sanoo Lysander _Kesäyön Unelmassa_, ollessaan keijukaisten avuttomana
leikkikaluna. Kun surut ja tuskat tulevat, silloin on järki tehoton,
intohimo murskaa paraimmatkin päätökset ja tietoviisaus joutuu häpeään:
Rauhaa rukoilen! Ma lihaa, verta
Olla tahdon! En nähnyt filosofia,
Ken hammassärkynsä ois tyynnä kestänyt,
Jumalten lailla vaikka halveksuin
Hän maista kärsimystä kohteli.
On sentähden turhaa hakea näytelmistä jotakin järkeisoppia tai tiedon
järjestelmää, joka voitaisiin niiden pohjalla muodostaa ja muutamin
sanoin esittää. Shakespearen filosofia oli Corin-paimenen filosofiaa:
hän tiesi, että mitä sairaampi ihminen on, sitä pahempi hänen on
olla, että sateen ominaisuutena on kastaa ja tulen polttaa. Kuningas
Lear, kun hän tuli tietämään samat seikat, älysi nyt kaikkien niiden
imartelujen ja petospuheiden arvon, joilla häntä oli kiedottu. — "Ne
sanoivat minulle, että minä olin jotakin; se on vale, sillä nyt en
kestä edes kuumetta." Kaikki järkirakennelmat ja opit ihmisen asemasta
maailman kaikkiudessa tai pahan synnystä ovat vain mitätöntä ja
puolinaista askarrusta sen huikaisevan näkemyksen rinnalla ihmissuvun
surkuteltavaan tilaan, jonka murhenäytelmät meille avaavat.
Näky, jonka Shakespeare loihtii eteemme, on niin juhlallinen, niin
hirvittävä, niin vakuuttava todenmukaisuudessaan, ett'ei ehkä ole monta
hänen lukijainsa joukossa, jotka eivät olisi peittäneet silmiänsä tai
katsoneet toisaalle. "Minun on kertominen", sanoo Johnson, "että minuun
useita vuosia takaperin vaikutti Cordelian kuolema niin syvästi, ett'en
tiedä, olisinko koskaan voinut lukea kappaleen viimeisiä kohtauksia
uudestaan, ell'ei minun uuden painoksen toimittajana välttämättä olisi
täytynyt ryhtyä niitäkin tarkastamaan." Eräällä aikakaudella oli
hyvin yleisesti tapana säästää teaterissa kävijäin tunteita tekemällä
oleellisia muutoksia kappaleen toimintaan. Näytelmän lukijoihin nähden
ovat taas toisenlaiset suojelevat keksinnöt saavuttaneet suosiota.
Nämä tapaukset, niin hyvin mielellään uskotaan, ovat vain tarua, jonka
avulla Shakespeare on tahtonut kuvata erehdyksen ja ajattelemattomuuden
mahdollisia kammottavia seurauksia. Moisia asioita ei ole milloinkaan
todellisuudessa tapahtunut; tai, jos tapahtuikin, niin voimmehan
ainakin huolellisesti varoa, ettei niiden tarvitse tapahtua uudelleen.
Tällä tavalla pakenee lukija, ei uhkamielisyyden vaan kauhun ajamana,
siveysopin turviin, koska ihminen luulee kykenevänsä siveysoppia
käsittämään. Virheellisesti rakennetun sillan sortuminen ei herätä
lähimainkaan sellaista järjetöntä kauhistusta kuin maanjäristys.
Mutta tässäpä raivoaakin maanjäristys, eikä parainkaan suojapaikka
nyt auta mitään. Siveysopilta ei kielletä sen merkitystä; suunnaton
hyökyaalto hautaa sen vain yli maan syöksyessään alleen tai työntää
tieltään. Ei missään Shakespearen murhenäytelmässä ole siveyssaarnoja
luettavana, ell'eihän aivan satunnaisesti. Ne puhuvat suuremmista
asioista kuin ihminen onkaan: ikivalloista ja intohimoista,
alku-voimista ja kärsimyksen pimeistä, pohjattomista kuiluista, siitä
tuhoisasta tulesta, joka tunkeutuu läpi sivistyksen ohuen kuoren
ja heittää verisen loimon taivaankannelle kolkkojen, hävitettyjen
kotien yläpuolella. Koska Shakespeare on runoilija ja koska hänellä
on vilpitön mielikuvitus, tietää hän niin erinomaisen hyvin, kuinka
epävakaisesti ihminen seisoo maan kamaralla, kuinka petollisia ovat
hänen totutut rauhalliset tapansa ja hänen joutavan päiväinen huoleton
puhelunsa. Minä hetkenä tahansa saattaa kaikki tämä totuttu sattuman
tai kohtalon vaikutuksesta räsähtää pieniksi pirstaleiksi, ja maailma
voi joutua vielä kerran niiden ikivoimien valtaan, jotka siinä
alku-aikojen hämärissä riehuivat.
Väärin olisi sanoa, että näissä murhenäytelmissä henkilöiden
menettelytapa heidän luonteensa nojalla olisi ehdottomasti määrätty.
Othello ei ole mikään mustasukkainen mies; hän on ihminen, jonka
intohimoinen rakkaus on saattanut suunniltaan, sokaissut ja aaltoihinsa
upottanut. Macbeth ei ole mikään murhanhimoinen juonittelija: hän on
ihminen, joka on tajunsa kadottanut. Learilla on epäilemättä vikansa
hänelläkin; hän on pikavihainen ja vaatelias; rangaistus, minkä
hän saa näistä vanhuuden heikkouksistaan, on se, että ne päästävät
liikkeelle kaikki hornan voimat. Hamlet on herkkätunteinen, ajatteleva,
jalomielinen, tulinen, — "puhdas, jalo ja kaikkein siveellisin luonne"
— mutta ei hänkään voi välttää tuhoisaa iskua, onpa väärä arvostelu
laskenut juuri hänen syyksensä koko onnettoman loppuratkaisun.
Mutta Shakespeare, joka piti sankareitaan tarkoin silmällä, joutui
kauhistuvan kunnioituksen valtaan, kun näki heidän syöksyvän kuiluun,
eikä voinut langettaa heistä moista tuomiota. Hänen näkökantansa mukaan
ei se, mitä he kärsivät, ole missään suhteessa siihen, mitä he tekevät
ja mitä he ovat. Heidän annetaan valita, ja murhenäytelmän olemuksena
ja pohjana on juuri se, että valinta on mahdoton. Coriolanuksen on
valittava isänmaansa kunnian ja hellimpäin inhimillisten tunteiden
välillä. Antonius vaappuu rakkauden ja keisarikunnan välillä.
Macbeth tekee kauhean rikoksen; mutta Shakespeare panee tragillisen
pääpainon sitä seuraavan tilan toivottomaan epävarmuuteen, ja
hänen suuri säälintunteensa eksynyttä ihmisluontoa kohtaan tekee
rikoksenkin keveämmäksi. Hamlet horjuu ajatuksen välillä, joka ei
johda mihinkään, ja toiminnan, joka on halpamainen ja täydellisesti
riittämätön. Brutuksen, samoin kuin Coriolanuksenkin, on pakko
joko uhrata houkuttelevimmat valtiolliset toiveensa tai katkaista
hellimmät siteet, jotka ihmistä toiseen kiinnittävät. Learin paha
työ unohtuu sen perikadon pauhuun, joka syöksyy hänen ylitsensä;
ankaran suuttumuksenpuuskansa jälkeen havahtuu hän huomaamaan, ett'ei
hänellä enään ole valitsemisen tilaisuutta, ja näin ajautuu hän
ihmissuvun uhriteuraana hurjan mielettömyytensä valtoihin. Othello —
Othellon tarina antaa oikeastaan näytteen Shakespearen pelottavan ivan
äärimmäisestä saavutuksesta — Othello kärsii, kuten Hamlet, todellisten
hyveittensä takia, ja hänen sydämensä jaloimmista ominaisuuksista
tehdään hänen kauheimpien kidutustensa välikappaleet. Laajemman
tutkistelun asemasta täytyy meidän tyytyä esittämään vain lyhyt
selostelu näistä kahdesta näytelmästä.
Hamletin luonteesta on väitelty paljon, ja sen yhteydessä esitetyt
mielipiteet voidaan pääasiassa jakaa kahteen vastakkaiseen ryhmään.
Muutamat tutkijat, kuten esim. Goethe ja Coleridge, ovat väittäneet,
että Hamlet on Shakespearen tutkielma epäkäytännöllisestä luonteesta,
että hän on tahtonut piirtää kuvan uneksijasta. Toiset ovat taas,
kieltämällä edellisen, vaatineet kiinnitettäväksi huomiota hänen
verrattomaan rohkeuteensa ja hänen toiminta-ripeyteensä. Hän seuraa
haamua epäilemättä hetkeäkään, kumppaneinsa varoituksista huolimatta.
Hän tappaa Poloniuksen yhdessä kädenkäänteessä, ja kun hän huomaa
erehtyneensä, työntää hän ruumiin syrjään kuin kuolleen kärpäsen,
kääntyäkseen tärkeämpiin asioihin. Hän lähettää kylmällä käskykirjeellä
Rosenkrantzin ja Gyldensternin suoraan surman suuhun, laatiipa heille
vielä ylimielisen hautakirjoituksenkin:
Kun suuret ottelee, ei hyvä kehnon
Tulisten miekantutkaimien väliin
Päätänsä pistä.
Meille kerrotaan hänen meritappelussa olleen ensimäisenä iskemässä
kiinni merirosvojen laivaan. Ja voisiko keksiä terävämpää,
käytännöllisempää ja asiallisempaa puhetapaa kuin se kerkeä
ristikuulustelu, millä hän utelee Horatiolta tietoja haamun
ilmestymisestä? Toiset niistä, jotka näihin seikkoihin erikoista
huomiota kiinnittävät, menevät vieläkin pitemmälle ja väittävät
Hamletin onnistuvan yrityksissään. Hänen huolenansahan oli päästä
täyteen varmuuteen kuninkaan syyllisyydestä ja näyttää se sitten
julkisesti toteen koko Tanskan edessä. Kun se on tehty, pistää hän
kuninkaan kuoliaaksi, ja vaikka hän petoksen kautta menettää omankin
henkensä, on kuitenkin hänen tehtävänsä täytetty, koska tieto
salamurhasta ei nyt enää voi vaipua hänen kanssaan hautaan.
Kun luemme tämän tai jonkun toisen ylimalkaisen esityksen noista
tapauksista, tunnemme kuitenkin selvästi, että ne kaikki vievät
meidät kauas näytelmän todellisesta aiheesta. Näytelmä ei tosiaankaan
ole mikään kokoelma siinä esiintyväin henkilöiden elämäkertoja. Se
on eräiden määrättyjen tosi-asiain ja tapahtumain ryhmittämistä
jonkun määrätyn keskuksen ympärille, josta ne kaikki saavat valonsa.
Kysymyksessä olevassa näytelmässä on tuollaisena keskuksena Hamletin
sielu. Me katselemme asioita hänen silmillään, me ajattelemme hänen
ajatuksiaan. Kun tapausten virta on meidät kerran pyörteeseensä
vetänyt, emme tuomitse häntä enempää kuin tuomitsisimme itseämme.
Melkein kaikki, mitä ikinään on sanottu hänen luonteestaan, on totta;
hänen luonteensa on niin elävä ja niin vaihteleva, että siinä voi nähdä
hyvin useita puolia. Väärä on sitä vastoin se yleinen luulo, että juuri
hänen luonteensa olisi pää-asiallisimpana syynä kappaleen kauhistaviin
tapauksiin, ja että Shakespeare tahtoisi meidän arvostelevan häntä sen
mukaan — että siis näytelmä, lyhyeen puhuen, olisi siveysopillinen
näytelmä, samantapainen kuin neiti Edgeworthin tarinat.
[Mary Edgeworth, engl. kirjailijatar (1767—1849); hän harrasti
nais-asiaa ja kasvatusta, jota hän ajoi Rousseaun henkeen; sitä varten
kirjoitti hän joukon nuorisolle sovitettuja opettavia kertomuksia;
elämänsä lopulla kääntyi hän useissa romaneissa ruoskimaan kieroja
yhteiskunta-oloja.]
Merkillisen käytännöllinen arvostelemisen sävy vallitsee Hamletia
koskevissa tutkielmissa ja kirjoituksissa. Niissä puhutaan paljon
onnistumisesta ja onnistumattomuudesta. Haamu on vaatinut häntä
kostamaan isänsä murhaa; miks'ei hän tee kamalaa velvollisuuttaan ja
tee sitä heti paikalla, niin että kaikki taas olisi järjestyksessä?
On vastattu joskus, että hänen halunsa täyttää velvollisuutensa
vaikuttavammalla ja taitavammalla tavalla tekee hänen vitkastelunsa
oikeutetuksi. Näkyypä selvään, ett'ei raskasmielinen, murheellinen
kuninkaanpoikamme ole kyennyt istuttamaan omaa ajatus-tapaansa
kaikkiin, jotka hänen tarinaansa lukevat.
Jos Tanskan valtion hallitus olisi yksi näytelmän lähtökohtia,
niin antaisi se parempaa tukea näille käytännöllisen siveysopin
saarnaajille. Mutta Tanskan valtiota ei oteta lukuun ollenkaan,
elleihän jonkunlaisena paikallistuntua ja paikallisväriä lisäävänä
kehyksenä päätapauksille. Murhenäytelmämme on murhenäytelmä
yksityiselämästä, vaikkakin yksityiselämästä, joka käy huomattavammaksi
pää-esiintyjiensä kuninkaallisen aseman takia. Ennenkun näytelmä
aikaakaan, ovat ne tapahtumat, jotka tekevät murhenäytelmän
väistämättömäksi, jo tapahtuneet. Me saamme niistä tietoa vain samassa
määrin kuin Hamletkin. Äitinsä uskottomuus on tuottanut hänelle syvää
levottomuutta ja surua; hän ei usko enään ihmisluontoon ja halajaa
kuolemaa. Silloin paljastetaan murha hänelle. Hän näkee hymyileväin
naamain takaa asiain todellisen laidan, ja siitä lähtien näyttää
Helsingörin hovi hänestä teaterilta, missä maailmankaikkeuden voimat
taistelevat:
Kaikk' taivaan vallat! Haa! Ja mitä vielä?
Kutsunko hornan myös? Hyi! — Kestä, sydän!
Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks
Mun ruumiini!
Eipä ihme siis, että hänen ystävänsä ja toverinsa luulevat häntä
mielipuoleksi; hän on nähnyt ja tuntenut sellaista, jota he eivät saa
milloinkaan nähdä eikä tuntea ja eroittava muuri on kohonnut hänen ja
heidän välilleen:
Niis, kursaamatta, parhaaks katson, että
Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;
Te käytte, minne työt ja halut kutsuu —
Näät haluja ja töitä jokaisella
On tavallansa — minä, halpa raukka,
Käyn rukoilemaan.
Maailma on muuttunut pelkäksi ilvenäytelmäksi yhden ainoan tosi-asian
valossa. Ajatus äitinsä petollisuudesta värittää kaikki hänen puheensa
ja mietteensä. Tuo ihana sana "äiti" on saanut ilkeän soinnun: "Oi
kummallista poikaa, jota äidin nimi voi niin peljättää." Samaten
tuntuu Troiluksesta kappaleessa _Troilus ja Cressida_, että Cressidan
uskottomuus on myrkyttänyt ihmissuvun alkulähteet — "Aattelehan,
meillä on ollut äitimme kullakin." Odysseyn hitaampi mielikuvitus ei
voi seurata hänen todistelunsa lentoa. Hänen kysymykseensä: "Mitä
hän sitten on tehnyt sellaista, prinssi, joka voi meidän äitimmekin
saastuttaa?" vastaa Troilus kaikella Hamletin puristetulla ivalla:
"Eipä kerrassaan mitään; paha vaan, että se, joka sen teki, oli juuri
hän." Saatuaan selville asian katkeran laidan, tuntuu Hamletista
Ophelian lempi vain paulalta; mutta kuitenkin on jotain tragillisen
hienoa siinä tavassa, jolla hän hänet jättää. Hävityksen myrsky on
alkanut riehuntansa; Ophelia etsiköön siltä suojaa, jos haluaa. Hän on
viaton vielä, miksi pitäisi hänestäkin tuleman syntisten synnyttäjä?
Hän paetkoon uhkaavaa tuhoa — "Mene luostariin!"
Coleridge on huomauttanut, mitenkä Hamletissa tasapaino todellisen ja
mielikuvitusmaailman välillä on häiriintynyt. Tuollaisen häiriintymisen
— kutsuaksemme sitä nyt tällä nimellä — synnyttää joku tunteitamme
valtavasti järisyttävä tuhotapaus tai rikos, joka äkkiä työntyy esiin
keskellä jokapäiväisen elämän turvallista levollisuutta ja joka avaa
meille laajoja näkö-aloja niille rajattomille avaruuksille, missä
vain mielikuvitus vaivatta vaeltelee. Näköpiiri laajenee paljon
mahdollisuustapahtumain ahtaita rajoja tuonnemmas; ihmiskunnan
muinaiset surut ja tuskat uudistuvat ja kulkevat varjojen lailla
lumotun katselijan silmien ohi. Se, mitä Hamlet tekee, ei paljoakaan
merkitse; ei mikään, mitä hän voi tehdä, kykenisi torjumaan
järisyttävää loppua tai keventämään hänen omaa murheentaakkaansa.
Teoillaan ja toimillaan ei hän meidän myötätuntoomme vetoakaan, vaan
sillä, mitä hän näkee ja mitä hän tuntee. Ne, jotka näkevät huonommin
kuin hän, luulevat häntä mielipuoleksi. Mutta kuningas, joka toisia
teitä on päässyt selville siitä, mitä Hamletin mielessä liikkuu, älyää
hänen olevan vaarallisen tervejärkisen ihmisen.
Hamlet valaisee erinomaisen sattuvasti sitä vanhanaikuista
sielutiedettä, joka jakoi ihmismielen voimat toimiviin ja puhtaasti
älyperäisiin. Jokainen, joka on joskus tuntenut äkillisen vaaran
ahdistavaa tuskaa, tietää myös varmasti, mitenkä järki silloin
kieltäytyy kokonaan antautumasta tahdon alaiseksi. Niinpä havaitsee
hukkuva ihminenkin — mikäli tiedot ovat oikeat — henkensä heittäytyvän
vallan lepotilaan, aivan kuin tarkastelisi hän omaa kuolonkamppaustaan
jonkun välimatkan päästä. Toiminta ja mietiskely eroitetaan näytelmässä
tavallisesti toisistaan selväpiirteisyyden takia, ja asetetaan kutakin
esittämään eri henkilöt. Mutta todellisessa elämässä ne eivät ole
erillään, eivätkä ne ole erillään Hamletinkaan luonteessa. Hänen
tekonsa hämmästyttävät häntä itseäänkin. Hänen järkensä, koska se on
Shakespearen järkeä, on valtavan laaja-alainen näkemyksessään ja asuu
tyynenä, heltymättömänä kaiken riidan ja taistelun yläpuolella. Vaikka
kaikki, mitä hän sanookin, on hänelle luonteenomaista, niin johtuu
edellisestä seikasta kuitenkin, että hänen järkeilynsä samalla on
jossain määrin oikullista, kiihkoisaa ja yksilöllistä, muodostaen osan
näytelmän toimintaa, jota vastoin hänen toiset lausuntonsa näyttävät
esittävän hänen ja Shakespearen yhteisiä ajatuksia, sekä pyrkivän
katselijan mietteiden ja muistutusten edelle.
Päättäväisyyden puute ei suinkaan pakoita Hamletia niin usein joutumaan
voimien valtoihin, joille ihminen ei mitään mahda. Pikapäissään,
harkitsematta tekemistään teoista sanoo hän:
Ja kiitos nopsuuden, se osoittaapi
Ett' usein varomattomuus on hyödyks,
Kun syvät tuumat raukee; siitä näämme,
Ett' aikehemme Luoja muodostaa,
Kuin karkeiksi ne veistämmekin.
Kun Horatio kokee estellä häntä ryhtymästä kilpamiekkasille, vastaa
hän: "Älä yritäkään; minä halveksin taikoja; varpusenkin putoaminen
on Luojan sallimus." Näissä selityksissä lausuu hän myös näytelmän
kirjoittajan ajatuksen. Syvä käsitys kohtalon ikivallasta soi
pohjasävelenä kaikissa Shakespearen murhenäytelmissä. Joskus sallii
hän henkilöittensä, kuten Romeon tai Hamletin, lausuvan sen julki;
joskus pitää hän taas toista terävämpää ja purevampaa esittämistapaa
parempana. Suurten murhenäytelmäin henkilöiden joukossa uskovat vain
Jago ja Edmund ihmisen kykyyn ja voimaan itse määrätä kohtalonsa
vaiheet. "Hyve! lörpötystä!" sanoo Jago; "meistä itsestämmehän riippuu,
minkälaisia olemme." "Suurinta hullutusta koko maailmassa on", sanoo
Edmund, "että onnettomuuksiemme syyksi laskemme auringon, kuun ja
tähdet". Näytelmän lopullinen meno on Shakespearen ainoana vastauksena
näille kahdelle laskelmain tekijälle. Hänen tuomionsa sisältyy juuri
tähän ratkaisuun, joka usein luo uuden, tärisyttävän mielen näiden
itsetiedottomain välikappalten sanoihin. Tämä klassillinen iva — kuten
sitä on kutsuttu — joka pitää ihmisen tietämättömyyttä leikkikalunaan
ja tekee ihmisestä ennustajan vastoin hänen omaa tahtoansa, muodostaa
oleellisen osan Shakespearen murhenäytelmäin rakentelussa. Ennustava
ääni kaikuu Romeon puheessa kerjäläismunkille:
Kätemme yhteen siunaa; tehköön sitten
Mit' uskaltaa, tuo lemmenrikko kuolo,
Kun omaksen' vaan kutsua saan häntä.
Se kuuluu jälleen Julian viimeisissä sanoissa rakastetulleen:
Oi, mull' on synkkää aavistava sielu;
Siell' alhaall' ollen, minusta sa näytät
Kuin ruumihina haudan pohjall' oisit.
Mun pettää silmäni, tai olet kalvas.
Se kulkee kautta koko _Othello_-näytelmän, niin että vasta yhä
uudestaan ja uudestaan lukemalla voi päästä selville sen täydellisestä
ajatuksesta. Othellon ja Desdemonan riemuisat tervehdyssanat Kypron
satamassa ovat paha-enteisiä joka säkeeltään:
Kuink' onnellista kuolla nyt! Niin täysi
Nyt autuuteni määrä on; ma pelkään,
Ett' tulevaisuus helmassaan tänlaist' ei
Iloa toista tuo,
sanoo Othello. Hän ei osaa aavistaakkaan, kuinka oikeaan hänen sanansa
sattuvat.
Ilman tänlaista käsitystä kohtalosta, ilman niiden mahtavain virtausten
arvostamista, jotka tempaavat ihmisen mukaansa, halusipa hän sitten
kulkea tähän suuntaan tai tuohon, olisi murhenäytelmä mahdoton.
_Othello_ on monessa suhteessa Shakespearen korkein saavutus —
muun muassa senkin takia, että hän kohottaa inhottavan rikos-jutun
tragillisen ylevyyden kukkuloille täydellisentämällä toimivat henkilöt
ja painamalla kaikkiin tapahtumiin välttämättömyyden leiman. Siveysopin
saarnaajat ovat olleet innokkaita moittimaan Othelloa tai Desdemonaa
tai molempia näiden tapausten aiheuttamisesta, mutta koko näytelmän
perusajatus katoaisi näkyvistä, jos heidän ponnistelunsa onnistuisivat.
Shakespeare on onneksi liian kova pähkinä heidän purtavakseen; he
eivät kykene vastoin hänen tahtoansa riistämään meidän myötätuntoamme
määrättyjä henkilöitä kohtaan. Othellossa kuvaa Shakespeare miestä,
jolla on ylevä ja kiihkoisa luonne, joka on ripeä toimessa ja jalo
ajatuksessa. Othello on koko ikänsä elänyt oman rehellisen sydämensä
käskyjen mukaan, eikä ulkonäön. Hän ei kykene havaitsemaan eikä
tulkitsemaan pikku-seikkoja; hänen tapanaan on ollut sysätä ne syrjään
ja olla niistä välittämättä. Hän ei siedä mitään, mikä on ovelaa ja
kekseliästä, sillä se tuntuu hänestä epäkunnialliselta. Mustasukkaisuus
ja epäluuloisuus ovat, kuten Desdemona tietääkin, vieraita hänen
luonnolleen; hän uskoo muissakin löytyvän samat jalot ominaisuudet
kuin itsessään. Hän vihaa salakähmäisyyden varjoakin; kun Jago
kehoittaa häntä vetäytymään piiloon, päästäkseen joutumasta Brabantion
etsijäjoukon käsiin, vastaa hän:
En! Min'en tahdo piillä;
Nimeni, arvoni ja tuntoni
Ei pelkää julkisuutta.
Jos hän ei olisi niin herkkäuskoinen, tai jos hän olisi varovampi,
valppaampi ja huomaavampi, ei hän olisi niin suuri ihmisenä kuin hän
on, eikä niin suuressa määrässä ansaitsisi myötätuntoisuuttamme.
Hänen ehdoton luottamuksensa Desdemonaan on hänen elämänsä — mitä jos
tämä usko pettää? Kiusaus ryntää hänen kimppuunsa hänen heikoimmalta
puoleltaan. Hän ei tunne nimeksikään niitä sydämen synkeitä sopukoita,
joissa alhaiset intohimot itävät. Miehen, jonka kanssa hän nyt joutuu
lähempiin tekemisiin, on hän aina tuntenut erinomaisen rehelliseksi
ja hyväksi toveriksi, luotettavaksi ystäväksi ja uskotuksi, mieheksi,
joka puhuu vain vastenmielisesti, joka ei koskaan omaa etuansa etsi,
joka on vapaa intohimoista, joka tuntee ihmiselämän perin pohjin, joka
on pelkkää kunniallisuutta, alttiutta ja hienotunteisuutta, sillä
siltä Jago todellakin näytti. Vastustajan peli oli voitettu, jos
Othello vain saatiin kallistamaan korvansa salakuiskeille. Hän olisi
epäilemättä iskenyt Jagon kuoliaaksi jo pienimmästäkin vihjauksesta,
niinkuin hän tappoi käärelakkisen turkkilaisen Aleppossa. Jago oivalsi
kyllä tämän vaaran ja jännitti sentähden kaikki sielunvoimansa
ratkaisevaan kohtaukseen. Hän ei anna uhrilleen ainuttakaan
tilaisuutta tuskastumiseen. Jokaisen, joka tahtoo saada käsityksen
Shakespearen melkein yli-inhimillisestä taituruudesta vaikeuksien
voittamisessa, lukekoon _Othellon_ kolmannen näytöksen. Eloisin
mielikuvitus, mitä milloinkaan on ihmiselle suotu, esiintyy siinä koko
voimassaan ja loistossaan. Othellollahan oli hirvittävät järkisyynsä
salliessaan Jagon puhua. Hänhän tunsi Jagon niin hyvin, tai ainakin
luuli tuntevansa; Desdemona oli vain hurmaava muukalainen. Hänen
viehätysvoimansa johtui osaksi siitä, että hän oli monessa suhteessa
niin erilainen kuin Othello; ainoana yhdyssiteenä heidän välillään oli
vaisto ja usko.
Min pölyisen saakaan henki vastineen,
Kun se varmuutt' etsein rimpuilee
Ja riuhtoo!
Kun Othello kerran alkaa taistella ajatuksiensa kanssa, häipyy hän
yhä syvemmälle hirviön sokkelokäytäviin, ja päivä on ijäksi lakannut
paistamasta.
Jos Othello on yksinkertaisen suora kuin sankari, niin on Desdemona
yksinkertaisen suora kuin pyhimys. Ei milloinkaan, ei edes silloin,
kun hän vallan tietämättään, tahtomattaan kutoo surmanverkkoa
ympärilleen, näy hänen puheissaan pienintäkään jälkeä varovaisuudesta
tai itsesuojeluksesta. Hän on äärimmäisyyteen saakka luottavainen;
hän antaa itsensä pois, niinkuin sanotaan, sadoin kerroin. Hän
pyytelee itsepäisesti kuin lapsi; mutta milloinkaan ei hän itseään
puolusta, eikä milloinkaan turvaa todisteluihin. Niinpä hän ei vallan
yksinkertaisesti voi uskoa, ett'ei rakkaus voimallaan kykenisi
saattamaan kaikkea jälleen hyvälle tolalle: kun pahimmat, loukkaavimmat
sanat jo on sanottu, luottaa hän yhä vielä maailmaan ja vaipuu
rauhaisan unen helmoihin. Niitä harhaanjohdettuja, turmiota tuottavia
muoto-kiivailijoita, jotka asettavat hänet poliisiviraston aitioon
ja syyttävät häntä uskottomuudesta, pitäisi tykkänään kiellettämän
lukemasta Shakespearea. Hän oli uskollinen kuin taivas. Hänen
vastauksensa nenäliina-kysymykseen — "Se ei ole hukassa; mutta mitä
sitten, vaikka olisikin?" — on lapsellisen liikuttava yritys säilyttää
suoraa, vilpitöntä suhdetta mieheensä. Kuinka voi hän aavistaa
seisovansa vihamielisen tuomarin edessä, kuinka voi hän tietää, että
hänen vastaustaan käytetään hänen omaksi vahingokseen? Jos hän sen
olisi tiennyt, olisi hän kieltäytynyt kanteeseen vastaamasta. Othellon
kysymys on petollinen kaikkine johtopäätöksineen, jotka epämääräisinä,
mutta hirvittävinä syntyvät hänen hämmentyneissä aivoissaan. Vahinko
on jo tapahtunut: hädissään ja hämmästyksissään tarttuu hän sanoihin,
jotka ilmaisevat ainakin yhden totuuden, sen nimittäin, ett'ei hän ole
millään tavalla menetellyt väärin Othelloa kohtaan. Sopinee huomauttaa
tässä yhteydessä, että Walter Scott käytti — paljon vaarattomammassa
tilaisuudessa tosin — melkein Desdemonan sanamuotoa vastatessaan
kysymykseen, oliko hän Waverley-novellien tekijä vai ei.
Jos Desdemona olisi käsittänyt tilansa kauheuden ja vastannut yleisen
menettelytavan mukaisesti esittämällä kumoamattomia, ilmeisiä
tosi-asioita, olisi hän paremmalla menestyksellä asiaansa ajanut, mutta
silloin olisi hän luiskahtanut alas enkeli-asemastansa. Niinpä emme
voikkaan toivoa hänen pelastavan itseänsä tällä tavalla niissäkään
monissa näytelmän kohdissa, joissa kylmä vaaran näkeminen ja jyrkkä
päätös selittää kaikki laveasti ja tarkasti ehkä olisivat hänet pulasta
päästäneet. Hän menettelee ajattelemattomasti, sanotaan, rukoillessaan
niin hartaasti Cassion puolesta; mutta se on järkähtämättömän
uskollisuuden ajattelemattomuutta. Kun viha ja epäluulo ryntäävät hänen
onnensa rauhaa häiritsemään, ei hän osaa ruveta niitä järkisyillä
vaimentamaan, niinkuin ne, jotka niitä odottavat ja osaavat olla niiden
suhteen varoillansa. Hän on lapsi, joka tarvitsee torumista, kuten hän
sanoo Emilialle; ja tuskinpa rakastetaan lasta enemmän sen takia, että
se osottaa oveluutta ja kylmäverisyyttä vanhempiaan vallitessaan.
Näiden kahden henkilön rehellisestä suoravaisuudesta ja viattomuudesta
takoo nyt Jago terävimmät aseensa. Se verraton taituruus ja oveluus,
jolla hän päämääräänsä pyrkii, ja se niin sanoaksemme taiteilijan
riemu, jolla hän puuhiinsa antautuu, ovat hankkineet hänelle
rajatonta ihailua, jopa siihen määrään, että hänet on korotettu
jonkunlaiseksi pahuuden jumalaksi. Ja ell'ei moista miestä ole
milloinkaan semmoisenaan ollut olemassa, niin ne ainekset, joista
hän on kokoonpantu, keksii kuitenkin jokainen helposti todellisessa
elämässä. Kaikki ihmismielen hyiset himot ovat keskittyneet hänen
sydämeensä. Hänen päävaikuttimensa ovat jokapäiväisen elämän
vaikuttimia — itserakas ylpeys, muiden halveksiminen, mieltymys
edesvastuuttoman vallan käyttämiseen. Jokainen inhimillinen yhteiskunta
tarjoaa esimerkkejä siitä, mitenkä viattomuus ja luonnollinen suoruus
saavuttavat suosiota rauhallisella tyyneydellään, samaten kuin
saatetaan havaita niiden nostattavan jonkunlaista vihamielisyyttä
salakavaloissa ja kateellisissa luonteissa. Jago ei ole tyhjä unikuva.
Mutta jos hyvyys on joskus typerä, niin on sitä konnamaisuuskin. Jago
osaa tehdä laskelmia, mutta hän ei otakkaan lukuun itsensä unohtavia
intohimoja. Hänelle on Othellon valtava säälinpuuskaus täydellinen
yllätys; kun Desdemona polvistuu hänen jalkoihinsa ja rukoilee häneltä
apua voittaakseen jälleen miehensä lemmen, tuntuvat hänen sanansa
ilmaisevan jonkunlaista hämmennystä, ja hän kiiruhtaa pian lopettamaan
koko kohtauksen. Hän ei ymmärrä ainoatakaan niistä ihmisistä, joiden
kanssa hän on tekemisissä: ei Othelloa, ei Desdemonaa, ei Cassiota,
eikä edes omaa vaimoaan Emiliaa; ja tämä viimeinen väärinymmärrys lyö
sitten kaikki hänen suunnitelmansa murskaksi.
Shakespeare ei säikähdä mitään: hän panee Desdemonan polvistumaan Jagon
edessä ja lähettää hänet manalan maille ilman sitä valonpilkahdusta,
joka lopulta tulee Othellon osaksi, kun hän huomaa hirvittävän
erehdyksensä. Hän saattoi kestää enemmän kuin Othello, sillä hänen
rakkautensa ei ollut hetkeksikään heikennyt. Näytelmän kauheassa
loppukohtauksessa soikin ikäänkuin kummallinen riemuvoiton sävel. Tapa,
jolla Shakespeare käsittelee ihmisluonnon ja elämän syviä salaisuuksia,
ei paljoa vaihtele murhenäytelmästä toiseen. _Othellossa_ olivat kaikki
seikat äärimmäisintä ratkaisutapaa vastaan; monta monituista kertaa
toiminnan kuluessa olisi joku hairaus tai pelkkä sattuma voinut tuoda
Jagon vehkeilyt Othellon kuuluville. Mutta huolimatta vähääkään tästä
mahdollisuudesta, näyttää Shakespeare sanovan, olisi kuitenkin tultu
aivan samaan lopputulokseen, ja korkein kaitselmuskin on sen salliva.
Hän ei varsinaisesti ohjaa meitä minkään johtopäätelmän tekemiseen,
ell'eihän sen, että suurimmat ja jaloimmatkin hyveet, kun ne käyvät yli
tavallisen määrän, eivät ole aivan helpolla harjoitettavissa. Ne saavat
kärsiä suuruutensa takia. Elämässä kärsivät ne hiljaa ja huomaamatta.
Shakespearen taiteessa astuvat ne näkyviimme seppelepäisinä,
kirkastettuina. Desdemona ja Othello kohoavat kumpikin puhtaina esiin
kuoleman ahjosta, niin että mielikuva murhasta ja murhaajasta häipyy ja
unohtuu uhrin suuruutta ajatellessa.