Elokuulta.
Immen Itku.
Immikkö aholla itki,
Heinätiellä hellehteli,
Kirjavaisella kivellä,
Paukkovalla paaterella.
"Mitä itket impi rukka, 5
Impi rukka, neito nuori;
Taattoko pahon pitävi?"
"Taattoni hyvin pitävi."
Immikkö aholla itki,
Heinätiellä hellehteli, 10
Kirjavaisella kivellä,
Paukkovalla paaterella.
"Mitä itket impi rukka,
Impi rukka, neito nuori;
Maammoko pahon pitävi?" 15
"Maammoni hyvin pitävi."
Immikkö aholla itki,
Heinätiellä hellehteli,
Kirjavaisella kivellä,
Paukkovalla paaterella. 20
"Mitä itket impi rukka,
Impi rukka, neito-nuori;
Wellikö pahon pitävi?"
"Welleni hyvin pitävi."
Immikkö aholla itki, 25
Heinätiellä hellehteli,
Kirjavaisella kivellä,
Paukkovalla paaterella.
"Mitä itket impi rukka,
Impi rukka, neito nuori; 30
Sikkoko pahon pitävi?"
"Sikkoni hyvin pitävi."
Immikkö aholla itki,
Heinätiellä hellehteli,
Kirjavaisella kivellä, 35
Paukkovalla paaterella.
"Mitä itket impi rukka,
Impi rukka, neito nuori;
Sulhoko pahon pitävi?"
"Sulhoni hyvin pitävi: 40
Eilen kihlo, eilen kuoli,
Eilen kaiketi katosi,
Äsken luotu maa majana,
Musta multa kattehena."
_Toisintoja_. v. 1, 9, 17 jne Mutsonen metsässä itki. v. 5, 6; 13, 14
jne Mitä itket nuori mutso. v. 7. Taattosko p. p. v. 15. Maammosko p.
p. v. 23. Welleskö p. p. v. 39. Miehesko p. p. v. 40—44. Mieheni pahon
pitävi.
_Jälkimaine_. Nykysen runon aine tavallisessa puheessa olisi kyllä
vähillä sanoilla toimitettu, vaikka laulaja siitä on kokonaisen
virren saanut. Pianpa joutavaksi näyttää minusta koko runo, enkä
vaan olisi sitä tähän pannutkan, jos naiset Wienan läänissä, jotka
sen minulle laulovat, eivät olisi kauniiksi kiittäneet. Niin menköön
heidän nimeltänsä ja vastatkoot itse, jos lukiat Suomessa eivät juuri
pitäne'kän sitä muuna kun joutavana loruna.
Oudompia sanoja siinä ei taida olla'kan, jos ei seuraavat: paaterella
s. o, paadella, latuskaisella kivellä: vellikö, velleni, velikö,
veljeni; sikko, sisko, sisar; immikkö, impi, nuori vaimo, neitsi.
Waaraslahden Kaisa.
Onkos kuultu kummempata,
Kun on kuultu Kuonanperästä,
Waaraslahelta vähältä,
Tyttärestä taitavasta,
Kaisasta kaunihista, 5
Jonka on isä isäntä
Laaullinen lautamiesi.
Äiti vähä äikkäpäinen
Ei anna anelevalle,
Eikä koske kulkevalle, 10
Tavaroitaan tarkka vaimo,
Lapselleen vaan lallattaapi,
Tyttärelleen noin puhupi:
"Naitava oisit, nätti likka,
Otettava oiva lapsi, 15
Kun sullen nyt sulhasia
Jostai joutuva olisi."
Oli aikoa vähäsen,
Tuli kihlat kiiätellen,
Hämehestä hälle joutu, 20
Paiskattuna Pahkamäestä,
Aappo Anttisen avulla,
Jok' oli saatu saattajaksi,
Puhemieheksi puhuttu,
Pantu asian alkajaksi. 25
Waan eipä tyttö tyyrisnoukka
Sille miehelle menisi,
Toista toivopi tulevan,
Mieheksensä muita saavan:
"Jos ma saisin Savolaisen, 30
Nätin pojan naapurista,
Avioksi Anttipojan,
Kyntöläisen kumppaliksi;
Toki koitan konstillaki,
Eikö taiosta apua." 35
Jo otti akan avuksi,
Wariksesta vanhan vaimon,
Lehtomaalta leskieukon,
Ruukkimahan ruumistansa,
Loihtimahan luontoansa. 40
Tuli lähtö lähtehelle,
Mänö mieletön pesolle,
Hullu käynti huuhtomille.
Siinä hullut huuhtelevat,
Astuelevat alasti, 45
Lahtehellä liemuavat:
"Mistäpä sä nyt mielelläsi
Miehen ottava olisit?"
Kaisa mastahan kavahti:
"Mistäpä minä mielelläni 50
Miehen ottava olisin! —
Puhutusta paikastani,
Sulle tietystä talosta,
Nätin pojan naapurista,
Armahimman Anttipojan." 55
Jo tuli näkemään Narikka,
Sattu kuulemaan Kurikka;
Narikalta nauru pääsi,
Kurikalta kumma ääni.
Liikku sitte puolet riksit, 60
Tolpat tukkuna mänivät;
Tunki tuhma tyttö rukka,
Narikalle niitä työnti:
"Älä virka veikkoseni,
Ilmoitele ihmisille, 65
Naapurille näitä töitä,
Josta kummat kuulumassa,
Olisi pahat pakinat,
Yli kylän ystävillä,
Kaisan kasvokumppalilla." 70
Mies se lupasi lujasti
Suunsa luukkohon lukita:
"Ei mäne minne'kän minusta,
Ulommaksi ollenkana."
Muuten ei ollut niistä töistä, 75
Tullut Antillen apua;
Eipä luonto luikahtanut,
Männyt mieli miehen päästä,
Kokehilla konsturitten,
Taikuritten tahtomalla; 80
Eikä Kaisa, kaunis tyttö,
Kesakkona kelvannunna
Anttipojan puolisoksi,
Avioksi armahaksi,
Waikka nuotki vanhat vaimot, 85
Alatalon allasnaamat,
Rytköttäret, Rötköttäret,
Kyllä toivoivat toella
Kaisatytön kaupittavan,
Kytkettävän Kyntölähän. 90
Toisin sattu toivotukset,
Ajatuksensa alemma,
Kun tuli vänttyrä vävyksi,
Hämehestä härän aisa,
Pahkamäestä pallinaama. 95
Jussi juosta jorpotteli,
Ropsotteli rokon poika,
Kihlojansa kiiätteli
Kahesti'ki Kaisan luona.
Ratulissa raappasimma 100
Kuivin suin kuokkimassa,
Jopa me tuosta jolanasta
Näimmä virhen vierahatki:
Oli kun vanha vaskiloutu
Lanpuoki lakkarissa, 105
Joll' oisi siaa sivussa,
Paljonni paian povessa;
Eikä oikein osannut
Tanssiakan taitavasti;
Ei se kääntynyt ketara, 110
Polvesta jalkapölikkä,
Ketraksesta kääntymätön,
Ettei sattunut somasti,
Tahin päälle taitavasti.
Rompsis, kompsis, tompsis, kompsis, 115
Niin se hyppi Hämäläinen.
Ori iuku ilkiästi,
Ori'pässi oivanlainen,
Sulhasmiehen suuri aasi,
Lainattu lamuhevonen. 120
Oli kanssa kakkaroita,
Kyläsiä kymmenkunta;
Ne oli ehtinnä evääksi,
Kantanna Katajasuolta.
Sita min' en siinä tieny, 125
Liekö ollu liharaaja
Pantunaki Pahkamäestä,
Sen mä vaan sanoa taian,
Toki tunnenki toeksi,
Ettei siro sillä lailla 130
Kihlateillähän kävele,
Kutjustele kuuliaisissa.
Kummaksi en kuitenkahan,
Näitä sa'uksi sanoisi,
Mutt' oli oikenni outo, 135
Kun tuli tuhmasti tupahan
Oltuansa yön ylite,
Ehto hetken ensimmäisen:
Oli paitaki pahasti,
Helmat kanssa heilumassa, 140
Irti kaikki kauluksetki,
Pää vielä sitäi pahempi,
Hivustukka tuhrunnunna,
Kaikki kasvonsa liassa.
Wiimmen Penttinen perusti, 145
Tekepi tuon topra poika,
Saattapi sanan papille,
Romastille roimahousu.
Hyvä oli Hämäläinen
Ensimmältä eukostaki, 150
Isästäki, äitistäki,
Setästä sitäi parempi;
Iloissansa ilmotteli,
Kehu kuulten kyläkunnan.
Ei ollut iloa iäksi, 155
Miestä viikoksi moneksi;
Näkivät Jussin juovuksissa,
Hämäläisen höyräkässä,
Totta tuli toiset tuumat,
Purkupuheet pahimmat. 160
Jussi tahto juonitella,
Ei puhunut purkavansa.
Kaisa vaan vakuuttelepi:
"Ei minua millonkana
Wieä kanssasi vihille, 165
Paiskata papin etehen;
Mahot olla oikiassa,
Siveenä siinä siassa,
Saisit nyt tytön Savosta,
Kuulun Kaisan kumppaliksi." 170
Se Wielä sitäi pahempi,
Kun oli Paavo paleltua,
Ikäläinen ilkiäksi,
Lähtenynnä liehtariksi,
Jussille johattajaksi. 175
_Jälkimaine_. Tämä ei ketänä pahasti loukkaama eli häväsevä naururuno
on jo ennen mainitun Iisakki Pieksiäisen tekemä Pielavedeltä. Emme
tiedä, jos juuri tarvinneekan erityisiä selvityksiä; koemma kuitenki
panna joitakuita.
W. 2. Kuonanperä on haukkumanimi ja v. 3. Waaraslahti kylän oikia nimi,
johon Pielameden kirkolta pohjaista suuntaa tulee noin penikulman
matka. Ilman itse Pielaveden pitäjä on Kuopion Maaherran lääniä noin
kuuden penikulman päässä luoteista suuntaa Kuopion kaupungista. Halki
pitäjän juoksee pohjasesta etelään kaksi, toinen toiseensa virtasella
salmella yhdistettyä, suurempaa järveä Pielavesi ja Niilakka. Rajoina
ovat pohjaspuolella Kiuruveden kappeli Iinsalmen pitäjätä, itää vasten
Maaningan kappeli Kuopion pitäjätä, siitä etelään Karttulan kappeli
samaa pitäjätä, eteläpuolella Rautalammin ja länttä vasten Wiitasaaren
pitäjä. v. 20. Pohjaspuoli Pielavedestä kutsuu eteläpuoltansa,
samatekun Rautalampia ja Laukkaanki pitäjätä, Hämeheksi, vaikka ei
tule'kan varsinainen Hämeenmaa ennenkuu Laukkaan pitäjän perästä,
Jyväskylästä. v. 21. Pahkamäki kylän (eli talon) nimi eteläpuolella
Pielavettä. v. 30. Savolaisen s. o. miehen Savon puolelta. v. 33.
Kyntöläisen s. o. pojan Kyntölän eli Kyntöahon talosta Nousianlahdelta.
v. 37,38. Waris, Lehtomaa, nimiä. v. 39. Nuukkimahan s. o. ruukaamahan,
muokkaamahan, parantamahan tavallisilla loihtokeinoilla, jotta saisi
tyttö miehen mieltänsä myöten. Niin täällä kun muualla Suomenmaassa
on rahvaassa taika, loihtimalla sulhoja saatavan tytöille. Tätä
loihtimista sanotaan Lemmen nostoksi, koska Lempi esivanhempaimme
pimiässä uskossa oli se haltia, joka tytöille muodon ja ihanuuden
(lempeyden) anto, poikain mielet heidän puoleensa käännytti ja kaikista
rakkauden asioista huolta piti. Loihtiat Lempeä nostaissa kylvettivät
ja valelivat tyttöjä, lukivat pitkiä kehotuseli nostolukuja, rukoilivat
Lempeä tytölle miehen tuomaan, jos jonkun erittäin nimitettävän
eli yhteisesti. Useinki toimitettiin työ saunassa, vaan toisinaan
muuallaki, lähtehillä, koskissa, muilla juoksevilla vesillä. Wastat
tehtiin erinomasella huolella yhdeksän puun aineista, vielä pantiin
toisinaan naavaa ja oudonlaisia pahkoja sisään. Usiasti olivat
vanhemmat niin huolelliset tyttölapsestaan, että heti synnyttyä antovat
Lemmen heille nostaa. Joko tarvinnee nimittäkän, että kaikki senlaiset
toimet tyttöjen naimisonnesta ovat tyhjiä, mielettömiä taikoja, sitä
pahempia, jos niillä jotai ilman Jumalan avutta voitettavan luullaan.
Paras Lempi tyttärillä on, että ovat siviät käytöksissään, siistit
elämässä, taitavat ja ahkerat töissään. v. 56,57 Narikka ja Kurikka
erään renkimiehen haukkumanimiä. Lyhytkö lie ollut ja paksuläntä
vartaloltaan, v. 82. Kesakkona s. o. kesäsaikona nousevilla pilkuilla
kasvoissa. v. 86. Allasnaamat s. o. pitkänomaset naamaltaan, v. 93.
vänttyrä s. o. kähnyt, kuhnus, ratus, jorus, hidas liikunnoillaan
ja yrittämillään. Samanlaisia ovat sanat: junttnra, jänttyrä;
kanttura, känttyrä, kinttura; venttura jne. v. 94. härän aisa, kankia,
kääntymätön, sujumaton. v. 95. pallinaama, lihava kasvoiltaan. v. 100.
ratuli, kuuliaiset, kihlajaiset, kättäjäiset (kihliäiset, kättiätset).
v. 101. kuokkia, käydä eli olla kuokkavieraana (nurkkavilppana,
nakurina, virrinä). v. 105. Lanpuoki, rahatasku, rahakirja, plonpuuki.
v. 112. ketras, polviketra, ketaraluun paikka, v. 117. iuku, hirnu, v.
124. Katajasuo, talon eli kylän nimi, v. 132. kuuliaisissa, (k. v. 100)
ratulissa, kihlajaisissa.
Suomen Kielestä.
(Sekasaatuja).
A. Sianimutta _itse_ olemma kirjalauseessa nähneet vaan Yksikköluvussa
käytettävän, ehkä täydellisemmässä kansan puheessa siitä kyllä
Monikkosiojaki kuullaan. Esivmerkiksi: meidän pitää _itsien_ mennä; ei
_itsissä_ häissäkän enää syötetä; ei heillä ole raukoilla _itsilläkän_;
heitä _itsiä_ oli kolme ja apulaisia viisi jne. Lämmöistä ja muita
puheenparsia, joita myötänsä selväpuheellisissa Suomalaisissa kuullaan,
emme suinkan pidä kehnompina, kun missä sanotaan: meidän pitää itse
mennä: ei itse häissäkän...; ei heillä... itsellänsäkän; heitä itse
jne, joten Uudellamaalla, Hämeessä ja Savossaki on tapana. Erehdys
on siinäki asiassa, jos koko Suomen puhetta täydellisyydessään
arvataan, eikä vaan, kuten sitä paikka paikoin käytetään, että
luullaan tämän sanan ei muissa sioissa, kun Nimennässä ilman
kohdetta (suffixum) kelpaavan. Silla ken ei katso selväksi suomeksi
seuraavataki lausetta: sutta itseä pitää tavotella, ei jäljistä ole,
ja sanotaanpa sanalaskussaki: "ei ole pojista paljo, ei ole itsestään
(itsestäkän) isästä." Niin onki, ilman pitemmäksi juttuamme jatkamatta,
tutkintonalanen sanamme sekä Yksik. että Monikossa käytettävä aivan kun
muutki senlaatuiset sanat, taikka niinkuin sanat veitsi, suitsi, tuohi,
salmi jne, sillä näissäki on arvattavasti Nimennän pääte alkuansa ollut
e, jotta on sanottu veitse, suitse, tuohe, salme jne, jonkatähden
vieläki Hallinnassa ja muissa sioissa e on päätteissä kuuluva, veitsen,
suitsen jne. Waan sanassa itse on päätteen e jäänyt sillänsä samatekun
sanassa kolme, jotka ilman toisten mukaan muutettuna kuuluisivat itsi,
kolmi. Muutamain paikkakuntain puhetta myöten kuullaan alkuperänen
pääte e eräissä toisissaki sanoissa sillään pidettynä. Niin esimerk.
sanotaan Uudellamaalla suitse, eikä suitsi. Muutamilla on tapana
silläki tavalla sanaa itse kummitella, että kirjottavat jättömerkillä
(apostrophus) itse', joka näyttää joutavalta. Jos latinalaisilla
sanoilla ipse, iste on muutaki kun merkityssukua meidän sanan itse
kanssa heitämmä sikseen.
Samalla tavalla kun edellä mainituissa ja kaikissa muissa Nimukoissa,
joiden Nimentä pääte i on Hallinnassa päätteeksi en muutettava,
Nimennän i näyttää alkuperävsesti e (e schevatum) olleen, luulemma myös
nykysen päätteen i olleen e:
1:ksi kaikkein Nimukkain Muutuntasiassa; eli sanat hevoseksi, veneeksi,
puuksi, luoksi jne olleen alkuansa hevosekse, veneekse, puukse, luokse
jne. Niinpä niitä vielä Wienan suomessa sanotaanki ja viimmeistä,
ehkä joutavasti, muutamilta meidänki kirjoissa. Sentähden sanotaan
myös kohde'jatkolla hevosekseni, veneekseni jne, eikä hevoseksini,
veneeksini.
2:ksi usiammissa Wälikköin tapasna käytetyissä Sivuntasioissa, esimerk.
sanoissa samati, liiati, peräti jne, joita ehkä pitäisiki toisten
puheen mukaan kirjottua samate, liiate, peräte, jos ei samaten,
liiaten, peräten eli samatse, liiatse, perätse.
Monessa muussa kohti sanan sisässä tapahtuu senlainen vaihtelo
ääniketten e ja i välillä (joutuessa, rupean, korea, veessä, koetan;
joutuissa, rupian, koria, meissä, koitan) ja toisissa häviäpi e peräte
(mies, kauas, ulos, koitos, myös, alkuansa miehe, kauakse, ulokse,
loitokse, myökse).
B. Sianimuet mi, ku, ken; mit, kut, ket ovat Nimennässä pian
tuntemattomat, paitsi jatkettuna, jotta kuuluvat: mikä, kuka, kenkä,
mitkä, kutka, ketkä, Wenäjän puolella asuvissa Suomalaisissa niitä
vielä ilman jatkottaki käytetään, joka tapa meilläki pitäisi uudelle
tutuksi tulla, jo senki muoksi, että kielemme ykstamuisissa sanoissa
köyhä, tästäki vähän rikastuisi, eikä juuri niin ylen väheä, sillä
vaikka oivat ainoastaan kolme, niin Sianimuita kuitenki käytetään
usiammasti, kun mitänä muita sanoja.
Ilman näyttää, kun olisi jatko ka, joka näihin ja muihinki sanohin
(eikä, taikka, vaikka, elikkä) liitetään, ollut alusta sama kun
tavallisesti kirjotettu kaan (kan, kana, an). Enkä luule haittaavan,
jos sitä, kuten muuten sopii, vaikka joka tavallaki kirjotetaan.
Onko sensähden Greikan kieli vähemmin somempi, että siinä sekaluutta
yhdessäki kirjassa luemma κεν, κεε, νυν, νυ, ενι, εν, με, εμε, ρα, αρα
jne?
Nykynen Sianimut ken, Hall. kenen, meidän arvelosta oli syntyänsä ke
Hall. ken. Sitte sanottiin Nimennässä esinnä keh, myöhemmin ken, jonka
jälkimmäisen tähden tuli tarpeelliseksi Hallinnassa sanoa kenen. Waan
toisilta taittiin loppu e tassäki sanassa muutettaa päätteeksi i, jotta
sanottiin ki ja siitä lienee tavallinen jatkosana ki(kin) vieläki
jälillä (sinäki s.o. sinä ken). Tämän meidän sanein sukulaiseksi
näyttää latinalainen qvis, qvem jne, ikäskun heidän sanansa cujus, cui,
Wenäl. кой, какой, ja ehkä Greik. ος ovat täydellisinnä meidän sanassa
ku.
C. Sana sama on yksi meillä, Wenälä'isiltä ja Ruotsalaisilla (самъ,
сама, samma). Kaikiteki on sana ruotsiin lainaksi otettu ja niin taitaa
meillä itsilläki olla ulkoa peritty, koska löytyy toisia sanoja (yksi,
itse) kielessämme, jotka tekemät yhden asian, kun sana samaki. Niin
päättäisimmä mainittua sanaa venäläiseksi alkuansa, vaikka onki jo
ammon meidän kieleen saatu (samate, samoin, samanlainen todistanevat).
Ilman lainamatta taitais Ruotsi sen siassa olla sana sjelf, den sjelfve
(derselbe).
D. Minä, sinä, (hän); me, te, he taisivat alkutäydellisyydessään olla
Yksikössä me, te, (he), Mon. mete, tete, (hete) k. Maalisk. Os. s. 3
lopulta laskein). Yksikössä tulivat sitte aikaa voittain kuulumaan 1.
mi, si(ti), (hi); 2. mä, sä, (hä); 3. ma, sa (ha); 4 mu, su, (Hu);
5. mää, sää, (hää); 6. meä, seä, (heä); 7. miä, siä, (hiä); 8. mie,
sie, (hie); 9. miu, siu, (hiu); 10. minu, sinu, (hinu); 11. minä sinä,
(hinä). Samatekun ennen mainittu ke, mahto nykynen he aikasin saada
päätteen h eli n, josta tuli hän (2), han (3), hään (5), heän (6),
hiän (7). Niistä toisista on minun tiedostani 2, 3, 5, 6, 7, 8 ja 11
nykyaikoina Nimennässä jälillä ja muissa sioissa tavataan 4, 9, 10; vaan
1, 2, 3 ja itse me, te, he on Nimukkain ja Lausukkain kohdeliitteiksi
monella muutoksella mukautunut.
Monikko on paremmin alkuluonnossaan pysynyt, jottemme tiedä muita
tapoja kun 1. me, te, he; 2. mee, tee, hee; 3. mei, tei, hei; myö työ
hyö; 4 (meitti, teitti, heitti): 5. met, tet, het. Uudellamalla ja
muistaakseni Hämeessäki on kuitenki erotus Sianimutten mei, tei hei ja
meitti keitti heitti mäsillä, niin että jälkimmäisiä käytetään, koska
joista kuista ihmisistä on puhetta, edellisiä, koska muusta kohdasta.
Sentähden sanotaan yksillä paikoilla: ei meellä ole s. o. meidän
asunnossa eli paikoilla ja ei meitillä ole s. o. meillä ihmisillä;
tuliko teelle mitään s. o. teidän luoksenne ja tuliko teitille
mitään s. o. teidän osaksenne; kyllä meen talossa värkkiä löytyy s.
o. siinä talossa, jossa asumma, kyllä meitin talossamme s. o. siinä
talossa, jonka me omistamma. En muuten ole itse Nimentäsiassa kuullut
käytettävän sanoja meitti, teitti, heitti, vaan kaikissa muissa.
Tavallinen Hallintasia meidän, teidän, heidän on luultavasti ensin
ollut meiden, teiden, heiden Nimennistä met, tet, het samalla muotoa
saatavat, kun Nimennästä tiet, säät, maat Hall. teiden, säiden, maiden;
taikka sillä tamalla, että on kohdinta meitä, teitä, heitä arveltu
Nimenneksi ja siitä saatuna Hall. meidän, teidän, heidän, niinkun siitä
on myös saatuna uudet Nimennät meidät, teidät, heidät.
Ilman nämät sanat mahtavat olla kielen vanhimmia ja sentähden
usiammissa muissaki kielessä yhdenmuotosina, ehkä vieläi
vaillinaisempina tavattavat. Niin yhtä sukua kun meidän minä näyttää
olevan Greik. με, μου, ήμειϛ Lat. me, mei, meus; Wenäl. мы, мой, меня;
Ruots. min, mig, mej; yhtä sukua kun sinä (te, ti, si) Greik. συ, σε,
τε, σοϛ, τεοϛ Lat. tu, te, tibi, tuus; Wenäl. шы, шебя,; Ruots. du,
din ja sanan hän (he) heimolaisia Greik. όι, έ, έο, έοϛ (Lat. se,
sibi, suus); Wenäl. онъ, его, онъй; Ruots. han, hon. Näiden sanain
alkuyhteydestä on seki helposti ymmärrettävä, minkätähden monessa
kielessä, esimerk. Greik. Latin. Wenäj. ja Suomen, Lausukkain päätteet
omat jotensaki yhdenmuotosia (ειπετε, ειπουσι, ειπει, ειπομεν, ειπετε,
ειπουσι muto, mutas, mutat, mutamus, mutatis, mutant; желаю, желаешь
желаешь, желаемь, желаюшъ, muutan, muutat, muuttaa, muutamma,
muutatta, muuttavat), sillä nämät päätteet alkuansa eivät olleet kun
Sianimuillisia kohdeliitteitä.
E. Tämä, tuo, se taisivat ensimmältään kuulua tä, to, si, sitte
ta, tai, taa, teä, tämä; toi tuo, toa, taa, toma; se. Samalla
tamalla kuulemma monikkoin esinnä olleen nät, not, nit, sitte näät,
neät, nämät; nut, nuot, nomat; ne, net. Näissä sanoissa on Yksikön
alkukirjain kummanlaisesti toiseksi Monikossa vaihetettu. Waan harvassa
muussa kielessä taitaan näitä Sianimuita niin täydellisinä löytää kun
suomessa.
F. Jatkosanat ko, kö olivat luultamasti esinnä sianimut ku, sillä
kysymystä taittiin sillon muusta puheesta sen kautta erottaa, että
sanottiin jälkeen ku eli kun, kuten. Tulet ku, olisi ku, mähä ku
sieventyivät aikaa myöten sanoiksi tuletko, olisiko, vähäkö.
G. Sanoista minne, kunne, jonne, tänne, sinne, tuonne näyttää,
kun olisi kielestämme nykyjään yksi muinasaikain sia hävinnyt.
Jos tosiaanki olisi, niin suurta vahinkoa ja kaipuuta siitä vaan
ei ole'kan, koska nykysellä Yhdyntäsialla voitanee yksi asia ajaa
ja päälliseksi lienee kielessämme kyllä tarpeeksi sioja nykysistä
häviämättömistä. Mahtavat meidän nimukat tyytyä neljääntoista siaan
koska greikalaiset ja latinalaiset ovat aikaan tulleet viidellä eli
kuudella, ruotsalaiset kahdella ja muutamilla kielillä ei ole kahtakan.
H. Koska, alkuansa kusaka. Muutamin paikoin sanotaan ilman jatkotta
kos, joka ei pahemmin kieltämme pilaa, kun ylehensä tavallinen sana
jos, samalla muotoa sianimuesta jossa tullut.
Terveyden hoidosta.
(Lisää ja loppu).
Ensimmäisinä päivinä sopii imettä lasta aikaa ja tarvettä myöten,
mutta noin kolmen viikon vanhasta alkain ei usiammin, kun joka
neljännellä tiimalla päiväsaikana, öillä ei ollenkan. Sillä että
lapsi heti totutetaan määrätyille ruokahetkille vältetään paljo
vastasia huolia ja vaivoja kasvattamisessa. Myös lapsella itsellä on
se niin terveellisempi. Ja ei vaankan pidä lasta joka itkulta imettää
tahi ruokkia; pankaa se tarkon mieleenne vanhemmat! Se ei aina itke
näljästä, vaan muistaki syistä ja tarpeista, jotka pitää tutkittaa ja
autettaa. Jos esimerk. lapsi itkisi vatsankivusta, johonka jo useinki
ylenpaltinen ravinto on syynä, ja sitä itkua sitte taas uudella
imettämällä eli muulla ruokkimalla tyystytettäisi, niin sillä lapsen
vaima vaan suurennettaisi. Eikä myös pidä äitin heti syötyänsä lasta
imettää; hyvä jos vasta kahden eli kolmen tiiman päästä syömisen
jälkeen, eikä millonkan vihasella, suuttuneella taikka muulla tavalla
liikutetulla mielellä rintaa lapselle tarjota, sillä senlaisista
mielenliikunnoista maito tekeytyy myrkyksi; pankaapa seki äitit
muistoonnne.
Pieni, vastasyntynyt lapsi elää terveempänä vähemmästä ravinnosta,
kun paljosta, joka sille vaan tuottaa okse'vikoja, vatsavihleitä,
sampaita ja muita. Kaikki nämät pahat vältetään usiasti ja paraite
sillä, että lapselle vaan joka neljännen tiiman päästä annetaan
ravintoa. Ylenravittua lasta usiasti rupea oksettamaan, joka sillon
onki hyödyllinen, eikä estettävä, josta lapsi vaan saisi pahempia ja
vaarallisempia kohtauksia. Nukkuneena lasta ei pidä kauemmin rinnalla
pitää.
Kuudennella, seitsemännellä eli kahdeksannella kuulla syntymästään
on lapsi rinnalta vierotettava, vähitellen, ei yhtäkkiä, joka voisi
lasta terveytensä puolesta vahingoittaa. Waan imettämisestä lausumma
vieläi muutamia sanoja. Luonnollisin ja paras asia on, äitin itse
lapsensa imettää; ellei taida, toimitettakoon lapselle vieras
imettäjä, nuori, terve, siviäluontonen ja itse samoina aikoina, kun
lapsen äitiki, synnyttänyt vaimo. Senlaista ei löytyessä tulee lapsi
seuraavalla tavalla elätettäväksi. Ensimmäisinä päivinä seotetaan
yksi osa vastapoikineen lehmän maitoa ja neljä eli viisi osaa vettä
ynnä vähä sokuria lapsen elätteeksi. Toisella viikolla otetaan jo
vähemmin vettä maidon suhten ja sitte ainaki vähemmin, jotta muutaman
viikon päästä tulee puoliksi kumpaaki seotettavaksi. Neljän eli
kuuden viikon vanhasta ruvetaan seuraavalla tavalla tehtyä velliä
lapselle välimmiten antamaan. Kahdesta osasta nisusista ja yhdestä
osasta rukiisista jauhoista leivotaan leipää, jota kuivataan ilman eli
tuulen käyvässä paikassa. Tätä happametonta leipää hienonnetaan sitte
jauhoiksi ja seotetaan vedellä puuroksi, jota sitte sopii kylmässä
paikassa usiampiaki päiviä valmisna pitää. Waan joka kerralla lasta
syöttäissä otetaan siitä, minkä näkee tarvitsevan, ja seotetäan
äskenlypsetyllä maidolla veteleiksi, hienoksi, kokkareistä puhtaaksi
velliksi. Enemmän, kun kerralla tarmitsee ei pidä velliksi seottaa,
sillä se vaan happaneisi ja pilaisi lapsen vatsan. Samasta syystä
tulee katsoa, ettei maito ole hapanta; joka vaan taitaa, lypsäköön
uutta joka kerraksi. Ei haittaa jos vähä sokuriaki velliin seotetaan,
ei kuitenkan enemmin. Sillä tavalla saadusta vellistä annetaan
lapselle alussa joka neljännellä tiimalla kymmenkunta teelusikallista
itsekullaki kerralla, vaan sitte lapsen paremmin vahvistuen enetään
vellin antia, jonka ohessa toisinaan annetaan jo ennennimitettyä vesi-
ja maitosekoa, kolmanneksi osaksi maitoa veden suhten, ei vielänä
vahvempata. Kymmenen viikon vanhasta ruvetaan lasta vähitellen ja
välistä ruokkimaan miedolla eli laihalla, rasvattomalla lihavellillä,
ei kuitenkan suolasella eli kryytisekasella. Taikka lihaliemen siasta
annetaan vellilientä munaruskialla seotettuna. Tämä munaseotus on
varsinki hyödyllinen, jos lapsi vaivataan happamelta, vatsaväänteiltä,
sampailta taikka muuten on heikko ja kivulainen. Hammasten saadessa
annetaan lapselle leivän kannikkaa imeäkseen ja aikalomasta muitaki
ruokia, esimerk. olu'juustoa, vahvempata lihavelliä, seottamatonta
rieskamaitoa. Waan aina tulee muistaa, että lapsenki ruoassa kohtuus on
paras; ei millonkan sitä pidä pakottaa syömään.
Edellä nimitetystä vellileivästä nimitämmä vielä, että kun nisusta
jauhoja ei olle, sopii sitä samalla tavalla ohrasista ja rukiisista
jauhoista sekasin tehdä. Taitais vaan näyttää moniaalle joutavaksi
ja turhaksi koko vaiva leivänteosta, kun leipää sitte jällen pitää
jauhoiksi hienota ja velliksi tehdä: niin ei kuitenkan ole asian
kohta. Leipomaton ja nousuttamaton vilja, jos kohta hienoksiki
jauhettu ja velliksi tehty, saattaa lapselle vatsaväänteitä, happamen,
sampaita, kinan, matoja, riisin, näivettäjän ja muita pahojaki vikoja.
Jos lieneeki monta lasta menestynyt ja kasvanut tavallisellaki
jauhovelliltä, niin sitä siitä ei kuitenkan pidä someliaaksi päättää.
Miksi ei voisi vahvempiluontonen lapsi toisinaan senlaistaki ravintoa
kestää? Waan jos kestääki yksi, kaksi eli kymmenenki, niin lankeavat
sitä vaston sataluvut sopimattomasta ravinnosta ennen aikaansa maan
poveen, sillä kaikella ei ole'kan yhtä vahva ja kestävä luonto.
Sitte kun hampaamisen jälkeen muutai keviämpaä ruokaa lapselle
annetaan, tulee vaan varoa, ettei sitä purettamalla (puruilla) ruokita,
joka tapa sekä ilman on siivoton että lapsen terveydellenki sopimaton.
Eikä pidä minäkänä ruoan olla ylen kylmän eli lämpimän; kumpiki pilaisi
lapsen vatsan.
Sarvesta eli muusta tapanännistä imettäminen on kaiketi sopimaton ja
hyljättävä tapa. Siitä lapsi usein saapi happamen, suurupia ja muita
jo ennen nimitettyjä vaivoja. Paras on vaan maito- ja velliseotuksia
pienosilleiki lapsille lusikasta antaa, jos äitiänsä eivät ime.
Lapsi saakoon aina mieltänsä myöten liikuksella, kun vaan silmällä
pidetään, ettei mitän vahinkoa tapahdu. Kahdeksan kuukauden vanhasta
annettakoon vaippa alla lattialla istuksella ja konttaella, parahite
voipi ja kykenee. Waan sopimaton on, häntä ennen aikaansa käymään
taivutella, josta vaan jalat vääristyvät. Mitättömiä ja vahingollisiaki
kaluja talossa ovat siis kaikki reikätuolit, talutvyöt ja muut sitä
lajia. Kauniilla säällä annettakoon lapsen ulkoilmassa oleksella ja
itse kykenemättä kannettakoon sinne. Ei kuikenkan ole hyväksi, ylen
kauan kerrallansa häntä siellä pitää.
Näin tulee lasta kolmenki vuoden ikäseksi hoitaa ja kasvattaa. Siitäki
edelle ovat maito ja leipä sopivimmia ruokia hänelle. Suolasia,
rasvasia, kryytisekasia, savutettuja ja kovenneita ruokia annettakoon
aivan vähä lapsille, eikä kun juuri välistä ynnä vetelämpäin laitosten,
niin aina viidenteentoista vuoteensa asti. Maahedelmät kivulaisille
lapsille eivät ole soveliaat ravinnoksi; vaan terveitäki varten
ovat ne hyvin keitettävät. Ilman lapsi totutettakoon määrätyillä
ajoilla syömään, kolme eli neljä kerta päivässä, elköönkä vaan häntä
pakotettako, koska hän kyllä ilmanki terveenä ollen luontonsa ja
tarpeensa mukaan nautitsee. Jos taas jostai kivulaisuuden syystä
toisinaan ei söisi, kun tavallisesti, niin syömään vaatimalla häntä
ei suinkan terveeksi tehdä, vaan aina kipiämmäksi. Se on luonnon oma
lääkitys sairailla, ettei ruoka maista; pahoin ja ymmärtämättomästi
tekee, joka siinäki ei luontoa seuraa. Juotavaksi annetaan lapselle
vettä patjaltaan eli vähän maidon seassa. Ainoastaan kivulaisille,
heikkohenkisille saisi toisinaan hyvin käynyttä, ei vanhaa, hapanta,
sahtia antaa. Muut kaikki väkevät juomat olkoot heiltä peräti kieltyt,
niink. viina, olu, kahvi ja muut senlaiset. Paloviinan turmioista
tekisi mielemme erittäin lausua, jos emme pelkäisi jo minne'ki
koko edellisestä aineesta joutuvamme. Woi niitä vanhempia, jotka
keviämielisyydestä eli tuhmasta hyvätahtosuudesta taikka jostai muusta
syystä, luullen muka paloviinan hyväksi, levottavaksi, lämmittäväksi,
virmottavaksi aineeksi, antavat lapsillensa sitä myrkkyä — ja jopa
myrkkyäki pahempata ainetta. Sillä myrkky kuolettaa ja lopettaa vaivat
paikalla, mutta paloviinasta lapsi, sihen vähitellen totutettu,
saapi ikuisen turmelevaisimman tavan ja taipumuksen, ynnä ikusen
kivulaisuuden, typerämielisyyden, heikkouden ja kaikenlaisia ikuisia
turmioita.
Lapsi vanhempanaki pitää saada asua puhtaissa, keviöissa, väljissä,
talvisaikana lämpimissä, käsivarsille ja säärille ulottuvaisissa
vaatteissa. Käsiä ja kasvoja — hyvä jos jalkojaki pitää joka aamu
pestä kylmällä vedellä ja koko ruumis vähintäi kerran viikossa
kylvetettää eli muuten pestää. Häntä ei pidä talvellakan estää ja
kieltää ulkona liikkumasta, vaan ennemmin kehottaa kaikenlaisiin
ruumiinkäytöksiin ja liikuntohin ulkoilmassa, joka tekee hänen
vahvaksi, raittiiksi, nopiaksi ja vikkeläksi. Kolmannen ja seitsemännen
vuoden välillä annettakoon hänen nukkua puoli aikansa eli kaksitoista
tiimaa vuorokausittani, vaan seitsemännestä vuodesta aikain ja
viidenteentoista asti lyhettäköön nukkuaikaa puolella tiimalla
vuorokaudessa joka vuodelta, niin että viidentoista vuotisena tulee
vaan kahdeksan tiiman paikoilla nukkumaan.
Koko tällä iällä on lapsi kaikkihin terävä, rupiava ja taipuva, jonka
tähden on kovin tarpeellinen asia, heidän vanhemmiltansa saada hyviä
esimerkkiä siveydestä, siisteydestä, uutteruudesta, töistä, toimista ja
järjestyksestä; raittiista, juomattomasta elämästä, Jumalanpelvosta,
rakkaudesta lähimmäisiä kohtaan, auttelevaisuudesta ja, sanalla sanoen,
kaikista hyvistä avuista. Woi jos kuitenki jokanen, jolla jotai lasten
kanssa on toimittamista, ja erinomattain vanhemmat, muistasivat minkä
pahuuden tuhmilla, mielettömillä, kelvottomilla puheillansa ja muilla
pahoilla esimerkeillänsä lasten keskellä ovat matkaan saattavat. Ja voi
sitä, jonka kautta pahennus tulee!
Wasta seitsemännellä eli kahdeksannella vuodella pitää lasta lukemaan
opettaa, eikä sillonkan komuudella ja rankasemillä, vaan miettelevällä
ja palkinnoilla, jos ilman luku lapsella ei olisi halullinen.
Pelvottelemiset, uhkaukset ja rangastukset, samati kun muutki oudot
mielenvaikutukset, ovat vahingolliset sekä mielen että ruumiin
puolesta. Eikä pidä lukuaikaa yhdellä kerralla ylen pitkittää, vaan
useinki välimmiten laskea lapsi totuttuihin viattomiin huvituksiinsa
ja mielentehtyihin syyttömiin askareihin. Nuorempana valitkoon lapsi
itse huvituksensa vaan vanhemmaksi tullen määrätkööt vanhemmat
hänelle luontoansa ja taipumista myöten sopivaisia askareita, joilla
harjautuisi töihin, ei kuitenkan raskaampia, kun mitä hyvästi jaksaa.
Kesällä sallittakoon lapsen seurata vahempia ulkotöille, jotta paremmin
maantöihinki tottuisi ja ilmanki tulisi soveliaasti liikkeellä
olemaan. Pientä lasta varottakoon vaan mihinkään raskaampaan työhön
puuttumasta ja kaikkiaki teräaseilta, eläviltä, vedestä, tulesta,
kovasta päivänhelteestä ja kylmästä vahingoita saamasta. Erinomattain
kiellettäköön nuorempia, heikkoja ja kivulaisia lapsia mitänä yli
voimainsa nostelemasta, kauan yhdessä työssä viipymästä, pitkiä matkoja
käymästä, änkään juoksemasta taikka muulla tavalla kovin vaivaumasta,
josta vaan tyrät, muut puhkeamat ja repeämät ynnä montaki vikoa
ja kivulaisuutta taitaisivat alkunsa saada. Parahite sopii lapsen
aikansa viettää kukkatarhan, eli kryytimaiden korjuussa, keviämmissä
veistellyksissä ja muissa helpommissa käsitöissä. Mitä vielä lapsi'iän
taudeista ja muista erityisistä vioista olisi sanomista, sen heitämmä
toistaseksi.
Satuja.