Syyskuulta.
Muualta saatuja Mehiläiseen koskevia kirjotuksia.
[Sieltä täältä sekä mennä että nykyissä vuonna olen saanut Mehiläiseen
koskevia kirjotuksia. Koska ne kuitenki ovat tulleet ystäviltäni,
niin niistä en mitänä voi päättää, mitä muutki ajatellevat näistä
kokeistani. Panen heiät tähän sitä myöten, kun tulleet ovat, niin mitä
ilman jollai tavalla nään Mehiläistä koskevan, kun mitä erittäin on
sihen pantavaksi lähetetty, ja josta saan tässä tilassa lähettäjiä
kiittää. Toiset ovat Suomenkielellä tulleet, toiset vasta minulta
suomennetut.]
S***sta 15 p. Marraskuuta 1835.
Lukiesamme Weli L***din kanssa Suomen Syntyä, havattimma me ilolla,
että Maamme nimi on siinä aivan kauniisti juohatettu. Tämä Runo on myös
ylehensä kaunis — vaan luuli Weli L. että siinä olisi ollut sovelias
vähän pitemmältä Kalevata muistella. Sentähen koetin minäki runoilla
— mutta koska tämä tapahtui vähin nuhet sanoilla, niin en luule minun
lisäystäni soveliaaksi ensi lehteen pantavaksi. Lähetän sen kuitenki
lystin vuoksi. Kyllä A***soni nuhet sanoilla alkoi Aviisinsa, vaan
eipä se häntä onnistanut. Jos Weljeni itte näkisit hyväksi muutamilla
sanoilla Kalevata muistella, niin olis se kuka tiesi paikallansa.
Muutoin ilman tättäki lisäämisettä on Suomen Synty kyllä soma myöskin
siinä puvussa, jossa se tänne tuli. Aviisin nimi Mehiläinen on sangen
kaunis. Onnia paljon sille ja erinomattain sen toimittajalle toivottaa
suosiolla. C. S.
Lisäys Suomen Syntyyn.
(K. Mehil. Tammik. 1836).
Sanojen jälkeen: "Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, mainiosta maaneläjät"
taitaisi sopia panna:
O sä kuulusa Kaleva!
Esi isämme ilonen,
Joka suodun Suomen maalla
Perustit majat metiset
Asunmajat ihanaiset
Sukukuntasi suloksi;
Jo o'ot meiltä ammon mennyt,
Armahin Esi isämme,
Poikinesi, pereinesi;
Mutta vielä vanhat runot,
Weisut vierreistä ajoista,
Muistelevat miehuuttasi,
Jalouttasi juttelevat,
Selittävät sulosesti
Eloasi onnellista,
Ilosinta, ihaninta,
Täällä Pohjolan perillä.
Jo o'ot ammon maassa maannut,
Tuonen unta tuuvittanut;
Waan jos, Eukkomme eräinen,
Ylentäsit mullan alta
Pääsi hallavan, helevän,
Sukuasi silmimähän,
Toki moni muret kyynel
Putoasi poskiltasi,
Kun et tuntisi enämpi
Sukuasi, syntyäsi;
Kun et näkisi enämpi
Wanhan ikuista vakuutta,
Riemua ja rakkautta,
Pohjan kuulusan perällä;
Toki surisit syvästi,
Kunk' on kaikki muuttununna,
Uusi kansa, uudet menot,
Uudet tavat, uudet toimet,
Uudet hempiät elämät,
Wanhan vakuuden siassa.
Rohkenisko moni meistä
Käydä kättä antamahan
Sulle, suurelle isälle,
Käydä sulta kuulemahan
Sanomia sulosia,
Ilon mailta ijäisiltä?
Toki tätä katsellessa
Huutasit Manun mäellä:
"Avaa, Tuonela, ovesi!
Outo täällä on asua,
Kylmä Kalevan majoilla;
Emmä tunne omiani,
Eikä omani minua;
Ei tuu kukaan tervehtähän
Esi isäänsä ilolla,
Ei tuu kukaan kyselehen
Sanomia sulosia,
Ilon mailta iäisiltä;
Eikä harmajat hapenat
Täällä kunniaa tavoita."
Eikös tämä Äiän ääni
Herätäisi sua, Suomi,
Etsimähän arvoasi
Esi isäisi poluilla,
Etsimähän onneasi
Wiisauden visuilla teillä,
Taidon teillä tasasilla,
Hurskauden hyvillä teillä,
Rauhan teillä rakkahilla;
Että vanhat kulta ajat
Wielä maillamme vesoisit,
Että vuodet viljasimmat
Kyliämme kaunistaisit,
Että käkiä tuhansin
Kummuillamme kukkuisivat.
Niin sua, kevät käkönen,
Ehk' o'ot pieni lintusista,
Muistelen mä suosiolla
Muinen kerran kukkumasta,
Hyvän hetken liekkumasta,
Puun lehvältä lekkumasta,
Korvihin ukon Kalevan,
Kuuluvoille kulkevaisen j.n.e.
Muita paikkoja taitais sopia parantaa, että tulisivat värsyt:
"asunmaata arvaellen — korpimaita kauheita — kussa kankahat katalat
— näki maat, metsät ihanat — salot, saarimaat tuhannet — etäämmäksi
ennähytti — maa ihana arvattuna" kuulumaan tällä taivalla: asunmaata
mielitellen — korpimaita kamakoita — kussa kankahat karusat -näki
metsät, maat, ihanat — salot, saaristot, tuhannet — avarammalle ehätti
— maa ihana aivottuna. C.S.
K***sta 4 Joulukuuta 1835.
... Mitä anomukseesi koskee, minultakin Mehiläiseen apua soahak,
niin lähen jo päältäpäin sitä hyvillä (ut mihi videtur) neuvoilla
täyttämään. Tämä neuvo on, että koko aviisi ja liiatenkin Historian
suomentaminen kirjutetaan Savon puheen tapaan, joka neumo perustaaksen
seuraaviin syihin:
1:ksi. Omat kaikki vanhat runomme sillä puheella kirjutettuna, s.t.s.
sillä puheella ainoastaan on muinasaikansa elikkä juuri ja perustus,
jolla voi ijäti seisoa.
2:ksi. On verbum medium, jota ainahik piamme kielen hyvänä ja
kaunistuksena, ainoastaan Savon puheen omituinen.
3:ksi. On sama puhet korvien kuullak kauniimpi, soivampi, ääneliäämpi.
4:ksi. On siinä puheessa Runon henki vielähik elävänä tavattava,
kaikissa muissa kuolleena.
5:ksi. Tulee Mehiläisellesi kuitennik enemmin Savon puheellisia, kuin
muita lukioita.
Muistuttamatahik tiiät, että Pohjan ja Karjalan Suomalaiset minulta
kielensä vuoksi luetaan Savolaisiksi.
Se nyt oli ensimmäinen neuvoni ja toinen on, että Historian
suomentamisessa olet niin tarkka ja huolellinen, kuin mahollisesti
olla taijat. Pane varmasti mieleesi se asia, sillä siitä on koko
Aviisisi onni seuraava ja epäilemätäk on Mehiläisesi lyhytikuinen,
jos huolettomasti Historian suomennusta toimittelet. Sentähenpä
pitäis sinun jo kauvan ennen, kuin painetaan, lähettää joka kuun osa
suomeksi käättynä tutkittavaksi tarkoilta, oppineilta ja tottuneilta
suomalaisilta Helsingissä, Oulussa ja ehkä täällähik, joss' on joukko
joutavia oman kielen ystäviä.
Kolmas neuvoni on, että painatat vähintähik 1000 kappaletta
Historiasta, jotta nehik, jotka tulevina vuosina pyytävät Mehiläistä,
saisivat alusta saakka. En kyllä luulekkaan sinun nyt esinnä saavan,
kuin 300 ottajata, taikka sillä paikoin, mutta jos kohta usiampia
ilmautuisi, niin pitää sen mukaan myös enemmin Historiaosasta painattaa.
Muutoin ei sinun piä aviisissasi kenenkään mieliä kahtoak, vaan ilman
erotusta, niin paljon kuin laki ja asetukset suahtevat, riielläk ja
kamppaillak kaikkien kanssa, erinomattain toisten suomalaisten ja
ruohtalaistenkin maamme omasien aviisien. Sinun pitää kohta syntyessä
totuttaa Mehiläisesi sotaan ja riitoihin; näyttää, että tahot niin
kielessä kuin muissa saavuttaa jotahik uutta ja parempata, eikä huolia
siitä, jos välistä kuulet Mehiläisesi maalta manalaan tuomittavaksi
ja kaikillennik kirjotuksillesi peiaita piettäväksi. Waan jos rupeat
mieliä nouvattelemaan ja rauhaa ehtimään maassa, jossa rauhaa ei
olekkaan, niin sillä väleen laitat kuolinvuoteelle Mehiläisesi ja siltä
vuoteeltapa heän ei millonkaan ole nouseva. Aviisia, joka alti riiassa
elää, vihataan, noijutaan ja pelätään, vaan sen ohessa sitä — luetaan.
Ystäväsi ***.
*** 2 päivä Tammik. 1836.
— Olen yllytellyt ukkoja täällä Mehiläistäsi ottamaan ja luvannut
auttaa, postin kautta saamaan. Mutta ukot valittavat, että heillä
nykyjään on enemmin köyhyyttä, kuin rahoja liikenemään, ja ilmanki ovat
veltot ja hitaat kaikkiin kirjallisiin yrityksiin. Saapi nähä' jos
yhtään anojata täältä ilmautuu.
Wielä toivotan sinulle rauhaa, termeyttä ja hyvää uutta vuotta,
joita myös, jos ei ensimmäistä, niin kuitenkin jälkimmäisiä
toivotan Mehiläisellesi. Ei taitaisi haitata, jos välistä pikkusen
siivellänsä pyyhkäsisi meiän useinki heikkosilmäsiä eli sikisokioita,
kaikensäätysiä maamme miehiä! Ystämällisesti ***.
Helsingistä 22:na Tammikuuta 1836.
— Usein kylläkin on mieleeni pyörähtäny, joita kuita teillen täältä
kirjottaa, vaan ei hän tuo ennen ole saanu satuun. Opetellakseni
samalla, olen valinnut maamme kielen; hyvin tieten ellei tämä teillen
näytä sopimattomalta. Niin harvoin täällä vankka Suomen kieli korvissa
kaikkuu, että unehus jo tahtoo voitollen pyrkiä.
Ensiste tahon puheskella, missä arvossa Suomen kieli täällä nykyjään
asuu. Näyttää kyllä moni asia osottavan, että aika on läsnä, jona kansa
unestansa heränny jo pitää arvoonsa nostamaan omat omaisuuksemme.
Usiammalla palaa syämessä totinen rakkaus sille, joka tämän kielen
parannukseen ja korottamiseen koskee: ja kun se kerran mieleen on
ruvennu, kyllä se sieltä viimmen työhönki työnnäksen. Tämän asian
esikuvan saattaa siitäkin jo merkitä, että usiammat Nationat ovat
keskenänsä päätäneet eksaminata Suomen kielessä ottaaksensa, ja moniaat
jo tämän täyttäneetki. On myöskin moniahta kirjanen nykyjään näyttäny
silmiään, jotka mielestäni, vaikka kylläkin käännöksiä, suomensa
touoksi kuitenki ovat kiitettäviä. Kalevata, josta ensimmäinen osa
saatiin viimme jouluksi, olen kaikkein kuullu kiittävän ja toivovan
siitä hyvää Suomen kielelle ja Suomen mielelleki. Warahinen taitaa olla
vielä mitään Mehiläisestä sanoa. Sitä olen kuullu usiamman moittivan,
ettei ole meillä kelvollista Suomalaista Sanakirjaa, joka johattaisi
sisälläpion oikiaan tuntemiseen. Kuuluu hän tuo *** uuen Sanakirjan
*** ssa pränttäyttävän, vaan hiiskuvat jo eräät, siitä ei paljo
toivottavaa olevan. Professori B***n myös sanotaan luvanneen parannetun
laitoksen Suomalaisesta Grammatikastaan, jossa erinomattain kuuluu
muuttavan deklinationiopin, pitäin ainoastansa kaksi väännöstä. —
K***lta 13 Helmikuuta 1836.
Jo ammon olisin noudattanut aivan ystävällistä pyyntöäs antaakseni
joitaki hyödyllisiä tietoja tästä Seurakunnasta, mutta moninaiset
huolet ovat siitä minua estelleet; F***ki on kuusi viikkoa aivan kovaa
tautia sairastanut, vaan on nyt jo toki parannuksen tiellä. —
Näistä ja muista huolista päästyäni tahdon aivan mielelläni kirjoitan
jotaki tämän Seurakunnan asioista Mehiläisen avuksi, jonka edestä saan
kiittää sinua. Siinä on kielemme rikas, mutta taitaa usealle olla
eräisempi. Kernaasti soisin sille saattavani antaa hunajan aineita,
vaan tuskin voimani siihen riittänevät. Nyt lähetän Inkerin valituksen
jos siltä näyttää.
Inkerin Walitus.
(Ruottista suomettu).
Syys on ja yö,
Aallot ne myrskynä laivoa lyö;
Kuitenki ois hupa huolla
Ulkona tuolla.
* * *
Kauvan ma näin
Purjehen — poikkesi läntehen päin;
Autuas hän kun on veillä
Frithion teillä!
* * *
Altonen, oh!
Ellys sä nouse, jo viet kovin joh!
Loistooten tähtyet taivon
Retkiä laivon!
* * *
Keväillä hei!
Jällen hän saapi, van Inkeri ei
Nää sitä, vastahan juokse
Kultansa luokse.
* * *
Mullasa maan
Raukk' on jo riutunut rakkauestaan,
Näin yhä kuihtuva kurja,
Weljien orja.
* * *
Haukkanen, sun
Heittiki hän hymiäkseni mun.
Woi mitä antava oisin
Sulle nyt toisin.
* * *
Siipesi sai
Lemmetär muinen — ja lenteli vai
Sulhoaan etsien harras
Maailmoilta marras.
* * *
Ei mua vois
Siipesi pienoset kantoa pois;
Tuonelta lentimet oivat
Saan ma — ne voivat.
* * *
Kuoltuani
Frithioa tervehä lintuseni;
Ja aina kun itkeepi kulta,
Termehä multa.