***sta 15 Maaliskuussa 1836.
Tässä saat ensimmäisen osan vanhoja kerätyitä muistelmiani. En ole
joutanut asioita paremmin valituilla sanoilla kaunistella, jos ne ilman
sen verosia olisivatki, että ansaitsisivat juhlapuvun. Waan eivät taia
olla. Ne koskevat erittäin näitä omia (Kajanin) seutuja, vaan kolkko
on täällä, niin mielen, kun maanki luonto. Sentähen kuitenki lienevät
jostai arvosta, että taitavat tulla ensimmäiseltä Kajanilaiselta, joka
hartaammalla halulla ja tunnolla muistelee rakastettua ja kuitenki
häneltä ihanaksi katsottua syntymämaatansa.
N:o 1.
Karhunsyöjä.
Karhut ei mähene meiän seuvuilla, vaan vähenevät karhuin hävittäjät.
Alinomaset huuot ja valitukset karhuin pahateoista näyttänevät sen
toeksi. Emme sentähen taia olla muistelematta ja kiittämättä entisiä
karhusankarejamme. Jos olisivat eläneet vanhoina Greikalaisina aikoina,
niin ehkä heitä nyt piettäisiin samassa arvossa ja kunniassa, kun
Herkulia ja muita heiän mainioimmia uroitansa.
Mainittavia entisiä karhunhävittäjiä täällä Kajanin läänissä oli
Juoseppi Tolonen Salmen emäkirkolla. Monta kymmentä karhua oli hän
kaatanut. Hänestä kuulin myös joku aika sitte seuraavan lauseen.
Taasen kerta karhunajossa käyen löi karhu Tolosen allensa, repi ja
raateli pahasti sekä päätä, kasmoja että muuta ruumista. Häässään
rukoili Jumalata Tolonen. Monteskiö sanoo urhollisen häässänsä olevan
hirviän, sillä ensimmäisestä pelosta ja hämmästymästä sikiää kauhia
jalous ja voima. Niin kaiketi kävi Tolosen. Ensisäikähyksissään
ei voinut mitään karhulle, vaan rukoili Jumalata sielunsa autuuen
puolesta. Sitte sen tehnyt, ja ainaki viimmesen hetken itsellänsä
olevan luullen, kiljasi karhulle: "syö nyt, saatana, ja syö pian."
Mutta mikä lie karhulle tullut, liekö äänenki kiivautta säikähtänyt,
kun samassa laski saaliin hampaistansa. Mutta nyt tuli Tolosen vuoro
tehä karhulle, mitä karhu ei tehnyt hänelle. Arvelematta sieppasi
kirveen käteensä, juoksi karhun jälkiin ja lyöä kamahuttain kirmeellä
päähän huusi: "jo minunki päässäni aivot näkyy, pitää sinunki
päässäsi näkyä." Waikka karhu jo makasi märjähtämättä, niin innossaan
Tolonen vielä löi pyssynsä pääkalloon poikki. Leikasi sitte, kun näki
hengetönnä, palasen lihaa toisen lämpimästä ruumiista ja pisti suuhunsa
lausumalla: "kumpiko meistä toisemma lihaa söi?" Wieläki on miehellä
kasvonsa tästä tappelosta merkittynä.
N:o 2.
Muistopuhe vainajalle talonpojalle.
Tämä vainaja, joka nyt ensikerran kuolemallansa pani kyynelet vuotamaan
ja murehen liikkeelle, on yheksänkymmentä vuotta ollut ihmiskunnan
ja erittäinki läheläistensä ilona ja onnistajana. Isästänsä, joka
myös hanki aikoinansa oli kiitettävä talonpoika, oppi hän jo pienestä
kyntämään ja kirvestä käyttämään. Hänen jälkiänsä käveli hän pitkin
vakoa, ennenkun hyväsesti vielä taisi yhestä vaosta toiseen omin
voiminensa astua. Paremmin vahvistuttaa sano hän isällensä: "levätkää,
kyllä minä menen." Ja siitä ajasta asti on aurinko nostessansa joka
aamu nähnyt hänen työssä, kyntämässä, kylvämässä ja niittämässä.
Uutta peltoa on hän tehnyt 120 tynnyrin alaa ja niittyä siksi, että
talossa nyt talven yli elätetään 70 lypsylehmää, vaikkei häntä ennen
voitu pitää, kun vaimon viisitoista. Nuo kauniit koivut, tuomet ja
muut puut tuolla ihanassa laksossa, joien varjossa usein istutta
lastenne keskellä, kaikki ovat ne hänen istuttamansa. Ei häntä ajanut
ahneus työlle, vaan hän piti tekeliäisyyen ihmisen suurimmana onnena,
työttömyyen suurimmana onnettomuutena. Hänellä oli tapana sanoa:
"Jumala on käskenyt ihmisen työlle ja työtä tehessä palvelemma ja
kunnioitamma Jumalata."
Jumala siunasi hänen avionsa seitsemällä pojalla ja viiellä tyttärellä,
jotka kaikki hän pienestä alkain totutti Jumalanpelkoin ja opetti
ymmärtäviksi, uutteroiksi ja töiseviksi ihmisiksi. Pojillensa hankki
hän taitavia, siviöitä, Jumalata pelkääväisiä emäntiä ja piti huolen
tyttäristänsä, että heki joutuivat hymiin naimisiin lähellä asuvilla,
viinanjuomattomilla, toimellisilla miehillä. Sama huoli oli hänellä
lastensaki lapsista ja kaikki tieättä te, kuinka hän näissä huolissansa
menesty; taikka onko kestänä heistä mitään pahaa mainittu?
Syyttömissä ilomietteissä oli runot ja kantele hänen rakkahimmana
huvituksenansa. Kauneita runoja lauleli hän aina mielellään, mutta
riettoja, siivottomia loruja hän ei voinut kuulla toistenkan laulavan.
Mielellään haasteli hän myös lystillisiä tarinoita ja satuja, mutta
riitasia, panettelevaisia puheita vihasi han kovasti. Pyhää Raamattua
rakasti hän yli kaikkein muien hengellisten kirjain ja sitälähin
Wirsikirjaa ja Katekismusta. Kun välistä häneltä kysyttiin, mitä
hän muista hengellisistä kirjoista piti, vastasi hän: "minulla on
Raamatussa ollut tähän asti tarpeeksi lukemista, etten ole vielä
ennättänyt toisiin yhtyä." Kuitenki oli hän eläissään seitsemän kertaa
läpi Biblian lukenut.
Missä apua tarvittiin, siellä oli hän ensimmäisiä, taikka onko kukan
kuullut hänen kylmäkiskosesti avuntarvitsevia kohtelevan? Onko hän
ollut myöntymätön mihinkän neuvoon, josta toivoi parempata etua
syntymäpitäjällensä eli koko maalle? Eikö hän aina köyhinä aikoina
myönyt helpompaan eloa, kun muut, joilta ei ostettukan, niinkauan kun
hänellä löytyi.
Te otetta nähneet hänen semmoisenaki, kun hän vanhemmilla päivillään
oli, koska hänen jalkansa ei enää kyenneet pitkille taipaleille.
Kuitenki jalkaili hän lähellisellä ympäristöllä ja, itse ajallansa
paljo nähnyt ja kokenut, anto neuvoja sekä omasille että vieraillenki
nuoremmille työmiehille. Hänen kaheksankymmenenmuotinen muistonsa oli
paras almanakka säienvaiheista, kylvynteoista ja muista senlaisista.
Hän tiesi, mitä muut eivät tienneet, muisti mitä muut olivat
unohtaneet. Usein istu hän iltasilla kuutamella ulkona ja tapahtui
sillon toisinaan, kun olisi joku ylhäsempi olento hänelle joita
kuita tulevista asioista korvaan kuiskannut. Niin tuli hän usein
ulkoa huoneesen ja sano: "huomena pitää sihen työhön ruveta" (jonka
hän keralla nimitti), vaikka koko työstä ei sitä ennen ollut mitään
mainittu eli ajateltu. Ja aina nähtiin jälkeenpäin, että sama työ oli
varsin tarpeellinen. Niin tuli hän myös viimmeisellä illallansa ennen
kuolemata ulkoa tupaan ja lausu nämät merkilliset sanat: "Lapseni!
minä lähen nyt sen luoksi, josta kaikki olemma kotosin. Woi jos aina
täällä ajassa olisin voinut häntä oikein kunnioittaa ja hänen käskynsä
pitää! Epäilemättä olen useinki erehtynyt ja ollut hänelle kuulematon.
Kuitenki toivon, että hän on minun tykönsä ottava. Huomen aamuna ette
enää nää minua elossa, mutta leikatkaa pelto päivällä ja hautukaa sitte
minä illalla."
Nyt oletta leikanneet peltonne ja lähettä hautamaan häntä, jota teiän,
niinkun nyt lepoonsa seuratta, aina pitäisi elämässä seurata. Waan
vielä kerran, ennenkun lasketta hänen maanpoveen, katsokaa hänen
valkiata päätänsä, leppiätä muotoansa ja tuota suloista suuta, josta
lassa kuulitta niin monta huvittavaista satua ja sekä kasvaessa että
vanhempana saitta niin monta hyövyllistä oppia. Silmäilkää vielä noita
kouriaki, jotka niin kauvan ja uutterasti ovat uskollisesti työssä
vääntäneet.
N:o 3.
Kajanilaisen Talontytön vaate'omasuus.
(Otettu Kalunkirjotuksesta Talontytön Elsa Tervottaren jälkeen
Mieslahen kylästä N:o 17 sinä 21:nä Helmikuuta 1833).
Paperirahaa
Rupla Kop.
1 musta silkkinen vaate'kerta (lenninki) 20
19 usiampilaatuisa hameita 25
9 röiyä 6
1 mustansininen kapotti 7
1 pitkä turkki mustansinisellä päällisellä 8
6 vyölinaa 3
10 usiampilaatusia huivia 18
3 tykkilakkia (myssyä) 3
11 paitaa 8
7 paian ylistä 5
1 papinlakana 1
4 sukkaparia 1 50
1 polstari (tyyny eli päänalanen) 1
2 raanua 1
1 papin aluslakana 70
28 kyynärää mustansinistä sarkaa 30
Pääsumma 138 20
N. B. Arviohintain suunnaton polku edellisessä Kalunkirjotuksessa on
silminnähtävä, jolla oikein arvattuna pääsumma taitaisi nosta kahen eti
kolmenki sen suuruiseksi. Ei siis täälläkän näytä morsiantyttö olevan
vähillä valmis.
N:o 4.
Kajanilaisen talon Poikamiehen vaate'vara.
(Otettu talon naimattoman pojan, Tuomas Moisasen Jormuan kylästä,
jälkeenjääneen tavaran arviokirjotuksesta s. 3 Joulukuuta 1832).
Paperirahaa
Rupl. kop.
1 mustansininen sarkanen vaatekerta vanha 1
1 isompi silkki kaulahuivi 4
1 pitkä turkki viheriällä päällisellä 10
1 uuempi mustansininen vaate'kerta 5
1 pumpulinen vaate'kerta 3
1 harmaja, sarkanen vaatekerta 3
2 liiviä 1 50
1 pari viilekkeitä (henkselejä) ja 1 vyö 75
1 pala rantusta vaatetta 50
1 lakki 1
1 pari saappaita 75
2 paria hurstista housuja 1
2 paitaa 1
2 paria villasia sukkia 50
1 vanha turkkiröiy 2
1 pitkä levätti 1
1 pitkä levätti, parempi 5
1 vanha pitkä turkki 3
1 kerta kesävaatteita 5
1 kerta mustansinisiä vaatteita 2
1 rantunen liivi 1
1 villanen röiy 10
1 vanha silkkihuivi 50
Pääsumma 52 60
Tästä näemmä mitä talolliset poikamiehet, näillä seuvuin vaatteisiinsa
tarvitsevat. Oikialla arvaamalla ja avisionissa myömällä taitaisi
näienki pääsumma nosta noin kahteen sataan ruplaan.
N:o 4.
Sotkamon pitäjän entinen kirkkoherra, Tohtori Frosterus vainaja,
kirjottaa Kajanin läänistä ja sanoo niittyin olevan pieniä palasia,
sopimattomasti hajalla ja kaukana. Se kylläki on tosi, niinkun
seuraavastaki Sutelan talon niittyin luettelosta Lentualta Sotkamosta
näemmä. Sama luettelo on nimi nimeltä otettu Talon arviolaskukirjasta
toimitettu s. 5 Syyskuusa 1833.
Niityn Ala.
Kuormaa. Rukoja.
A. Joka toinen vuosi lyötäviä
niittyjä.
1 Pitkäniitty 4. 8.
2 Pitkäniitynsuo 6.
3 Pykälänala 3.
4 Heinälipukka 6.
5 Hemälipukan suo 5.
6 Wasarasuo 1.
7 Petäikkösuo 3.
8 Lipukkasuo 4.
9 Ikosenpuro 1. 6.
10 Nuolisuo 6.
11 Haukkalampi 1. 2.
12 Puhakkapuronsuo 2.
13 Housusaari 2.
14 Levälahti 3.
15 Soposenniemen kaarre 3.
16 Wenginsuo 4.
17 Rytijoensuu sahiin asti 2.
18 Petäjajoki 4.
19 Palosuo 4.
20 Kaihlalahti 3.
21 Lehtovaaran kuohu 3.
22 Iso Kuivaperä 2.
23 Housusaari 2.
24 Matalalahen saari 2.
25 Hoikkajoen tausta 1. 8.
26 Teirifuo 3.
27 Honkavaaran kuohu 2. 4.
28 Särkisuo 6.
29 Kettusärkännärö 6.
30 Likolahti 3.
31 Lehonlahti 4.
32 Särkipuronsuu 5.
33 Liukkaniemi 2.
34 Särkilammin luhta 1. 2.
35 Soienvaaransuo 1. 8.
36 Hiiren- eli Kotijoki 1. 8.
Wälisumma 72. 4. 36 2
B. Joka vuosi lyötäviä niittyjä,
Wälisumma 36 2
37 Pykäläjoki 3
38 Haukkalamminpuro 2
39 Hoikkajoki 4
40 Konttikorpi 1 8
41 Honkavaaranpuronsuu 3
42 Kettusärkänpuronhaara 1
43 Särkipuro 5
44 Hoikkajoki (vanhasta niitystä
aikain Hoikkajärveen asti) 1 8
Summa 48 8
Oikein suostumalla muistelemma näitä monia yhen talon kehnoja, vähä
antamia niittyjä ja taitaisimma saaha vielä enemmin ouostua, jos
tietäisimmä mikä matka talosta näihin useasti puolen kuorman alasiin
niittyhin tulee. Kahta ja kolmeaki penikulmaa ei pietä tavattoman
pitkänä niittymatkana. Muuten asia ei ole niinkän outo sille, joka
tuntee, kuinka Kajanilainen rahvas tahtoo niittynsä valmiina luonnon
antamasta. Taitais vaan moni päättää, näillä seuvuin ei olevan
niittytiluksia. Siinä erehtyisivät. Niittytiluksia on liiaksiki.
Usiampain taloin ympäristöllä ja lähellä on maita, joista työllä ja
vaivalla saataisi paljo parempia niittyjä, kun mitä loittona ja hajalla
käyään tekemässä. Mutta sihen vaaittaisi, kun sanottu, työtä ja vaivaa.
Näistä päästäksensä astuu Kajanilainen penikulma matkoja hajanaisista
niityistänsä muutamia karjan elätteeksi kehnoja korsia kokoamaan. Waan
kun luonto itsestään ei vuosisatoja halki piä näitäkän yksiä niittyjä
kasvavina, niin valitetaan, että ajat muuttuvat ja etteivät enää
niitytkän kasva kun ennen. Siitä ei kysytä, jos kuinka paljo ympärillä
seisoo kauniita paikkoja, jotka tekemällä ja raivamalla kasvaisivat
runsaan heinän. Peräti unehuksiin näyttää rakkailla maamiehilläni
seuraava totuus jääneen: nil sine magno notura labore dedit mortalibus.
Kuitenki on luonnon armeliaisuus niin paljo meille antanut, että
pitäisi hävetä, enemmän pyytää.
***mesta 22 Maaliskuuta 1836.
— — Mehiläisessä olen lukenut ensimmäisen suomenkielisen kokeen
sanain eli Nimukkain siottelemisesta (declinatio). Muut siinä saattaa
olla miten tahansa, vaan viiennen ja yheksännen sian pitäisi kaikite
päätyä kirjamella n, joka on somin ja tavallisin äänetön päätekirjain,
niinkun sanat: Mehiläinen, pulpunen, Piipponen, siitonen, kaljunen,
Nikkanen j.n.e. näyttävät. Syy sihen, että teiän Siotelmissa n on
mainittuin siain päätteistä tullut pois jäämään, on luultavasti joku
halullinen taipumus niin niitä ja välistä muitaki Suomen sanoja
kirjottaa, kun Wienan eli Arkangelin Suomalaisissa sanotaan, sillä he
sanovatki nikkane, siitone, kaljune, eikä Nikkanen j.n.e. Neljännen
sian päätteen pitäisi olla te eli hte eikä teiän tavalla tse. Muuten
ovat neljäs ja viies sia vähemmin tavallisia paitsi Monikossa ja
sentähenpä saisi Yksikkö olla kahta siaa vähempi. — — —
(Lisää toiste).
Itkuvirsistä Wenajän Karjalassa.
Toissa keväinä Rukavaaran Bogostalla (eli kirkolla) Wenäjän Karjalassa
käydessäni keräsin pirtillisen naisia laulamaan itkuvirsiänsä.
Rukavaara, myös Rukajärveksi toisinaan nimitetty, on Suomen rajalta,
Nurmeksen ja Lieksan (eli Pielisjärven) pitäjästä, noin 15 penikulmaa
itäkaakkoista suuntaa, Repolan Bogostan takana ja pian keskimatkalla
Pomentsan linnaan mennessä Repolasta lähtien. Iso, eläjä kylä,
kaheksalla kymmenellä talolla, sanotaan ensimmäiset asujat sihen
Suomesta Wiipurin läänistä tulleen. Waan näin kerrotaan siitä asiasta.
Wihollisen Wiipurin linnaa kauan piirittäessä ja talonpoikain ei
mistänä Suomenlahden rannoilta suolaa saaden, lähti eräs heistä
kuuden poikansa kanssa, säkit seljässa, Wienameren rannalle suolaan.
Palatessaan sattuvat Rukavaaran poikki käymään, joka sillon oli
synkkänä erämaana. Waan kuitenki silmänsä määrältä ulomma luoden
katsovat ihaniksi alallista järveä ja muita tienollisia seutuja. Niin
kalastamassa käyden, sillä kalastusvärkittä he eivät niin pitkälle
matkalle lähteneetkän, löysivät järven kalaseksi. Tästä pani paikan isä
mieleensä tuumalla, vaimonensa ja muun perehenensä kotimaalta sihen
asumaan muuttauta. Sillä vihollisen vainossa kodin hävittyä, toki
suurta työtä ei ollu'kan muuttotavaroista. En tiedä mitä muuta lie
tehnyt, paikan jälle löytääksensä, vaan runosta, jolla koki sen luontoa
kuvailla, ovat Rukavaaralaisten ikiperinnöksi jääneet seuraavat sanat
menehtymättä:
Rukavaara ruskia, lompakko korkia, vesi alla valkia.
Sen itse paikasta; — itkuvirsiksi siellä ja muualla greikanuskolaisissa
Suomalaisissa sanotaan senlaisia laulelmia, joita surutiloissa,
esimerk. kuoleille; tytön miehelle mennessä, vanhempansa, heimonsa ja
muut tuttavansa hyvästi jättäen; kautasille matkoille lähäettäissä;
sotamiehiksi vietäissä ja kaikissa ylen huolettavista retkissä
lauletaan eli, kuni sanovatki, itketään. Tämä itku käypi niin
karkialla, oikein karvoille käyvällä, läpi ruumiin ja jäsenten
vihlasevalla äänellä, että vielä vuodenki päästä sitä muistellessani
olen kun säykähyksissä. Sanoista, joita itkuvirsissä käytetään, olisi
erilausumisensa. Usiammat niistä ovat peräti toista laatua, kun mitä
muissa laulelmissa ja pakinoissa olet kuuleva, jonka tähden eräs
mies niiltä seuduin, minun häntäi niistä kysyttyäni, vastasi: "a
elä sie lähe heiän (akkamäen) pakinoilla, ei heillä oo sanoissahe'
mitänä oppie; ilman aikojahe' juorutah', mitä suuhu' sattuu. Sen mie
olen heillä sanont, enkä uso, hot sanokaat ne opituita olevan", joka
tavallisella meidän puheella olisi: elä sinä lähde heidän pakinoille,
ei heillä ole sanoissansa mitänä oppia; ilman aikojaan juoruvat, mitä
suuhun sattuu. Sen minä olen heille sanonut, enkä usko, jos sanokoot
ne opituita olevan. Waan minäpä taasen en usko tämän miehen lausetta
todeksi. Sillä ilman sitä, että hän, samate kun monella muullaki
miehellä on tapana, taisi lukea kaikkiaki naisväen tietoja ja oppeja
ei minkän verosiksi, päättäisin itse itkuvirsien oudommista sanoista,
ne polvi polvelta tytön äitiltänsä oppineen, eikä itsestään suuhun
sattumia olevan. Toiset varsin ovatki sanoneet, olevan niiden Karjalan
alkukieltä. Waan niin ollen, jopa kyllä olisiki kieli siitä ajasta
muuttunut, jona tavallinen puhe olisi niiden mukanen ollut. Runon
laadusta ovat ne peräti poikkeavaiset.
Niin mainitulla tuumalla naisten keskelle Rukavaarassa jouduttuani
ja kynä kädessä pöydän ääressä istuessani, oli kyllä kymmenenki, jos
ei usiampata, naista ympärilläni. Muutamilla oli heillä kuoseli (eli
keträvärkki värttinän kera), jonka kotoa lähtiessään olivat matkaan
ottaneet, sillä laulun ohessa keträillä, toiset kutoivat sukkaa ja
mutamilla oli ompelotyötä käsillä; joutilasta ei ketänä. Niin töitensä
ohessa sanelivat itkumirsiänsä sana sanalta minun pumakalle (paperille)
pistää ja välistä nousi pieni kapina, millon mistä, kullon kusta
sanasta, jonka toiset sanoivat eritavallansa. Tämä kuitenkan ei olisi
minua työssäni haitannut, vaan mikä lie eräälle nuoremmalle naiselle
päähän pistänyt, rupesi yhtäkkiä kaikesta kurkusta itkemään virttänsä,
että oikein kammotti kuullakseni. "Elä joutavia, elä joutavia, heitä
poiges, heitä jo poiges" kuulu joka haaralta toisten suusta, vaan
kerran intouneena ei heittänyt. Siinä sainki, mitä onkielin, toden
perästä kuulla virttä itkettävän, mutta mielelläni olisin hänelle
kahdenkertasesti maksanut, jos kuni käskivät toiset, olisi pikemmin
itkustansa herennyt. Kyllä puolen tiimaa tuskautti kamalalla itkulla
korviani, itkun ohessa millon minki kaulaan sylensä kamahutellen,
sillä erilläanpä ei itketä'kän, vaan aina toista kaulasta halaten. Kun
viimmenkän heitti, sain edellistä kirjottamistani muutamilla uusilla
loruilla lisätä, vaan pimiän tullen, ei paljolla. Tällä päivällä
menetin heille itkuvirsistään neljän rupilan paikkoin, melkeinpä
joutavasta, sillä minkä sain, tuskin luen omani kirjotusvaivanikan
veroseksi, koska ei ollu'kan heissä oikein älyllisen pakinan
antajata. Tokko antaisit, lukia, neljää kopeikkaakan, jos paljonki
saisit tämmöistä pakinata, jota mainittua kirjottamistani myöten nyt
sinullenki palasen näytteeksi panen. (Tytölle itkee emo, miehelle
lähtiessä). "Kantamaiseni kana! sinun kallishyväseni kaottelin.
Waalimoiseni valkiejouseneni! sinulla vaalehie siipisulkasie varoikse
vartuttelin. Walkiehyväseni vaalimoiseni! sinulla vallan vaalimie
laaittelin, vallan vähässä aikasessa. Olovahyväseni ottamaiseni!
sinulla ottomie oimon laaittelin, oimon vähässä aikasessa.
Kallishyväseni kantamaiseni! kantamie aion laaittelin, aion vähässä
aikasessa. Armas hyväseni! sinun armahasti akkiloitsin, aion vähässä
aikasessa. Ennen valkiehyväseni valkehen syntysen valmistaisin. Ennen
kaksie, kallehethyväseni! kaunehie syntysie kaunisteleisin. Armahani,
aimoseni! armahie asetuksie myöten assuttuasi, sintson omusie myöten
siivon lähettyäsi — ka aion olevie suurie sintson ovusie. En voi
tämäaikusie suurie kaihosie kaksitoistakymmenillä kanapolkumaisilla
kannatellaksen."
(Lisää toiste).