat pirttiin.
Siellä väki nukkui pitkin avaran pirtin seinuksia ja karsinassa. Oven
puoli ja keski-ikkunan seutu olivat vapaina, ja sinne ukot istuivat,
toinen seinänvieruspenkille, toinen rahille vastapäätä. Pullo oli
Sassu-Jussin kädessä, ja siitä aina vähän ryypättiin. Laskuhumala
oli miehet jo saavuttanut, väsytti kumpaakin, mutta ei vielä sentään
raahtinut pitkäkseenkään heittäytyä. Pullossa oli vielä perunan verran,
mikä miehiä, tarinaan terästi. Ja äskeiseen poikien puheeseen yhtyen
Sassu-Jussi alkoi:
— Oikein se Pikku-Jussi puhui. Omituinen se nykyjään on ollut, minusta
hyvinkin omituinen pitkin kevättä. Niin pian kuin jokeen railoja
ilmaantui, sillalle vahtimaan meni, ja siinä, on mies sitten joka ainut
päivä vahtinut aina tähän päivään asti.
— Siitä puhuttu on, vaan en tarkemmin ole selitystä asiaan saanut...
Miksikä se noin hullun tavalla?
— Tiedä häntä, siitä on montakin arvelua: se rakkausasia ja se
isäntäasia.
Ylimaan matkamies makasi siinä penkillä lähellä hereillään ja kuuli
miesten puheet; outo oli paikkakunta ja makuupaikka epämukava, Se kai
se valvotti. Hän oli äsken ulkoa kuullut poikien porinan, joka siihen
penkillä makaajan korvaan niin hyvin kantautui, ja nyt hän mietti ja
kummaili mitä se oli... Vaan miehet keski-ikkunan ääressä maistoivat
hivenen verran, kuten tottuneet maistajat tekevät ja jatkoivat
puhettaan:
— Vai niin ovat asiat.
— Niin ovat. Me koetimme Hajaanin kanssa sitä siitä sillalta pois
viedä, väkivoimalla ihan, vaan ei saatu, — mies tenäsi kovasti vastaan.
Sillä on siinä sillalla oma paikkansa, seisomapaikka ja kävelypaikka,
aivan tuuman päälle määrättynä...
— Näin sen minäkin siinä sillalla kerran harppailevan ja jokeen
totisena tuijottavan, aina samalle puolen...
— Niin se tekee, aina yläjuoksun puolelle, ja välistä lähtee
pakiparastaan sillalta juoksemaan, hakee kiviä sylintäyden sekä kävelee
sitten pitkin rantoja ja hokee ja höpöttää, kiviä jokeen syytäen: »Ota
tuo, en minä tuu! Ota tuo, en minä tuu!»
Viimaan mies käännähti penkillä, ja ukot huomasivat hänen siinä lähellä
makaavan.
— Tuossa on ylimaan matkamies. Tölmäsepä se hereilleen, niin annetaan
napsu sillekin, huomautti Sassu-Jussi.
Elekko-kersantti tölmäsi penkillä makaajaa, ja tämä kohotti päätään.
— Ota pieni tuikku! esitti Sassu-Jussi.
Ylimaan mies otti, ja joukolla alettiin turista hyvästä keväästä ja
kesän alusta.
Äänetönnä kuunteli suuri pirtti ukkojen turinaa, joka kantautui
sängystä sänkyyn ja makuulaverilta makuulaverille aina perimmäisessä
karsinan sopessa makaavan kuultavaksi. Mutta päivän töistä väsynyt
rahvas ei sitä kuullut, autuaana unen helmoissa venyen lepäsi koko
pirttiväki punakat naamat loistaen puhtaitten raanujen välistä. Kylvyn
jälkeen maistuu uni, ja puhdas paita on hyvä sekin.
* * * * *
Hiukan levottomasti uinuttuaan herää Vesi-Maija taas uunin päällä.
Pihalta kuuluu remuavaa laulua, jota hän siinä uunin päällä maatessaan
kuuntelee. Yön hiljaisina hetkinä on korva aina herkempi, ja siitä
ikkunan läpi kuuluu laulu hyvin, varsinkin kertaussäkeistön sanat
eroittaa Maijakin:
Ja jeslittemi nepaluti
pussis tussis kannassii.
Se oli Elekko-kersantti, joka siellä opetti pojille vanhaa
kasakkalauluaan.
Ennen vanhaan tämä sama mies, niihin aikoihin kuin Mikkokin, pakkautui
Maijaa riijailemaan. Kerrankin tuli Elekko sen luhdin taakse, missä
nytkin nuoret tytöt kesäisin nukkuvat, sisään pyytelemään, istui vain
siellä ulkona puoliyöhön saakka ja ruikutti sisään:
— Päästä nyt Maija, päästä nyt! ruikutti se. Minulla on sinulle hyvin
tärkeää sanottavaa...
— Ehdit sen huomenna sanoa, sanoi Maija. En minä päästä.
— Älä ole niin ylpeä, sanoi soturi. Mikko sinua vain narraa, mutta minä
sinut todenperään nain.
— En sittenkään päästä, sanoi Maija, — johan kuulit, en päästä, vaikka
sata kertaa naisit, en päästä.
Silloin meni kersantti pois, mutta tuli muutaman tiiman perästä
humalassa takaisin laulaen tuota kasakkalauluaan ja itki aamuun asti
siinä luhdin kynnyksellä, mistä miehet hänet aamulla pois häätivät.
Niin se oli silloin Vesi-Maijan ja Elekko-kersantin kanssa.
Ulkoa pihalta kuului vielä juopuneitten laulua. Elekon ääni kuului
kaikkien yli, ja Vesi-Maija kuunteli nyt melkein mielihyvin sitä. Se
oli niin kovin tuttu ja herätti nuoruuden aikaisia muistoja. Viime
säkeet kuuluivat niin perin selvästi:
Hei! Kalikka sornea kalikka praa
tismarusingaa sornea rop.
Siihen se laulu loppui. Pihalta kuului vain epämääräistä puhetta ja
riitelyä sekä astunnan töminää. Pojat menivät matkoihinsa, mutta Elekko
ja Sassu-Jussi kuulostivat tulevan pirttiin. Sieltä alhaalta kuului
sitten hiljaista puheen sorinaa, jota Vesi-Maija ei viitsinyt enää
tarkata.
Hän makasi kauan sen jälkeen paikallaan, äänetönnä tuijottaen pimeään
uunin nurkkaukseen. Hän muisti Elekko-kersantin entisiltä kultaisilta
ajoilta, kun oltiin vielä nuoria ja solakka soturin vartalo notkahteli
niin somasti miehen kävellessä. Korea poika oli Elekko-kersantti
silloin, ja Maija piti hänestä paljon, mutta kun Mikko kerran oli, niin
Elekko jäi. Pahalta tuntui, kun piti pojalle sanoa, ettei tule siitä
mitään, mutta hänen täytyi niin tehdä, ja Elekko sai siihen tyytyä.
Monta kertaa kävi sitten kersantti laulelemassa hänen luhtinsa takana
tuota kasakkalauluaan, jota hän aina humalapäissään loilotti, mutta ei
se auttanut, ei mikään auttanut... Elekko oli sitten niin sinnikäs,
ettei mennyt ollenkaan naimisiin, ei Vesi-Maijan uhallakaan mennyt,
kuten hän humalapäissään kylällä loruili.
Elekko jäi, sillä Maijalla oli silloin jo sidottu suhde Mikon kanssa.
Niin oli silloin Maijan ja Mikon kanssa. Mutta nyt olivat heillä taas
toiset tuumat, sillä pian se Mikko lähti ja Maija lähti...