MEHILÄINEN W. 1836._Mehiläinen 1836

Lokakuulta.

Wiisaampansa vieressä yötä maannut.

Isä neuo poikoansa,

Wanha vaivansa näköä,

Kun kuki sukimojahan,

Itse ilmoin luomiahan:

"Poikueni nuorempani,

Lapseni vakavampani!

Jos sinun halu tulevi,

Naia mielesi tekevi,

Nouse aivon aikasehen,

Aivon aika huomenessa,

Katsele kyleä myötesi,

Kuss on savu ensimmäinen,

Siitä naios poikueni."

Nousi aivon aikasehen,

Aivon aika huomenessa;

Kävi kymmenen kyleä,

Katseli taloja myöten:

Savun saarelta näkevi,

Tulen niemen tutkamesta.

Käypi tietä, astelevi

Neien kuulusan kotihin,

Eikä kuultu koirakkana,

Eikä haukkujat havattu.

Tyttö pääty leipomassa,

Neitonen taputtamassa.

Sano neito, noin nimesi:

"Ellos konsana, jumala,

Suo kotia koiratonta,

Lapsitonta ikkunoa;

Mi sinä lietki miehiäsi,

Ku kylän käviöitäsi,

Nenätön talohon tullut!"

Niin sano sanansa poika;

"Missäpä on taattosesi?"

Neiti virkko, noin nimesi:

"Äsken taatto työlle lähti,

Eestakasin astumahan."

"Miss' on maammosi oleva?"

"Maammo on pantu paimeneksi

Kisoille kesällisille."

"Missä vielä vellesiki?"

"Welli paljo pakkoavi,

Äiän ottavi vähällä."

Niin tuli kotihin poika,

Itse tuon sanoiksi virkko:

"Jo kävin mä, taattoseni,

Nousin aivon aikasehen,

Kävin kymmenen kyleä,

Katselin taloja myöten,

Kusta savu ensimmäinen:

Näin mä savun ensimmäisen,

Savun saarella palavan,

Tulen niemen tutkamessa.

Menin mä sihen talohon,

Eikä mua koirat kuultu,

Eikä haukkujat havattu.

Siin' oli tyttö leipomassa,

Neitonen taputtamassa,

Sanan virkko, noin nimesi:

'Ellös konsana, jumala,

Suo kotia koiratonta,

Lapsitonta ikkunoa;

Ja mi sinä lietki miehiäsi,

Ku kylän käviöitäsi,

Nenätön talohon tullut!'

"Niin mä siitä, taattoseni, katsoin, jotta huima eikö oo." — "Huima sie

oot itse, vastasi taatto. Hään kun rupesi leipomaan, heitti vaatteet

vähemmäksi, arveli ei tulevan ketänä. Niin kun tuli vieras, oisi

hänellä ollut parempi, jos oisi ollut koira talossa; se oisi haukkunut.

Taikka jos oisi ollut lapsi ikkunassa, se oisi sanonut: tulee vieraita.

Taikka jos oisit nenäsi sintsissä niistänyt, hään siitä oisi kuullut ja

ennättänyt vaatetta päälleen saaha, eikä oisi häpiä vähistä vaatteista

tullut. Sentähen hään sanoiki:

"Ellös konsana, jumala,

Suo kotia koiratonta,

Lapsitonta ikkunoa;

Nenätön tulit talohon."

"A mitä vielä pakisi neito?" — "A kun kysyin mie häneltä taattoa, niin

vastasi:

Äsken taatto työlle lähti

Eestakasin astumahan.

Kun maammoa kysyin, sano:

"Maammo on pantu paimeneksi

Kisoille kesällisille."

Ja kun siitä kysyin vielä velleäki, lausu:

"Welli paljo pakkoavi,

Äiän ottavi vähällä.

Niin mie siitä katsoin, taattoseni, jotta vaan huima onki tyttö."

— "Huima sie oot itse, sano taasenki taatto, kun et älynnyt tytön

lauseita. Sano olevan taattonsa eestakasin astumassa, a sillon taatto

kyntämässä; maammonsa sano kesällisiä kisoja paimentavan, a sillon

maammo lapsisaunassa ja vellensä äiää vähällä ottamassa, a velli

ongella. Niin mene sie toiste sihen taloon, siitä saat viisaan naisen,

jo tuon pakinoistaanki ymmärrän."

Meni toiste poika, teki kaupan, sai tytön, toi kotiinsa. Niin siitä

lähettiin metsälle isä poikanensa. Päivän raattua, yöksi kotiin

astuessa sano isä:

Jo oisit jaloki poika,

Kun mulle jalan hakisit."

Hullujaan haastavan ajatteli poika. Käyään, astutaan, sano taasen ukku:

"Jo oisit jaloki poika,

Kun tekisit tien lyhemmän."

Ajateli taasenki poika: hullujaan pakajaa. Oli aikoa vähäsen, lausu

ukko:

"Jo oisit jaloki poika,

Kun käteni katkoaisit."

Eikö ainaki hullujaan houraile isä arveli poika. Niin vielä vähän

käytyä, vanha lausu:

"Jo oisit jaloki poika,

Kun multa kallon katkoaisit."

Ei olevan oikialla tuumalla, arveli poika.

Tullaan kotiin, mennään maata. Siinä vuoteellaan pa'istaan nuori pari

päivyisistä asioista. Sano poika: "mi lie tullut taatolleni, ei ollut

oikialla älyllä." Waimo: "a mi hänessä?" — "A niin pakasi laittomia

puheita illalla kotiin astuessamme." — "A mitä pakisi?" — "A sanopa

esinnä:

Jo oisit jaloki poika,

Kun mulle jalan hakisit.

Siitä vähän käytyä, astuttuamme, taasen sano:

Jo oisit jaloki poika,

Kun tekisit tien lyhemmän.

Niin siitäi pikkuruisen matkattuamme, lausu kolmannekseen:

Jo oisit jaloki poika,

Kun käteni katkoaisit.

Ja viimmesekseen pakasi:

Jo oisit jaloki poika,

Kun multa kallon katkoaisit.

Niin ainaki ne minusta olivat, jotta hullu hään eilen oli, min

Jumala eille'päin antanee." — Niin sano vaimo: "ukko ei ollut hullu,

kun et itse ennemmin. Tieät, kun vanha iltapäivässä alkaa väsyä ja

toivoo komatta jalkaa, niin oisit hänelle sauan metsästä leikannut;

kun tietänsä lyhentämään toivoi, niin sillon oisit maailman asioita

haastellut. Waan kun halasi käsiänsä katkoamaan, oisit sie kintaat

ottanut, ne hänellä alko jykiäksi käyä ja kun vielä tahto kalloansaki

katkoamaan, lakkinsa olisi sinun kannettavaksi antanut, niin oisi se

hänestä kepiämpi tullut."

A jo päivällä jälkeen mennää metsälle, raataan, astutaan illaksi

kotiin. Wähä matka tultua, sano poika: "eikö ala vaivuttaa taattoa" ja

keikkasi sauan metsästä; se hyvä isästä. Niin taasen vahäsen astuttua

rupesi kaikenlaisia maailman asioita haastelemaan; hyvä seki. Matkataan

eilte, kysäsi poika: "eikö ala kintaat jykiäksi taaton kantaa käyä?" —

otti ne, se isän mieleen. Niin vielä käytyä pikkuruisen sano: "ettekö

antaisi minulle lakkianne, niin tulisi, se kepiämpi teistä?" — Otti

lakinki, a hyvä seki isästä. Niin kotiin saahessa lausu isä pojalle "a

jo nään, poikaseni, viisaampasi vieressä oot yötä maannut.

Jälkimaine. Tämä tarina on Wenäjan puolelta saatu ja tähän yksillä

sanoilla pantu, kun kerrottiinki. Ilman Suomalaisia tarinoita tähän

asti on ylen vähä koottu. Taitaisivat kuitenki olla siitä armosta, että

ansaitsisivat tulta kootuksi samalla huolella, kun moni muuki kansa

on tarinoitaan jälkimuistoon korjaillut. Niistä vaan olisi kotvaksiki

kerätessä työtä, sillä halki maan muistellaan niitä pian äärettömästi

ja useimmiten erilaatusia itsekullaki paikalla.

Nuotta'ankkurista.

Soisin Suomeni hyväksi,

Kaupunkini kaunihiksi,

Miehet muutkin verrakseni,

Poikani paremmakseni;

Että uusia etuja 5

Ajateltaisi aluti

Töissä työläissä avuksi,

Talonpojan tarpehiksi.

Wiel' on mielessä minulla

Wanhan aikanen asia, 10

Kun en saanut sauontani

Luotohon lujasti kiinni.

Aalto se ajo venettä,

Wiskasi vihuri viimmen

Apajalta aivotulta 15

Toisen, kolmannen kohalle.

Perävaaria pelotti,

Hirvitti se hiienlailla,

Ehkä äänellä isolla

Toru toisessa nenässä, 20

Ite noitu nostimilla,

Ajalla saman apajan.

Tuot'on tehty tuo ikänsä

Eikä tuosta tuohon tultu;

Kyllä kynsiä kolotti 25

Syksykauet katkerasti,

Puristaissa jäistä puuta;

Kiireisti kiroki pääsi,

Wielä viisiki välistä,

Ajalla yhen apajan. 30

Miehet muutkin, jos minäkin,

Tuskahikehen tulimma

Kiireissä kesämänöissä,

Parven aikana paraassa.

Parvet ne pakeni kauas; 35

Ei saanut syvälle mennä

Syvän synnyn tietämäta.

Waikka vartta jatkettihin,

Pitkä salko sauomeksi;

Ei se seisonut selällä, 40

Lieoilla lahen vesillä.

Niitä olen nuorra nähnyt,

Joita vanhana valitan;

Eikä miestä maassa ollut,

Joka ymmärsi jotakin 45

Avuksi tämän asian.

Sa'an yheksän alussa

Kerran yksi kelpomiesi

Kahteli Halkokarissa,

Hahen perällä havahti 50

Wärkin vähä mahtavamman,

Joka hahet hallihtepi,

Laivat laineissa pitäpi.

Ajatteli ihtellänsä:

Eikös vihko viskattava, 55

Eli raskas rautahäkki,

Auttaisi apajamiestä,

Kalamiestä kannattaisi;

Koska suuret suolalaivat,

Ankarat sota'alukset, 60

Haminoissa hallitahan,

Walkamoissa vallitahan.

Jopa kanto rautakangin

Sillä reisulla rekeensä;

Kohta tultua kotihin 65

Työnsi rauan rautiolle,

Puhu selmästi sepälle,

Haasto tuota Häyriselle:

"Käännä kanki kaksin kerroin,

Keitä kiinni kolmin kerroin; 70

Ite ymmärrät paremmin,

Kuinka pitimet pitäpi

Warustaman varren päähän."

Seppä seiso ja käveli

Wähän ajan arvelussa, 75

Pisti piippuhun tupakan,

Lyötti kangin kappaleiksi,

Kaivo kuonat ahjostansa,

Käski veivata vipua,

Löyhytellä liehotinta. 80

Alko kiitäillä kipunat

Yli ahjon aikalailla,

Waan ei Häyrinen hätäillyt,

Lyytinen lymyhyn mennyt,

Kipunoita kiitäviä, 85

Säkeniä siitäviä.

Kuluessa kuuen tiiman,

Ruokavälin väistyessä,

Kalu kaluksi rupesi,

Juuri aivan ankkuriksi. 90

Naapurit ne ensin nauro,

Kyläkunta kummitteli,

Tuota turhaksi kaluksi;

Joku joukossa sanopi:

"Elkääpä mitänä miehet. 95

Jos on jokusen hyväksi

Arvattu tämä asia."

Muuan kulki maita myöten,

Toiset juoksit jäitä myöten,

Kahen puolin Sankaria, 100

Kahtomaan sitä kalua,

Mikä konsti Koivulassa,

Saatu Sonkarin kylässä,

Kun ne seilaavat selällä,

Saavat aikohin apajan 105

Lieoilla lahen vesillä,

Kovilla karinenillä.

Sepät seurasi perässä

Osviittoa ottamassa;

Pian mahti maahan joutu, 110

Kulki kylästä kylyhän,

Pitäjästä pitkin ensin

Rautalammin rannikoita.

Wiipymättä Wiitasaari,

Kuuluja kalapitäjäs, 115

Saapi siitä selvän tieon;

Pian joutu Pielaveille,

Kohta Karttulan karille,

Suonenjoille sukkelasti.

Min' en tieä miss' on laita 120

Tämän kuulon kulkemassa;

Tilan tieän, kuss'on alku,

Kosk' on Koivulan pajassa

Rauta kiinni kiehutettu,

Rakennettu ankkuriksi, 125

Sakari Lyytisen sanalla,

Juuri Jussi Häyriseltä;

Se oli pitäjän seppä,

Konstin oppinut osaava.

Kaikki nuoret nuottamiehet 130

Wiipymättä viinaryyppy

Laittakaate Lyytiselle!

Ei se paljo palkinnoksi.

Mahti maksapi enemmin.

_Jälkimaine_. Tämä Rautalammin Korhosen tekemä runo kuivailee

kauniisti, kuinka uudet, parannetut mahdit maassa tuo tuostaki saavat

alkuansa ja ehkä esinnä vähä armosina pidettynä aikaa voittain kuitenki

tutaan hyödyttäviksi ja levenevät entisten naurajainsaki hyväksi.

Rautalammin pitäjä on lounaista suuntaa Kuopiosta, Savon maata, Kuopion

lääniä. Kirkolle luetaan Kuopiosta noin 7 penikuormaa. Kaakospuolella

Rautalampia jääpi Leppävirran ja Pieksämäen pitäjät, lounassuuntaa

Laukkasten pitäjä, länttäpäin Wiitasaari, pohjan alla Pielavesi ja

koillista ilmaa Kuopion pitäjä. Pitäjällä on kaksi kappelia Suonenjoki

ja Hankasalmi. Usiammista pitäjänkeskisistä vesistä nimitämmä isoimmat:

Kynsiveden, Konneveden, Keitelän, Niiniveden ja Iiveden, joiden

kaikkein suunta on kaakosta luoteesen. Konneveden ja Niiniveden välillä

on Sonkarijärvi ja Sonkarisaari eli oikiammin saarento, jolla Korhonen

asuu. Halkokariksi, josta runossa mainitaan, sanotaan paikon Kokkolan

kaupunkia. * * *

Suomalaisesta Kuusimittarunosta (Heksametrosta).

Olemina historiallisessa kertomisessamme Troiasodan seikoista ja

Meikäläisten sieltä kotiin paluusta tulleet kirjottamaan seurattavamme

Homeiron omalla runolaadulla, kuusimittasilla. Kyllä varomma

lapsentyöksi monenki tätä toimeamme katsovan ja niin ehkä olleeki.

Emmekä sihen olisi heti ruvenneetkan, jos olisi ennestään Suomalaisille

mainittu Greikalaisten soma runolaatu tavammaksi saanut, taikka vaan

sen suomeen otostaki yhteisesti tuumailtu ja hyvitelty, mitä meistä

pitäisi. — Kuusimittarunojaan Greikalaiset toimittivat sihen tapaan,

että joka mittaan eli jatkoon tuli, 1:seen, 2:seen, 3:teen ja 4:teen

pitkä tavut yhdeltä pitkältä eli kahdelta lyhyeltä seurattuna, 5:teen

pitkä, seurattuna kahdelta lyhyeltä (Harvon yhdeltä pitkältä) ja 6:teen

pitkä pitkän eli lyhyen edellä s.o. 1, 2, 3, 4 mitta olivat kakspitkiä

eli alkupitkiä, 5 alkupitkä (harvon kakspitkä) ja 6 pitkä lyhyt eli

kakspitkä. Wielä katsottiin, etteivät runon keskiset mitat tulleet

jokanenki yhdessä erityisen sanan kanssa alkamaan, vaan vähintäi yksi

mitta kahdesta sanasta osansa saamaan. Senlaisen kahdesta erisanasta

liitetyn mitan ensimmäinen tamut sai olla tahallaan korollinen eli

koroton (accentum habens aut aceentu carens), paitsi 5:nessä ja 6:nessa

mitassa, joiden alkuun halullisesti katsottiin tavallisessaki puheessa

korotettuja tavuita. Sihen laatuun tehtyjä kuusimittasia runoja

olisivat:

taikka:

Mitä muutamista pienistä kokeista voisimma päättää, näyttää kun

olisivat maamiehemme esinnä hyväksi katsoneet, sihen laatuun

kuusimittarunoja suomeksiki kirjottaa. Niin löydammä eräässä

akatemilaissessa tutkintolaitoksessa[6] seuraavan onnitelman,

präntättynä Turussa 1749:

Herralle Maanmiehelle.

kauniisa täss, S'ä Sielun luondoa tutkit, Näytät sen seleväst, ett'

Sielum alati pysy. Hän ei tyhjäxi meist' taid' tull', eik' loppua

saada. Tain hänell' sinä sitt' osotat ratk' suurexi lahjax, Ett' tämä

tutkindo paljon meill' onnea tuotta, Perään cose' ajatteleman sijn'

samasa saatta: Cuing' häll' sitten käy, cosc' aica loppunut ombi? Wiel'

tätä paits ei taid' myös Wallat seisovatolla; Hyvä sijtt' paljon canss'

saa caik' caikisa säädyis, Cose' tämä totuus ain juur selväsä muistosa

pysy Nyt olis avara mull tila kyll, Toveritsani, kijltä Sun avujas, ja

cuing' caunist olet viettänyt aicas; Mutt ei tarvita tät' sill' Työs

sen sanoa taita. Toivotan ainoastans Sull' aicomuxisas onne! Tiedän

myös vissist', ett' nijncuin Wiisaus ennen Palveliains palcan runsast

on maxanut aina; Nijn ei Sinuacan suingan hän unhoda poies.

Maanmiesten puolest, hätäisest

selitti mielens

Abrahamus Tackou.

Arvosia kyllä ovat nämät Tackoun kuustmittarunot, vaikka kuitenki

näyttänevät mihen laatuun hän niitä on tahtonut. Wähä paremmin näyttää

C.G. (Christfrid Ganander?) seuraamassa onnitoivomassaan[7] v. 1763

luonnistuneen:

Waan joka tunde oman, kaiket sen edut joka tahvold,

Ynnä ja sen tarpeet, mitä suinkin puuttua tainne,

Totta se maan parahin puutokset poistapi poies;

Siitä se niitun saa parahan, joka heiniä kasva;

Saatta nevat vetiset, pimiät korvet, rämehetkin

Niin korioiks pelloiks kun myös niituiks viheriäisiks;

Ystävä, sens osotat sinä kaunihin oppisi jälken,

Kuinka nevat vetiset Suomenkin Ruhtinakunnas

Niin tulisit pikasest ojituksi ja myös peratuksi,

Että ne kantaisit meillen sekä heiniä paljon,

Että ja myös laihon, joka maksais työmme ja vaivan.

Ankara neuo se on totisest hyödyllinen aivan.

Oppinut ystävä, sentähden toivon, sua kaikki

Kiittävät, ynnä ja myös toivottavat onnea sulle!

Sen minä myös teen, koskan olen

Sinun

Ystäväs aina

C.G.

Niin kirjotettiin mainittuina vuosina 1749 ja 1763 suomalaisiaki

kuusimittarunoja. Sillon epäeltiin vielä ruotsalaisessa ja muissa

sukulaiskielissänsä, mihen laatuun kuusimittasia niillä kirjotettäisi.

Eräät tahtomat Greikan ja Latinan mukaan kirjotettavaksi. Mutta ruotsi

ja heimokielensä ovat luontoansa ja rakentoansa paljo Greikasta ja

Latinasta poikkeavaisia. Ensisti ovat heissä ylehensä sanat paljo

lyhempiä ja sitte ei kuulla missänä yksinäisessä perisanassa pitkää

äännöstä, paitsi alkutavuessa. Sentähdenpä Ruotsalainen ei hyväsesti

saa kieltänsä kääntymäänkän senlaisiin äännöksiin, kun meidän kielessä

sanat: taloon, makaamaa, veneelleen. Niin kielensä erilaatua muistellen

rupesivat kuusimittarunojaki erilaadullansa kirjottamaan, niin että

itsekukin mitta tuli alkamaan korotetulla tavuella. Sihen laatuun

tahtovat sitte muutamat Suomen oppineet meidänkielisiäki kuusimittasia

kirjotettavaksi, taikka niin, että joka mitan alkutavut oli korollinen,

toiset korottomia, siitä vähä kysyen, jos muuten olivat pitkiä eli

lyhyitä. Sillä tavalla laitettu kuusimittanen kuuluisi:

Teillen on tämä sanottu, juuresta jumalan jalon.

Kohta ilmestyi enämpi, suurempi näkyypi seura.

Pelko paimenet tapasi, enkeli iloita käski.

Poika soimessa suloinen, syntynyt samana yönä.

Herra Professori ja Tohtori Renvalli, joka Suomalaisesta Runo'opista

kirjottaissaan on tullut kuusimittasiinki koskemaan, lausuu niistä

(katso: Mnemosyne 1819, s. 201 e.) seuraavaan tapaan: "On myös

koetettu saada suomea kuusimittasiin runohin sujumaan. Toiset siinä

yritteessä ovat seuranneet vanhain (Greikalaisten ja Latinalaisten)

runolakia tavutten pituudesta ja lyhyydestä, niin että pitkäksi

tavueksi on vaadittu taikka pitkä äänike, taikka kaksäänike, taikka

kahden äänettömän edellisyys. Siinä on ollut paljo työtä ja yhtäläiseen

varominen, mutta ei näytä minusta sittekän luonnistaneeksi. Kielemme

sopimattomuus tavutarvoin ja edellisyyden kohdassa on välttämättömästi

sortanut sanain tavallista ääntelöä ja tavutten korkoa, jonka

ohessa erityisiä sanoja on moneen tapaan, millon typerretty, millon

katkastu, millon pidennetty, millon venytetty ja kaiken tämän kautta

toismuotosiksi, kuulioille tuntemattomiksi tehty. Wielä päälliseksi on

ehkä toinen puoli suomalaisista sanoista senlaisia, etteivät mainitun

runolain mukaan kuusimittasiin sovi'kan ja jotka sentähden olisivat

joutavia. Semmoisia esimerkiksi ovat sanat: kuka, joka, minä, sinä,

sanoma, sanominen, sanomata, oli, tuli, oleva, tuleva, Jumala, joiden

ei yksikän tavut ole äänikkeeltä, eikä edellisyydeltä pitkä, ja joista

sentähden, jos miten soviteltaisi, ei saada kakspitkiä eli alkupitkiä,

eikä pitkälyhyitäkän Greikalaisten ja Latinalaisten mielellä."

Niin tuumaellen on parahaksi päättänyt Renvalli edellämainitulla

Ruotsalaisten tavalla suomalaisia kuusimittoja laitella. Waan koska

meistä, jos miten arvelisimma ja tuumailisimma, Suomen kieli luontoansa

ja rakentoansa ainaki on vähemmin Ruotsin ja muiden sikäläisten

kielten laatunen, kun Greikan ja Latinan, ja koska jo siitäi syystä

näyttää sopimattomaksi meidänkielisiä kuusimittarunoja niiden mukaan

laittaa, niin toki täytyyki edellistä Renvallin kirjotusta tarkemmin

silmäillä. Sanoo ensin paljo työtä ja yhtäläiseen varomista pitävän,

suomalaisia kuusimittarunoja Greikan ja Latinan mukaan laittaissa.

Mitä mainittuun paljoon työhön ja varomiseen koskee, niin muistettava

on, ettei työttä ja vaivatta saada suuresti mitänä, ja toisella

puolella, mitä joutavasti saadaan, usein onki joutavata. Eipä vaan

taitaisi haitata, niin tässä, kun usiammassa muussai työssä vähin

muistella Greikalaisten: ένα, αλλα λεοντα, taikka seuraavata jäniksen

ja jalopeuran satua: Jänis sano jalopeuralle: "mikäpä sinä minun

rinnallani olet? minä teen poikia usiammasti vuodessa ja voisin kuusin

joka kerralla, sinä vaan yhden" — "Yhden, mutta jalopeuran", vastasi

jalopeura. Peljättävä on, että jos Renvallin neuolla kuusimittasia

suomeksi kirjotettaisi, niitä miksi ei useinki tietämättä syntyisi.

Wähä taisi Sanan Saattaja Wiipurista ja Oulun Wiikko Sanomien

kirjottaja kuusimittasia muistella, koska, kyllä vähä muutettuna,

kirjottivat seuraavasti:[8]

Päivän nousinaikana auringo lämmittää ensin

Ylhäisemmän ilman, ja alhanen jäähtynyt ilma

Eroittaa vähitellen luondansa pois sen vesi-

Höyryn, joka lämbymässä yössä on sinne

Nousnut, niin että höyry putoaa takaisin maahan

Tullen aamukasteeksi.

* * *

Unen kummitus katosi; virvoitettuna nousi

Eva kohta ylös poikansa kalpian ruumiin

Wierestä; jonka kyyneleillänsä kastellen ja myös

Alttarin ruusuilla koristeltua, isä ja äiti

Kauniisti hautasivat Herran alttarin viereen.

* * * * *

Niin luulemma mistä kirjotuksesta tahansa

syntyvän semmoisia kuusimittarunoja yhtä helposti,

kun Renvalli sanoo niitä saatavan kahdesta

nelimittarunosta yhteen luettuna. Mutta

senlaista joutilasta kuusimittarunoin syntyä

vanhaan aikaan pidettiin niin sopimattomana, että

kun eräs mainio Latinalainen historioitsia tuli

alkamaan monikehutun historiansa seuraavalla

kuusimitalla:

Utbem Romam a principio reges habuere,

niin siitä oikein nousi erityinen puhe ja keskusteleminen oppineiten

välillä, jotka katsovat sitä kummaksi. Waan mikä kummitus eikö niin

ilmautuisi suomalaisissa kirjotuksissa, kun niissä joka sivulla ja

ehkä joka toisella eli kolmannella radilla tavattaisi kuusimittasia.

Kaiketi'ki on erotettava runo tasasesta kirjotuksesta, eikä niin

laitettavaa, että useinki tulisivat sekautumaan. Wielä muistettakoon

seki, että kuusi mittasissa, tähän meistä sopimattomaan tapaan

kirjotettuna, joka mitta tulisi sekä alkamaan, että lopettamaan,

yhdessä sanan kanssa ei sanan keskessä millonkana. Waan semmoi setpa

runot ennen eimät maksaneet suuresti mitänä Greikalaisilla runoilioilla

ja ylen vähä meikäläisilläki tavallisissa nelimittarunoissaan. Sillä,

että yksi taikka usiampia runon mitoista tulivat sanan keskeltä

alkamaan, taikka lopettamaan, taikka kumpasenki, joutu koko runo

muistolle helpommaksi, koska sanat siinä ikäskun juontivat toinen

toistansa. Ja jos muistoon pystymisestä runoissa ei olisikan niin

erittäin huolta pidetty, tuli ilmanki runo sillä paljo sukevammaksi,

juoksevammaksi. Kuinka eikö juokse kauniimmasti runot:

Kun jos mittain ja erityisten sanain yhteen sopiessa sanoisit:

Tosiaanki taitais tarvita olla vahvat korvat, jos vaan kerran

olisivat kuulleet greikalaisen runon ääntä, ja eivät heti tuskautuisi

tämmöisistä suomalaisista, kun nämät kaksi jälkimmäistä.

Mitä muuten samaan työhön ja varomiseen koskee, jota Renvalli penkoo

suomalaisista kuusimittasista vanhain mukaan tehdessä olevan, niin

jopa näyttäneeki liiemmäksi äkkinäiseltä, sillä aina on helppoki työ

äkkinäisellä suuri ja peljättävä. Herra Magisteri Ingmanin, joka

meidän tiedosta ensimmäiseksi suomensi Homeiroa vanhantapasilla

kuusimittarunoilla, sano työtänsä ei niinkän vaikiaksi, jota sillon

emme itse tahtoneet uskoa, vaan nyt itsesi mähin työlle ruvettuamme

ja tottuneempana kyllä uskomma.[9] Mutta jos vielä olisi tosiki,

työtä, vaivaa ja varomista olevan, suomalaisia kuusimittasia Greikan

mukaan laitellessa, niin siitä ei kuitenkan seuraa, että niitä pitäisi

Ruotsin, meidän kielelle peräti sopimattomaan laatuun tehdä ja luulla,

olevan asian sillä hyvän. Jos omenapuu ei kasvaisi meidän tarhoissa,

niin kaiketi taitais paras olla, suoraan sanoa, ettei kasva, eikä

omenapuun nimellä muita puita istutella.

(Lisää toiste).

[6] Dissert. philosoph. de utilitate fluente ex consideratione

Immortalitatis Animae; praesid. C. Fr. Mennander, resp. A. Achander

Aboae 1749.

[7] Luettava akatem. tulkintolaitoksessa! Tankar om nödvändigheten

att utorka och uppodla Kärr och Mossar i Finland, under Herr P. Kalms

inseende af Esaias Wegelius. Åbo 1763. Kun minulla ei ole mainittua

kirjaa, niin en tiedä jos sanat tässä lienevät juuri alkukirjaimillansa

painetut.

[8] K. Sanan Saatt. Wiipur. 1836, N. 11 ja Oulun W.S. 1836, N. 12,

jotka molemmat, äsken postista tulleita, vielä ovat pöydällä edessäni.

[9] Erittäin saanen lausua, että olkaan jos mimmoinenki tämän kirjan

historiaosassa löytyvä suomentama Homeiron runoista, niin siitä ei ole

ollut suurempata työtä, kun että ensin kirjotin runot Meikäläisillä

sanoillansa ulos Homeirosta ja sitte tiellä astuellessani suomensin

kodin ja Kajanin välillä, jota joka päiva tulin kulkemaan. Sillä

tavalla tulleista on niistä kyllä vähä vaivaa ollut.

Itkuvirsistä Wenäjan Karjalassa.

(Lisää ja loppu viimme-lehteen),

Waraset patsahat saoikse paloiksi, valkie-hyväseni! ojukset ortuot

yheksikse paloiksi, olovahyväseni! Otrelikotse ennen ottamaisieni

omieni olkaoksasieni obronasesikse. Wet viihyttäväiseni sotka,

kaunishyväseni kauppakuluseni, vieronotse. Otrelikotse, oimosuuri

omakuntaseni, olovien ilmojen alla; vieronotse vierottomien maien

vieriih; (paikotitse?) pakanoien paikkojen paartahaseh. Menkö valkie

mielivaltoseni valkian ilman alla valkehikse joen jousenikse ennen

vaalimoisieni. En voi viihyttömie viihytelläkseni — —

(Kuoleelle lapselle itkee emo). "Kun uutsi, mie lapsi, uutsi. Kai on

olovinah aikojani. Kantamieni lapsi, armahani aikaseni, mieliarmahieni.

Woi olevinah armasie laatimieni! kun viihittömie virkoja viisastelet.

Ollahko hyvävirkasie, eikö olla kiirimättä? Ollahko armasvirkasie, eikö

olla aikomatta, aian ankeutta, aimollisuutta? Eikö olla antamatta,

eikö olla siittimättä; siliet mielaloset, mielaloja akkiloitset.

Eikö kantamatta olla, eikö kuuromatta, eikö läpi kuurnan kulkovie

— — —" Kuilla ilmoilla kylvettämäsini? Saatoilmoilla saajastaseni,

satalaatuseni sankojen vesien kera. Et kyennyt koko kylän nuorisossa

ikiaikusessa. Mintä kallehilla ilmoilla kasvattaja kantajaseni?

Mintä siitoilmoilla siittiäseni? Mintä armahilla ilmoilla asettajahe

aikojaseni? Mintä ankehuilla ilmoilla akkeloitsia armas hyväseni?

Mintä ankehut'aioilla, aijin vähissä aikasissa? Mintä uutotskoaioilla,

urhailla ajoilla, aijin vähissä oikasissa? Mintä viihittömillä aioilla

— — Eikö leipomatta oltais lehtometsissä leukevie lehosvierilöitä

löyettävie? Eikö kantamatta oltais katajametsissä kasvanuisie

katajakankahie kaaettavie? Intomatta oltais hyväinnollisie, ottamatta

hyväopastullisie, aikomatta hyväaimollisie — — —

Waan kuitenki, jos ollee tosi, mitä ainaki olen naisten kehuvan

kuullut, näitä outo sanasia, ikivanhoja itkuvirsiä löytyvän monesta

laadusta ja pian äärettömästi, niin, ehkä näyttävätki joutavilta

loruilta, niitä ei pitäisi silleen heittää. Taitaispa, kun enemmin

olisi kerättynä, niistä, kun muistaki tarinoista, lähteä joita

kuita ennisajan tietoja ja jotai hyvää kielentutkioillenki. Niinpä

ennisaikaan koskeva on muutamasta toisesta nähtävä, hevosilla

luultun kuolleita Tuonelaan vietäviksi. Sanat ovat: "Tulkaa ottamahe

orihepoloilla, valkein vahatuohuksuien (vaksikynttiläin) kera.

Kattoote (peittäkää) hyväsesti, ettei vesi, vihma vuotaisi jne". Waan

näitä ja vanhoja satuja varten, joita myös paljon Wenäjen Karjalassa

löytyy, pitäis hyväaikanen, erityinen kerääjä lähteä, sillä ennen

kun niitä oikein selvään kootuksi saisi, tarvitsisi tarkemmin heidän

puhe'laatunsa tuntea, kun sitä vähällä ajalla voi tuntemaan oppia.

Satuja.