Jalopeura vanhoillaan ei voinut enää metsän kapeita ajamalla tavata,
jonka tähden hänen piti uusi keino miettiä, millä elatusta saada. Pani
tien viereen maata ja teeskelihen sairaaksi. Ja sano, kun näki jonkun
sivukulkevan, "voi vaivanen kun päätäni kivistää ja polttaa sisuksiani!
Tuskin onkan minusta huomisen näkiätä, niin anna siis anteeksi,
jos mitä olen sinua vaston rikkonut. En tahtoisi tuntoni vaivalla
täältä erota." Näin sano hän, vaan moni sivukulkevista surkutellen
astu lähemmäksi katsomaan, jos millä voisi lievittää hänen viimmesiä
tuskiansa ja ilmanki mielisuosioansa osottamaan. Ja jalopeura söi
heidät suuhunsa, jalan liikuttamatta kauan sillä keinon eläen. Niin
tuli viimmen kettuki paikalle. Hällenki piti jalopeura vanhan puheensa
ja kysy viimmen, mitä arveli, kun ei lähemmäksi luotunut. Kettu vastasi
kielellänsä:
"Jälkiä oudostun; moni mennyt on, ei palannunna" Tuhmalle tuli vahinko,
sen viisas opiksi otti.