Vesi-Maija herää uunin päällä. Hän on nukkunut muutaman hetken,
pienen linnununen, tietämättä, että on unissaan laulanut. Tappuraista
on Maijan elämä, unen ja valveellaolon välillä väikkymistä, ei
kunnollista tiiman unta saa. Sellaista se on melkein joka yö, unta
ei saa ja paikkoja pakottaa... Elämä on mennyt sellaiseksi tukalaksi
tuijottamiseksi, ei ole pitkiä aikoja enää täällä elettävänä... Yön
hiljaisina hetkinä ehtii yhtä ja toista mietiskellä, ennen olluttakin
ajatuksissaan kerrata... Yön hetket ovat pitkät ja elämän kuvakirja
tulee siinä ajanmittaan melkein kannesta kanteen selailluksi. Soma
sitä onkin silmäillä, vaikka sydämeen väliin pistää, jotta tahtoo ihan
siihen paikkaan tuupertua.
Kultaisin aika kullekin on lapsuus, ja lapsuuden koti on kultaakin
kalliimpi, joskin joskus sattuu tapahtumia, joita vieläkin mieluummin
muistelee.
Lapsuuden aikainen asumus se Vesi-Maijankin mieleen usein palautui
sekoittaen muut mietteet. Sieltä suurten metsien takaa kaukaa ylimaasta
liitelevät kotoiset korpikuvat yksinäisen uunin päällä raanujen välissä
makaavan tajuntaan, kirkastaen riutuneen vaimon maatakin alemmas
painettua mieltä. Siellä hän on ensi kerran silmänsä avannut ja sinne
hän toisinaan niin kipeästi kaipaa, metsän kiveliöön, peilikirkkaitten
järvien rannoille, jossa käet kukkuvat keväimen ja kesän ja orava
rakentelee pesää...
Se oli omituinen, hauska, tuohikattoinen mökki keskellä sydänmaata, se
Maijan kultainen koti, tiettömien nevojen takana, jonne oli kesäisin
vaikea jalankin päästä. Sen pirtti oli musta kuin sysihauta sisältä
ja pikkuakkunainen, ja loukossa oli kiuas kuin saunassa ikään; mutta
pirtin mustuus kiilsi kuin kiilloitettu lyly, eikä pirtin seinistä noki
käsiin ei vaatteisiin tarttunut, sillä kiuasta lämmitettiin ainoastaan
lehdospuilla. Lattiassa olivat myös hyvin leveät lattialankut, ainakin
kyynärää leveät. Ei tasajalkaa kahden lankun yli lapsi hypätä jaksanut,
ja sittenkin sanottiin niitten olleen vielä latvapuuta, oksaiset kun
olivat.
Voi jos he Mikon kanssa olisivat sinne menneet, silloin nuorena kahden
karanneet, kuten kerran puhe oli, niin suuri onni olisi mukaan tullut,
toveriksi onnellisten. Siellä metsän kiveliössä olisivat he elämänsä
ehtooseen asua kyyhöttäneet kahden, erillään kaikista muista, Jumalan
siipien suojassa...
Mustankirjava talon kissa siinä vierellä vasten lämmintä uunin
kuvetta makasi ja hyrräsi. Sekin valvoi, ravautti silmiään ja marahti
Vesi-Maijalle. Se oli leveänaamainen, pitkähäntäinen kollikissa. Mutta
siellä kotona, kaukana metsien takana, oli ennen omituinen hännätön
kissa, aivan toisenlainen kuin mitä täällä merimaassa näkee, eikä
häntää ollut sen penikoillakaan. Lyhyt, tuuhea töpö oli vain hännän
tilalla, kuten jäniksellä, ja takajalatkin olivat hivenen etujalkoja
pitemmät. Sen kaiken muisti Vesi-Maija... Se oli hännätöntä kissasukua,
kotoisin Apajasaarelta Kalajärveltä. Hyvä rotta- ja lintukissa se oli.
Vesi-Maija muisti vieläkin, miten monesti se toi töpöhäntäpennuilleen
suuria myyrän ja rotan vötkäleitä, jotka päiväkauden siinä pirtin
lattialla mötköttivät. Leskelässä Humalamäen kylässä oli myös
samanlainen kissa, mutta se pyydysti yksinomaan hiiriä.
Paljon oli Maija saanut kokea jo lapsuutensa aikana, mutta ikävät
asiat olivat melkein unohtuneet. Kauniina kajasti lapsuus ja nuoruus
siellä peilikirkkaitten järvien ja metsien mailla, paimenessa olot ja
rippikouluajat... Ja vielä aivan tyttönä, siinä neljän — viidentoista
seutuvilla, ei ollut vielä rippikouluakaan käynyt, kävi hän kerran
Hemmilän Miinan kanssa Oulun kaupungissa, sieltä muka itselleen piian
paikkaa kärkkymässä, kävellen tuon toistakymmentä penikulmaisen matkan
aivan jalkapatikassa. Ja sillä samalla kertaa käväisi hän myös laivassa
tanssiaisissa. Sinne meni hän Pikkulikan piian mukana, soma oli siellä
meripoikien kanssa tanssia laivan sillalla, ja Stefanus Puurunen oli
myös mukana. Hän se tytöt sinne opastikin. Stefanus oli räätälin sälli,
pieni näppynaamainen mies, asustaen muuten samassa talossa missä Maijan
äidin sukulaisetkin, ja se mies osasi sitten hyvästi pillillä soittaa.
Stefanus Puuronen oli käsketty laivaan soittamaan, ja hän otti hyvää
hyvyyttään tytötkin mukaansa. Sälli kertoi tytöille, miten monesti hän
oli soittanut ulkomaalaisille laivalaiturilla ja rahaa oli tullut kuin
roskaa. Engesmannit ja tataarit olivat tanssia leiskuttaneet lihavien
Oulun piikojen kanssa koko yön. Mutta nyt hänet oli kutsuttu itse
suureen laivaan pelimanniksi, jossa oli syömisiä ja juomisia vaikka
mistä sortista. Maksun edestä häntä oli nytkin pyydetty...
Ja kun he saapuivat suureen, kummalliseen laivaan, nosti lihava,
pitkä mies Stefanus Puurusen korkean tynnyrin päälle istumaan, pani
ison nisuvänkäleen siihen pikkuisen soittoniekan viereen, antoi
vielä Stefanuksen juoda pullosta jotakin ruskeata ainetta ja sanoi
sitten: »Ala lurittaa!» Ja Stefanus Puurunen soitti ja pää keikkui
ja pieni jalka löi tahtia. Hän soitti sotusit jos polskatkin, —
kiveriä, monimutkaisia, vanhanaikaisia tansseja ne olivat. Maijan
otti tanssitoverikseen eräs nuori, huiskea suomalainen meripoika, ja
se kertoi siinä tanssin lomassa, laivan sillalla Maijaa vyötäisistä
kovasti puristaessaan, kaukana lämpimässä maassa elävästä elukasta,
joka kuulosti olevan hyvin kummallinen olio. Ei Maija sitä enää oikein
tarkkaan muistanut, sillä hän oli siihen aikaan ikäänkuin huumiossa,
mutta sen verran sentään huiskean meripojan kertomus vieläkin mielessä
haihatti että jommoisenkin kuvan mieleensä otuksesta sai. Niin se oli
suuri, ihan karhun kokoinen elävä ja uiskenteli melkein aina vedessä
aivan umpisukkelossa ja sen nenä oli ihan kuin linnun nokka. Se muni
myös suuria munia, joista tuli sitten poikasia... Maija oli monta
kertaa sen jälkeen nähnyt saman elävän unissaan, nähnyt sen munivankin
ja hautovan muniaan... Ja ajatelkaas, kun pojat pääsivät munista ulos,
menivät ne emon mahan alla olevaan sitä varten varattuun pussiin ja
sieltä ne sitten kurkkivat emon maalla kyykkiessä... Se elukka asustaa
kaukana lämpimässä maassa, jonne Vesi-Maija ei jaksa kävellä...
Niin se meripoika kertoi.
Ja sitten tarjottiin koko tanssiväelle omenia ja korppuja ja jotakin
ruskeata juomaa, jota Maija ei kuitenkaan maistanut, sillä hän oli
nähnyt Pikkulikan piian sitä juotuaan tulleen hurjan iloiseksi ja
kadonneen sitten jonnekin...
Oli siellä monta lystiä siellä laivassa.
Pienet kääpiöihmiset tanssivat siellä pillin soiton mukaan, tuossa
toista kyynärän pituiset taappanat koreissa puvuissaan, kuin kuvakirjan
keijukaiset... Mistä lienevät olleet nekin lämpimistä maista. Ja
kun Maija istui sitten lopun yötä Stefanus Puurusen kanssa siinä
tynnyrin päällä, niin hullaantui hän aamupuoleen ilman vain piruuttaan
tanssimaan erään pikkutaappanan kanssa, ja ihmiset katselivat heitä
kuollakseen asti nauraen...
* * * * *
Sellaista se oli silloin Oulussa... Mutta aamulla oli taas matka kauas,
ystävän kanssa kahden taipaleen taakse meno, auringon nousun maahan
asti...
Niin oli Maijalla. Pontius Pilatus.
Koko pirtin saavutti pian keskiyön hämärä, täyttäen ensin nurkat ja
sopet, kietoen sitten pitkin seinustoita nukkuvien punakat muodot
hienoon hämyvaippaan. Ja Maija torkahti taas lämpimien raanujen väliin.