Tukalan talo oli sukutalo. Monta sataa vuotta oli se jo suvun hallussa
ollut. Hyvin talossa jokainen toimeen tuli, leivän ja muunkin puolesta,
sen muutaman kymmenen vuotta minkä täällä taivalti. Hyvinelämisen ja
rikkauden himo olivat suvun rintaperillisten ainainen huoli ja hätä.
Kukin oli rikkautta osaltaan kartuttanut, penni oli pennin päälle
aherrettu. Saitureita he kaikki olivat olleet kehdosta aina hautaan
asti, ja kullan saamiseksi oli monta rikosta tehty.
Ja isäntärenki Hajaani kertoi siinä yölevolle laittautuvalle
pirttiväelle, että talossa oli vanhaan aikaan kultakätköjä, joita
entisaikaiset ukot miespolvesta miespolveen olivat sinne tänne
kaivelleet, lattioitten alle ja aittojen väliin, seinähirsien
sisään salaisesti koverrettuihin koloihin ja vintissä ja luhdeissa
oleviin satavuotisiin romuläjiin. Olipa kerran, toista sataa vuotta
sitten, pidetty talossa huutokauppaa riitaisten perillisten pesän
selvittämiseksi, ja ajatelkaas, eräs mökin mies oli huutanut luhdissa
olleen romuläjän hyvin mitättömästä hinnasta, mutta romuläjästä oli
löytynytkin saapas kultarahoja täynnä. Niin on kerrottu. Ja mökin
miehestä oli tullut sen jälkeen äveriäs eläjä. Tämän kuultuaan oli
sitten myöhemmin eräs rahan ahne Tukalan isäntä, tätä samaa sukua,
revityttänyt kaikki talon lattiat auki ja kaivattanut aittojen välit
ja ulkohuoneitten seinustat löytämättä mitään aarretta, ainoastaan
hieman ruumiitten luita ja pari ryssän pääkalloa, jotka haudattiin
sitten hautuumaan nurkkaukseen, itsetappajien puolelle. Jotkut luulivat
silloin, että nyt kun kuolleitten luut pääsivät siunattuun maahan,
kummittelijat talosta katoaisivat, mutta siinä tietoviisaat erehtyivät,
sillä Totan Ulla on nähty usein senkin jälkeen, vieläpä vanhoja,
homehapsisia ukkeleitakin muinaisilta ajoilta; niinpä Hiljaisen Matin
Reetakin näki tässä tuonottain Kuuro-Esan pää verisenä sikoläävässä
kuuhailevan...
Ne nyt tosin ovat akkain näkyjä, mutta aarteita löytyy talosta
nytkin vielä. Toissa talvena, kun korjattiin vanhaa, rappeutunutta
lammasnavettaa, vuoti lahonneen hirren sisästä hopearahoja pari
kahmalollista Sassu-Jussin kouriin. Sekin kätkö löytyi sattuman
kaupalla. Aarretta ei löydä hakemalla, ainoastaan sattumalta. Vanha,
jo kymmenkunta vuotta sitten kuollut huuto-ukko, SukkaMatti, oli koko
loppuikänsä, parikymmentä vuotta, joka päivä hakenut talosta aarretta,
sitä kumminkaan löytämättä. Niin oli innostunut ukko tuohon hommaansa,
että vielä kuolinvuoteellaan huonona sairaana maatessaan hinasi itsensä
usein lattialle, kaiveli sitten lattian rakoja ja väänteli irti
lahonneita lankkujen päitä kirveellä tai millä milloinkin sattui.
Tätä kaikkea kuunteli pirttiväki henkeään pidätellen, penkeillä,
sänkyjen laiteilla ja makuulavereilla jo puoleksi riisuutuneena
istuskellen.
Nuo näivettyneet, riutuneet ihmiset sängyissä ja makuulavereilla,
tuijottivat kertojaan, kuin nälkäiset pedot saaliiseen. Jokainen
heistäkin oli kerran toivonut löytävänsä aarteen ja sitä
etsiskellytkin. Heidän jännittyneestä katseestaan saattoi huomata
rahanahneuden ja elämänhalun, suuren himon maailman hekumaan.
Sitä kaikkea he olivat koko ikänsä toivoneet, unelmoiden pimeissä
huonekömmänöissä ja navetan hämärissä sopissa, mutta se oli aina vain
paennut heitä, kuin keväinen lumi saavuttamattomiin etäisyyksiin.
He kuroittivat leinin syömiä käsiään, anoen aamun sarastukselta,
hiljaisina yön hetkinä vuoteissaan heräten: »Anna minulle onni! Anna
minulle onni!» Mutta onni asusti jossakin hyvin kaukana rautaisten
ovien takana.
Useimmat heittäytyivät jo vuoteilleen pitkäkseen totisina eteensä
tuijotellen, joku naisista kampasi karsinassa kylvystä vielä märkää
tukkaansa, mutta nuorempi väki oli jo yöjuoksuun kiirehtänyt.
— Niin se on, selitti isäntärenki Hajaani, istuen vielä täysissä
tamineissaan peräpenkillä. Hyvin kummallista sukua on tämän talon
isäntäväki, isien ja äitien teot juoruavat sen vuosisatojen
takaa. Omituista pilaantunutta sukua, vaikkakin ovat karskeja ja
komenteeraavia nähdä.
— Taitavat olla, sinäpä sen tietänet, kuului myönnytys nurkkauksessa
olevalta makuulaverilta.
— Joo, tiedän... Pyhä-Pietari, kuinka tarkkaan minä sen tiedän! Tästä
seikasta minulle mummo ennen paljon kertoi mökissä tuolla kirkon
lähellä, jossa asuttiin. Eräskin isäntä, Kuuro-Esaksi nimitetty,
monta, monta sataa vuotta sitten, kun tämä talo vielä oli pahainen
uutispaikka, sai kärsiä julman kuoleman oman tyttärensä käden
kautta. Tarina on kulkenut sukumuistona suusta suuhun satoja vuosia.
Tässä oli silloin kalahamina lähellä, tuo samainen, missä nytkin on
ränsistyneitä mökkejä sikin sokin. Tämän talon isäntä oli lahtari,
möi lihat haminaan ja kaupunkiin ja elätti siinä sivussa sikoja
eläinten lihan jätteillä ja verellä. Ukon emäntä oli jo aikaa kuollut.
Yksi lapsi oli vain äijällä elossa, tyttö äksy ja pahankurinen.
Palvelijat eivät menestyneet talossa, ainoastaan eräs renkipahainen,
joka toivoi talon tavaraa ja naittuikin viimein tytön kanssa. Tämän
suvun jäsenet ovat aina olleet riitaisia keskenään ja siitä on kirous
seurannut vuosisatoja suvussa. Ukko oli salarikas, mutta eipä kertonut
rahakätköistään tytölle eikä vävylle. Siitä ainainen tora ja meteli.
Kerran sitten alakyökissä tuli tytölle ja isälle aivan käsikähmäinen
tappelu, ja viimein tyttö, roteva kuin mies, puulasi isänsä kiehuvaan
muuripataan päälleen, keitti hänet siinä ja syötti sioille. Ihmeteltiin
sitten kylällä ukon äkillistä katoamista, mutta mitään varmempaa ei
asiasta saatu ilmi. Tyttö ei kuitenkaan löytänyt ukon rahoja, niin
hyvin ne oli kätketty, ja renki-isäntä, kauhistuen tytön tekoa, pakeni
pian sen jälkeen talosta, peläten tytön syöttävän vielä hänetkin
sioille. Mutta tytöltä jäi poika, ja siitä suku taas jatkui.
— Eikö rahoja löytynyt sitten myöhemmin, joten kuten?
— Ei löytynyt. Sinne jäivät kullat kätköönsä Myllymäen rinteeseen, niin
luullaan, siellä oli Kuuro-Esa usein pimeän kähmässä kähninyt... Sinne
jäivät aarteet.
Lähinnä Hajaania istua äyvötti hakkuutukilla tylsämielinen ruotiukko,
joka myös oli koko loppuikänsä aarretta hakenut, vintillä olevat
vanhanvanhat romuläjät tuhanteenkin kertaan tutkinut, homehtuneitten
kenkärajojen pohjienvälit rassannut ja iänikuiset kaappien salalaatikot
nuuskinut. Ahmien kuunteli hän Hajaanin puhetta, sydän jännityksestä
vavisten painaen säästi mieleensä, että tänä yönä, vielä tänä yönä hän
menee Myllymäkeen aarretta etsimään. Ukko katsoa tiirotti kertojaan
sammuneilla silmillään, suuri, irvottava suu auki, ja hänen takaansa
näkyi pari kolme vanhaa, valjua akan naamaa, hekin jännittyneinä
kuunnellen noita heille jo tuttuja tarinoita. Ne olivat elämän
arvoituksia heille, nuo aaveet ja nuo aarteet. Ja äärimmäisenä, seinään
kiinnitetyllä laverilla samoin tylsänä eteensä tuijotellen, matala
otsa rypyssä ja likaisenkeltainen tukka hajallaan, istui keski-ikäinen
nainen, lausuen ilmi hiljaisen haaveensa itsensä ja toisten puolesta
ontolla, soinnuttomalla äänellä:
— Voi, jos löytäisikin kulta-aarteen!
Vaan raskaan elämisen huolen ja ainaisen puutteen näivettämä
Alpin mummo, joka laittautui sisäkkötyttö Mataleenan kanssa vielä
iltamyöhäiseksi kyökkiin Paarmuurska-Pietaa auttamaan, sillä Mikon
emäntä oli juuri ja juuri saamaisillaan, huokasi sydämensä pohjasta
ääni pelokkaasti värähdellen:
— Hyvä Jumala, varjele minua kuolleitten haamuilta!
* * * * *
Kun sitten Mataleena ja Alpin mummo palasivat kyökistä, nukkui jo
koko pirttiväki henkihieverinä sängyissä ja makuulavereilla. Ei
hiiren hiiskahdustakaan kuulunut, sikeästi nukkuvien raskas, tasainen
hengitys vain tuuhotti, kun tarkasti kuunteli. Vaimot laittautuivat
levolle karsinaan uunin lähelle. Vaan aivan siitä pään pohjista, kun he
olivat jo ylisilleen riisuutuneet, kuului uunilta pistävä laulu, joka
omituisella, kolkolla tavallaan särki hiljaisuuden:
Kuu paistaa kirkkaasti,
kuollut ajaa liukkaasti.
Kuu paistaa kirkkaasti,
kuollut ajaa liukkaasti.
Makuulle laittautuvan Alpin mummon ja Mataleenan kesken virisi silloin
seuraava puhelu:
— Taas se siellä unissaan urisee. On se soma ihminen, unissaan laulaa.
— Ei se aina laula noin, kuoleman edellä se vain noin laulaa, kuten
nytkin koko viikon... Niin sanoo vanha emäntä.
— Naapurin Tomikin siellä ulvoo. Katsopa ikkunasta minne päin se ulvoo?
— Tänne päin se ulvoo, aivan kohti tätä taloa, punainen suu auki tänne
päin... Hyi, miten on ruman näköinen!
— Jotakin se tietää pahaa, kuolemaa tai muuta pahaa. Mitähän tässä
tapahtuneekaan. Harakatkin tappelivat hollitallin takana eilettäin,
jotta yksi ihan henkihieveriin jäi. Näin sen siinä tunkion laidalla
kyljellään kytjöttävän ja suutaan aukovan.
— Näin sen minäkin, mutta kuollut se jo silloin oli.
— Vai kuoli se harakkakin. Hyvä Jumala, mitä tässä vielä tapahtuneekaan!
— Tiedä sen, tapahtuneekaan... Pojat sitten takoivat ison rautanaulan
sen pienen ruumiin läpi, naulasivat kiinni hollitallin ylisen seinään...
— Vai takoivat harakan seinään. Se tuo ennustaa jotakin.
— Niin se vanha emäntäkin sanoi, pahaa ennustaa, sanoi, joku kuolee...
Vaan ette usko mummo, miten on kumma kajastus ulkona nyt. Aurinko
on poissa, mutta valo viipyy vielä. Meri häämöittää kaukana kuin
hopeakaukalo, ja sen ja taivaan rannan välissä on punainen viiva.
— Siltä se minustakin ennen näytti. Älä haaveile tyttö turhia. Iän
mukana muuttuu kaikki...
Kuu paistaa kirkkaasti,
kuollut ajaa liukkaasti.
— Mummo, mummo... On niin omituinen valo ulkona. Mistä se tulee? Mistä
se tulee? Niitty on kuin pumpulilla peitetty. Katsokaa mummo! Matala
sumu makaa niityn päällä. Niitty on kuin pumpulilla peitetty.
— Niinhän se oli ennenkin, Mataleena, minunkin lapsuuteni aikana.
— Niitty nukkuu pumpulipeitteen alla, mutta talot ja pellot valvovat
vielä. Kuka malttaisi nukkua nyt. Aurinkoa ei näy, mutta päivä kajastaa
vielä...
— Eikö kuutakaan näy?
— Näkyy se, näkyy kuu pikkuaitan takaa, mutta ei se juuri vielä valota.
Auringosta se on tuo omituinen kajastus, ei kuusta. Tulkaapa mummo
katsomaan! Nurmikko on kuin vihreää verkaa, kuin samettimantteli...
Tulkaapa mummo katsomaan!
— Hyvä ihme tuota tyttöä! Saa vanhan ihmisenkin vielä vuoteesta ylös
kesken yöllisen unen... No voi sun tokkiis! Enpä olisi uskonut, miten
korea on ilma. Hyvä Jumala siunatkoon, miten korea on ilma! Aidan
seipäitäkin reunustavat punaiset renkaat ja maantien santa on kuin
kultaa, hieman tummempaa tosin. Tällaisina öinä kulkevat kuolleitten
sielut haudoistaan ylös armoistuimen tykö. Niin ennen sanottiin. Katsos
kuutakin, miten koreana nousee...
Kuu paistaa kirkkaasti,
kuollut ajaa liukkaasti.
— Kerkeätkö siinä mokomakin ulisija! Uunin päällä laulaa... Sydän
tahtoi haleta, kun tuo ruoja taas aivan korvan juuressa huilautti...
Tule pois sinäkin nukkumaan. Jää sitä koreutta vielä toiseksikin yöksi.
Joka päivä ne vain yöt kirkastuvat juhannukseen asti.
— Mummo taisi liiaksi tölmästä Vesi-Maijaa. Se käänsi kylkeään ja
hengittää nyt kevyemmin. Herätä taisi.
— Ei se mitään haittaa. Ulina kumminkin loppui. Paneudu sinäkin jo
maata, jotta pääset unen päästä kiinni ennenkuin Sassu-Jussi tulee.
Jos se vain näkee meidän valvovan, niin puhetta koko yön pitää. Se
syöntyi illalla juomaan. Hajaanin kanssa saunasta tultua ryyppivät.
Hajaani pani kumminkin heti maata, mutta Sassu-Jussi lähti kylälle
jatkamaan, ja Elekko-kersantin kanssa jokiahdetta äsken mittailivat. Se
on sellainen omituinen. Kun se illan juo, ei se yötä silloin nuku.
— Pilaantunut kai on paljosta juomisesta.
— Se on aina ollut sellainen, minun muistini ajan. Juo ja valvoo, mutta
ei silti retkua, kuten toiset. Kyllä se nukkua antaa. Ei se hultiton
ole. Hyvä mies se on vaikka ryyppääkin.
Mataleena peräytyi ikkunasta ulohtaamma ja puhui hätääntyneenä:
— Mummo, mummo, varjo meni ikkunan ohi. Mikä se oli? Se kulki kuin kuun
säteistä tuolta pikkuaitan takaa. Mikä se oli?
— Juokse sänkyyn peitteen alle. Se saattoi olla Totan Ulla... Ajattele,
jos sen näit, niin varmasti pian kuolet. Olen minäkin sen varjon
nähnyt, mutta en itseään haamua. Minne päin se vilahti?
— Ikäänkuin seinän läpi uunin päälle, — niin se minusta kajasti. Voi
hirveätä, jos se vielä tulee!
— Ei tule enää, paneudu huppuun peiton alle ja siunaa itses. Niin
minäkin teen. Lue seitsemän kertaa Isämeitä, niin ei sen kynnet pysty.
Niin minäkin teen...
Kuin paukka pakeni Mataleena sänkyynsä. Hiljainen mumina kuului hetken
aikaa kummastakin sängystä huppuun vedetyn peitteen alta. Ja sitten
oli kaikki hiljaista.
Vanha taika tiesi: ken Totan Ullan haamun ilkihereillään näki, se pian
kuoli, ja siksi sitä pelkäsi joka ainut, vanhat ja nuoret. Totan Ulla
oli vanha talon asukas, ikimuistoisilta ajoilta tunnettu kummittelija,
oman pahuutensa tautta maan päälle harhailemaan jätetty sielu, ja
hänestä tiesi vanhempi polvi monta kummaa tarinaa. Jos hänet, niin
uskottiin, noin sattumalta nähtiin tai hänen kummitteleva varjonsakaan,
niin suuri onnettomuus oli taloon tulossa. Monen surkean onnettomuuden
oli Ullan haamu edeltäkäsin ennustanut, kuten senkin Timisjärven Taavan
kuoleman. Taavalle itselleen oli kummitus näyttäytynyt, niin kerrotaan,
— montakin kertaa oli ruoja kummitellut...
Se on tämä Timisjärven Taavan tarina niiltä ajoilta, jolloin näilläkin
paikkakunnilla vielä oli poroja.
Talon nykyisen vanhan isännän äidinäiti siitä kertoi; on aikaa jo
kappaleen siitä... Se talossa tässä miniänä oli Taava, joen yläjuoksun
puolelta Timisjärven talosta naitu. Kaikki vihasivat häntä: vaari,
vanha emäntä, isäntä itse, Taavan mies ja vanhimmat palkollisetkin. Ei
osannut miniä heille mieliksi olla... Neljä oli jo lasta Taavalla, kun
kärsimys viimein loppui. Eikä kumma ollut, jos loppuikin, sillä kovin
olivat kovia silloinen vaari ja isäntä Taavalle. Kumpikin löivät miniää
vuoroin ja lapsia alinomaan piiskasivat, toisinaan aamusta iltaan asti
patukoiden. Ja lapset olivat vielä tyttöjä, näivelöitä ja rihaisia.
Oli siinä vaarin ja isännän syntien jälkiä: sivuvikaisia kaikki neljä,
minkä käsi omituisesti vääntynyt, minkä taas jalka somasti sivulla
lenksottaen. Oli siinä vanhan emännänkin syytä, toisia yllytti,
vaikk'ei itse lyönyt. Yksi tytöistä oli silmäpuoli ja toinen taas ihan
kuuro, lyönneistä ja rääkkäämisistä sellaisiksi tulleet... ja tyttöjen
äiti, Taava-miniä nimittäin, oli jo semmoinen, että silmällä pidettiin.
Ja sekin silmälläpito oli taas sitä omanlaatuista; lisää se vain vaimoa
pilasi. Vaari vahti ja kuuhaili aina Taavan askelia, ei ilman lupaa
paikaltaan päkähtämään päästänyt, ja isäntä itse hevosmiehen äänellä
karjahti, jos pihalle Taava yritti: »Tee työtä tuvassa! Älä siinä
piiloihin pakene!» Aavisteltu oli jo jotakin semmoista vuosikausia,
vaikk'ei uhkaillutkaan ollut, samaa oli aanailtu mitä tästä Mikosta
nykyjään. Tämä taas, joka on asian kertonut vanhan isännän mummolle,
oli ollut talossa työssä ja pyykkiä pirtissä pessyt. Miniäemäntä
Taava oli silloin siinä karsinan puolella villalankoja kertaillut
niin paksuiksi, jotta se tämä kertoja oli sitä jo kysynyt: »Miksi se
Taava-emäntä nuo langat noin paksuiksi kertailee?» Ja siihen oli Taava
vain vastannut: »Vyöliinan nauhoja minä näistä teen.» Niin olivat
puhelleet. Mutta aamulla nousi kohu ja elämä talossa, — ei lapsia, ei
emäntää mistään löytynyt. Joka paikka haettiin, ladot ja luhdit, tallit
ja läävät tutkittiin, ja kun vaari viimein saunaan meni, niin itku
ukolta pääsi, ei sielläkään ristinsielua ollut. Mutta isäntäpä osui
viimein riiheen ja hirmunäyn näki...
— Minkä näki? kysyt. Minkä näki? Hyh, Pontius Pilatus!
— Kaikki hirttäytyneenä näki, emännän ja lapset. Sievästi olivat
kaikki neljä tyttöä siinä riihen lavaorressa riippuneet, pienimmästä
suurimpaan, ikäjärjestyksessä aivan ja yhtä kaukana toisistaan,
punaisella villalangalla hirttäytyneinä; nuorin vasta vuoden vanha
ja vanhin siinä kahdeksan korvilla. Unnuksissa kai lapset siihen
lavaorteen joutuivat, vyöliinan nauhoihin kuristettaviksi. Taava oli
ne sinne yösydännä kantanut. Hiljaa oli vaimo liikkunut, kun isän ja
vaarin keskeltä vanhimman jälkimmäisen vei. Koettipa onneton samalla
langalla itsensäkin hirttää, vaan villalankapa ei kestänytkään
aikaihmistä, poikki vain meni. Siinä riippui lavaorressa vielä
aamullakin se poikki mennyt vyöliinan nauha.
— Miksikähän se villalangalla? Eihän nuo muut...
— Eihän nuo muut. On siinäkin kysyjä. Eihän nuo muut... Käsittänee
tuon... Taava miniä rakasti lapsiaan eikä hirvennyt kovaa narua
sydänkäpystensä kaulaan panna. Sievän ympyriäisen vaon se olikin vain
punainen villalanka lapsien kaulaan painanut.
— Ja itsekö miniä jäi elämään?
— Kuka kysyy? Pirtissähän jo kaikki nukkuvat. Kuka kysyy? Pontius
Pilatus... Ei jäänyt elämään. Oli hakenut eteisestä itselleen
oikein poron suopunkinuoran ja sen vielä varmuuden vuoksi pääorteen
ripustanut. Parsille kai oli noussut, sieltä köyden orren yli nakannut
ja vielä kaulaankin silmukan sitonut. Siinä riippui sitten aamulla
Taava emäntäkin, suopunki kaulassa, tyttöjen edessä hirttäytyneenä,
jalat tyttöjen suun kohdalla.
— Olipa sinnikäs akka.
— Oli, oli, Pontius Pilatus, se sinnikäs vaimoihminen. Ajatelkaas...
Viisi kylmennyttä ruumista oli sinä aamuna talossa.
— Natsarealainen, miten soaistu ihminen!
— Niin, niin... Mutta tulipa sitten toinen miniä taloon, Taavan
jälkeen parin vuoden perästä. Isäntä nai toisen naisen, vaan tämäpä
sanoi heti taloon tullessaan, ettei aio hevillä hirttää itseään. Eikä
se hirttänytkään, löi vain miestään kapustalla päähän, milloin tämä
toran alkoi, ja vanhukselta, joka alinomaan päälle keikkui, hän kerran
vihapäissään iski kirveellä sormet poikki...
— Julmapa oli miniä.
— Julma oli, vaan ne olivat isäntä ja vaarikin hivenen
eriskummaisempia. Kun itse ei kuolla aikonut, niin toisia hätyyttää
piti. Pontius Pilatus.