Shakespearen viimeisissä näytelmissä esiintyy läpikäyvänä piirteenä
rauhan ja onnellisuuden sävy, mikä näyttää todistavan niiden
tekijän mielessä tapahtuneen tärkeän muutoksen. Näiden näytelmäin —
_Cymbelinen, Talvisen Tarinan, Myrskyn_ — pohjaksi valitut aiheet
ovat varsinaisesti luonteeltaan tragillisia, mutta ne on johtamalla
johdettu onnelliseen päätökseen. Imogenelle ja Hermionelle tehdään
veristä vääryyttä, aivan samoin kuin oli tehty Desdemonalle;
Prosperolta ryöstetään Learin lailla hänen laillinen perintöosansa;
mutta hävityksen voimat eivät pääse ylivaltaan, ja loppu tuo tullessaan
aina anteeksi-annon ja sovinnon. Ei palata enää huvinäytelmäin
tekotapaan; tämä äsken saavutettu onnellisuus on kokemuksesta
kasvanutta onnea, eikä se, niinkuin tuo entinen uhkamielinen iloisuus,
tallaa jalkoihinsa pahoin-tekijääkään, voitostaan riemuiten. Kaikkia
syleilevä suvaitsevaisuus ja hyväntahtoisuus elähyttää näitä
viimeisiä näytelmiä. Rakastettava ilvehtijä ja hirtehinen, jolle ei
jäänyt pienintäkään tilaa murhenäytelmissä, esiintyy jälleen. Elämän
näkemys on avartunut; ja lasten — Perditan ja Florizelin, Mirandan ja
Ferdinandin, Guiderion ja Arviragon — annetaan sovittaa vanhempainsa
virheet ja onnettomuudet. Tragillista ainesta on vielä yltäkyllin, ja
muutamia korkean-tragillisia kohtauksia esitetään myös; mutta kiihkoisa
jännitys laukeaa pian; kahdessa näistä näytelmistä on rakenne höllää ja
hajanaista; kaikissa kolmessa liehuvat ilotuuli ja mielikuvitus vapaan
tahtonsa mukaan. Shakespeare näyttää kyllästyneen koko näytelmäin
rakentelemiseen ja noudattaneen vain omain päähänpistojensa käskyjä.
Hän seisoi taitonsa huipulla, eikä hänen enään ollut pakko alistua
näyttämön ahtaiden sovinnaisuuksien alamaisuuteen. Hän saattoi
nyt kirjoittaa mitä halusi, ja hän nauttikin täysin siemauksin
vaivoinvoitetusta vapaudestaan.
Se huojennuksen, lievityksen tunne, joka esiintyy näissä viimeisissä
näytelmissä, murhenäytelmäin pitkällisen, korkeapaineisen tuskan
jälkeen, näyttää puhuvan jonkunlaisesta toipumistilasta, jolloin
mieli vaeltelee onnellisten muistojen parvessa ja jolloin se taas
löytää tyydytystä yksinkertaisimmistakin huvituksista. Hovin
turmeltunutta, kateuden ja vehkeilyn myrkyttämää ilmaa pakoon
siirretään näyttämö lumotulle saarelle tai Walesin vuorimaihin tai
Böömin lammaslaitumille, missä asujanten elämä vierii rauhallisesti
jokapäiväisten velvollisuuksien ja hurskaiden maalaistapojen keskellä.
Itse näytelmäin rakenne on epäjohdonmukainen kuin unelma: _Myrskykin_,
vaikka se noudattaakin koneellisia yhteyksien sääntöjä, vapautuu niiden
pakkovallasta turvautumalla yliluonnollisiin voimiin, jotka voivat
yhdessä ainoassa päivässä suorittaa vuosien työn. Kaikki nämä aiheen
ja muodon omituisuudet vievät samaan lopputulokseen, siihen nimittäin,
että näissä viimeisissä teoksissa, jotka Shakespeare näyttämöä varten
kirjoitti, tragillisen kärsimyksen raskaus ja synkkyys väistyvät
päivänpaisteen ja keventyneen riemumielen tieltä.
Murhenäytelmiä täytyy pitää Shakespearen korkeimpana saavutuksena, niin
että mahtaa kuulostaa oudolta puhe tuosta äkillisestä vaihtumisesta
murhenäytelmästä satunäytelmään, aivankuin se osoittaisi taudista
toipumista. Kukaan ihminen ei ole voinut katsahtaa niin syvältä kaiken
kärsimyksen synkimpiinkin kuiluihin, kuin Shakespeare, syöksemättä
omaa sieluansa vaaraan. Itsesäilytyksen vaisto pidättää useimmat
ihmiset uskaltamasta vallan lähelle äkkijyrkänteen reunaa. Elämän
väistämättömiä vaivoja ja tuskia tahtovat he kyllä karaistua kestämään,
mutta he varovat lisäämästä niitä mielikuvituksen taikavoimalla,
jott'eivät joutuisi taistelussa tappiolle. Useiksi vuosiksi sälytti
Shakespeare hartioilleen ihmissuvun kärsimyksen taakan ja kamppaili
sielussaan murheiden ja surujen ahdistamana, jotka eivät olleet
hänen omiaan. Sen seikan, että hän vihdoin kääntyi valoisampiin,
onnellisempiin näkyihin ja kirjoitti satunäytelmät, voidaan sanoa
osoittavan sitä, että väsymys oli höllentänyt hänen lujan otteensa
elämän kovasta todellisuudesta ja että hän etsi virkistystä kevyen,
leikittelevän näytelmän alalla. Ja niin ehkä onkin asian laita;
ikuisena ihmeenä kuitenkin pysyy, että hän vielä löysi tien takaisin
siihen maailmaan, missä leikki on mahdollinen. Vahingoittumatta ei
hän tulikokeestaan päässyt: palon jäljet ovat jääneet näkyviin.
Murhenäytelmissä on monta pelottavaa kohtaa, joissa lukija pidättää
henkeänsä, syvällä osanotolla seuratessaan Shakespearen henkilöiden
kohtaloita ja huomatessaan mielipuolisuuden heitä uhkaavan. Mutta
paljoa suurempi kauhistus valtaa lukijan, kun alkaa käydä selville,
ett'ei Shakespeare itsekään ole varmassa turvassa ja ett'ei hänkään
seiso vakavasti ammottavan kuilun partaalla. _Kuningas Learissa,
Timon Ateenalaisessa ja Hamletissa_ on vallan selvästi havaittavissa
omituinen kyllääntymys, jopa inhokin naissukupuolta kohtaan; ja sama
tunne esiintyy, tosin heikosti, vaivaloisesti ja epämääräisesti
myöskin kappaleessa _Mitta Mitasta_. On kyllä totta, että joka
tapauksessa on omat syynsä tähän vastenmielisyyteen; Learin tyttäret
ovat nousseet isäänsä vastaan; Timonin vihanpurkaukset ja kiroukset
ovat nähtävästi kiittämättömyyden, sydämettömyyden ja hekumallisen
elämän aiheuttamia; Hamletin mielen kietoo kokonaan hänen äitinsä
pöyristyttävä rikollisuus. Mutta kiihtymys käy paljon yli kohtuuden ja
tilaisuuden rajojen, kun ryhdytään tuomitsemaan ja epäilemään ihmisen
kaikkia tehtäviä, mielihaluja ja pyyteitä. Äänen, jonka olimme oppineet
tuntemaan Shakespearen ääneksi, kuulemme nyt mitä liikuttavimman
innostuksen värisyttämänä herjaavan terveen elämän todellisia
perustuksia. Ne, jotka eivät ole soneteissa löytävinään jälkeäkään
henkilökohtaisesta tunteesta, saattavat nyt aivan hyvin väittää, että
tässä jos missään tuo kiihtymys on teeskenneltyä; mutta lukijain suuri
enemmistö, jolla ei ole mitään opinkaavoja puolustettavana ja joka
tuntee tässäkin, vaikkapa epäselvästikin, Shakespearen läsnäolon ja
johtavan käden, on ymmärtävä hyvin tämän pelottavimmankin kiihkomielen
synnyn ja tarkoituksen. Tältä näkökannalta ovatkin muutamat
käsittäneet Shakespearen mieheksi, jonka mielen oli ylenpalttinen
tunteellisuus ja herkkyys saattanut tasapainostaan horjahtamaan.
Tuo ylenpalttisuus hyväksyttäköön; se on hänen paras rikkautensa,
mutta älköön sitä pantako peittämään puutteita ja köyhyyttä toisissa
kohdin. Me emme tunne, emmekä voi tuntea tarpeeksi hänen elämäänsä,
voidaksemme edes osapuilleen arvata niiden kokemusten laatua, jotka
ovat painaneet leimansa hänen synkimpiin teoksiinsa. Me tiedämme,
että vain suunnattoman voimakas ja vahvaluonteinen ihminen on voinut
turmeltumattomana nousta näiden kokemusten syvänteistä. Monen elämän
on kymmenes osa sitä kärsimyksen paljoutta perikatoon syössyt, mikä
murhenäytelmissä valittaa ja huokaa. Satunäytelmät ovat takeena siitä,
että Shakespeare on jälleen täydellisesti saavuttanut mielensä rauhan.
Jos _Timon Ateenalainen_ olisi ollut hänen viimeinen näytelmänsä, kuten
on väitetty, kuka voisi olla varma siitä, että hän kuoli sovitettuna
maailman kanssa?
Vetäytyminen syrjäiseen Stratfordiin eroitti hänet kirjailijain
seurasta; samalla ryösti se meiltä viimeisen ja parhaan tilaisuuden
kuulla hänen haasteloansa. Jos hän olisi jatkanut Lontoossa
kirjallista toimintaansa ja kerännyt varsinaisen koulun nuorempaa
polvea ympärilleen, olisimme saaneet kuulla hänestä yhtä ja toista
näiden opetuslapsien kautta. Hän piti Stratfordin yksinkertaisempia,
kodikkaampia oloja parempina; eikä hän kouluakaan luonut. Lopettaessaan
toimintansa antoi hän varmasti muutamia keskeneräisiä teoksiaan
nuorempain miesten käsiin, heidän vapaasti täydennettävikseen ja
muovailtavikseen. On luotettavasti todistettu hänen työskennelleen
yhdessä John Fletcherin kanssa sekä _Henrik VIII:nnen_, joka ilmestyi
kokolehtipainoksessa, että _Kahden Jalon Sukulaisen_ sepittämisessä,
joka julkaistiin Fletcherin teosten joukossa. Shakespearen osallisuus
näihin näytelmiin, vaikka sen todistaminen perustuukin pelkästään
tyylien, tekotapojen vertailemiseen, on ilmeisempi kuin moneen muuhun;
ja Fletcher olikin soveliain oppilapsi, joka olisi saattanut sattua
sellaiselle mestarille. Mutta mestarin on täytynyt tietää, ett'ei
hänellä ollut mitään sellaista opetettavana, jota todellakin saattoi
oppia. Kouluja luovat ihmiset, jotka uskovat johonkin erityiseen
menettelytapaan; hän uskoi yksistään mielikuvituksen voimaan ja
heittäytyi vuosi vuodelta yhä hurjempiin ja uskaliaampiin kokeiluihin.
Ellei hänen teostansa tämä tuli elähytä, ei se olekkaan niin
huomattava. Hänenlaisensa taiteilijat, jos he joskus onnettomuudekseen
seuraajia saavat, houkuttelevat luoksensa vain taikauskoisia ja
tyhmänsekaisia intoilijoita, jotka eivät kykene käsittämään, että
jokainen todellinen ole on paljon enemmän minkä tahansa toisen
todellisen oleen kuin paraimman ja osatuimmankin jäljennöksen
kaltainen. Shakespeare eksytti kaikki jäljittelijät eloisalla
ja tyhjentymättömällä vaihtelevaisuudellaan. Hänen varhaisemmat
huvinäytelmänsä voitanee ehkä sovittaa jonkun kaavamaisen määritelmän
kehykseen, vaikkapa silloinkin se liehuva aines, joka muodostaa niiden
ytimen, jäisi kaiken rajoitelman ulkopuolelle. Hänen historialliset
näytelmänsä eivät noudata mitään määrättyjä lakeja, ei historian
eikä näytelmän. Yritys löytää jotakin teoretillista pohjaa suurille
murhenäytelmille on aina mennyt auttamattomasti karille: ihminen
on suurempi kuin se hänen ajattelemisensa muoto, jota kutsutaan
viisaustieteeksi, samoin kuin kokonainen on jokaista osaansa suurempi;
ja Shakespearen näytelmä on verrattomasti täydellisempi ja kantavampi
tunteiden ja ajatusten ilmaisuvälikappale kuin ikinä siveyssaarnaajain
ja rikkiviisaiden järkeistelijäin kömpelöt laverrukset. Viimeisissä
näytelmissään, päästämättä suinkaan keksimiskykyänsä heikontumaan,
voitti hän itsensä hedelmällisyydessä ja käsityksen valtavuudessa.
Näitä näytelmiä kuvaa Johnson ylistyslaulussaan seuraavalla tavalla:
Hän elon vaihteet tunsi pienimmät,
Maailmat tyhjentäin loi uutta jälleen;
Olevan rajoitukset siirsi hän
Ja ajan raihnaan kahleet katkaisi.
Hänen viimeksi luomansa uusi ihana maailma on kuva- ja muistelorikas —
haaksirikko, taistelu, Fidelen yksinkertaiset hautajaiset, Autolycon
kummalliset vehkeilyt, paimentyttöjen tanssit maalaistalojen
pihanurmikoilla ja keijukaisten karkelot keltaisella hiekalla — mutta
hänen kypsyneen kykynsä rohkein, nerokkain tuote on kuitenkin se uusi
jumalaistarusto, jonka hän nyt keksii. Kansanomaisen taika-uskon
noitien ja menninkäisten sijaan, jotka olivat jo näytelleet osaansa
hänen teoksissaan, luo hän nyt maan henkiä ja ilman henkiä, velhovaimon
synnyttämän Caliban-hirviön, ihanan, uhkamielisen Arielin, ja kaikki
tottelevat ne ihmisen määräyksiä ja auttavat hänen tarkotusperiään,
niin että ihmisestä siten on tehty oman kohtalonsa ja koko maailman
ylivaltijas. Aivoja, jotka _Myrskyn_ loivat, ei ollut suinkaan vielä
väsymys himmentänyt.
Näiden viimeisten näytelmäin tyyli on kehittyneempi aste
murhenäytelmäin tyyliä. Ajatus on usein keskitetympää ja nopeampaa,
sanontatapa vaihtelevampaa ja sujuvampaa, mikä saavutetaan joskus
täysin tarkan johdonmukaisuuden kustannuksella. Shakespearen viimeisiin
teoksiin ilmaantunut muutos on sama, jonka Drydenkin myöhemmällä
ijällä havaitsi itsessään. "Mitä järjenlahjoja minulla olikaan", sanoo
hän _Tarinoidensa_ esipuheessa, "niin lisääntyvät ne yhä, pikemmin
kuin vähenisivät; ja ajatuksia tulvaa mieleeni tulvimalla, niin
että ainoana vaikeutenani on vain joko hyväksyä tai hyljätä, valaa
ne runomuotoon tai sorvata ne suorasanaisen esityksen vaatimuksia
vastaaviksi." Varhaisemman kaunopuhe-tyylin pöyhkeilevä suurisanaisuus
on nyt kadonnut. Lauserakenne on pikemminkin ajatuksen kuin kielen
lauserakennetta; erilaiset lausetavat sekaantuvat toisiinsa,
kieliopillinen yhtenäisyys katkeaa, useampain mietelmäin ajatus
on puserrettu yhteen ainoaan, pienet viittaukset ja kuvat käyvät
kokonaisista lausejaksoista. Valaisevaksi esimerkiksi tästä tyylistä
otettakoon se kohtaus _Myrskystä_, jossa Antonio, Milanon laiton
herttua, koettaa yllyttää Sebastiania murhaamaan veljensä Alonzon ja
anastamaan Neapelin kuninkaan istuimen. Ferdinandin, kuningasvallan
oikean perijän, luullaan hukkuneen haaksirikossa, ja Antonio johtaa
puheen nukkuvaan kuninkaaseen:
ANT. Sano siis, ken Neapelin
On lähin perillinen?
SEB. Claribella.
ANT. Tunisin kuningatar, joka maailman
Perillä elää, jonne Neapelist'
Ei ehdi sana, jos sit' ei vie päivyt —
On ukko kuussa näet liian hidas —
Ennenkuin rintalapset parran saavat;
Hän, jonka luota tulless' aalto meidät
Kaikk' ahmi, jotkut sentään maalle syytäin,
Näytelmää näyttämään, jonk' alkajaiset
On menneisyydessä, mutt' jonka jatko
On meidän tehtävämme.
Siinä oikea ajatusten sekamelska, kerkeinä, esteettä tulvivain
ajatusten! Tämä tiivistetty sanomistapa ei sovi kenelle henkilölle
tahansa; Leontes mustasukkaisuuden mietiskelyissään, Imogen Pisaniolle
suunnatuissa kysymyksissään, Prospero kertomuksissaan Mirandalle,
kaikki käyttävät he samaa, samojen kiitäväin ajatusten lennättämää
puheentapaa. Osaisipa ehkä oksaan se jo pelkästä lukemisesta tehty
johtopäätös, ett'ei papereissa, joiden säilytettäviksi nämä sanat
uskottiin, löytynyt ainoatakaan pyyhittyä tai korjailtua kohtaa.
Tämä Shakespearen myöhäisempi tyyli, sellaisena kuin se esiintyy
murhenäytelmissä ja satunäytelmissä, on ehkä ihmeellisin ilmiö
Englannin kirjallisuudessa. Shakespeare oli ennen kaikkea
kieli-taituri, joka viskeli sanoja kuin tennis-palloja, koristeli
näytelmiään "monilla harvinaisilla ja komeilla lauseparsilla", näytti
"lauseeksi puetun ajatuksen olevan vain vuohennahkaisen hansikkaan
nasevan sukkeluuden käsissä, niin äkkiä voitiin sen nurja puoli
kääntää ulospäin." Hänellä oli sanansutkausten ehtymätön aarre-aitta
aivoissaan; hänen puhelunsa oli yhtämittaista ilakoivaa kemuilua.
Aikaisemmalla harjoittelullaan oli hän oppinut varmasti ja rohkeasti
kieltä hallitsemaan, niin että kun myöhemmin ajatukset lisääntyivät ja
saivat lentoa, kykeni hän niitä vaivatta tulkitsemaan. Eipä ole vielä
esiintynyt kirjailijaa toista, joka olisi osannut niin sattuviin,
selviin sanoihin pukea ihmismielen hienoimmatkin väreilyt, nuo kiitävät
varjot ja puoleksi-tajutut mielteet ja ajatukset, joiden merkitys
sielun elämässä on niin arvaamattoman suuri, niin, jotka todella
määräävät meidän työmme ja tekomme, vaikkeikaan mikään lakimies voisi
järjellisesti todistaa niiden olleen teon pohjana ja puolusteena.
On myönnettävä, että Shakespearen kieli on yksinkertaisinta silloin
kun ajatus on kiihkeimmässä toiminnassa. Niin on laita Macbethin
kysymyksessä:
Mut' miks'en sanoa ma voinut "aamen"?
Ma siunausta tarvitsin, ja "aamen"
Kurkkuuni tarttui.
Niin Othellon vastauksessa Desdemonalle, kun tämä kuolinhetkellään
rukoilee edes hiukkasen viivytystä — "Kun on alku tehty, ei auta viipy
—" vastauksessa, joka paremmin kuin pitkät puheet osoittaa ratkaisevan
taistelun Othellon sielussa nyt olevan ohi, ja teon johtuvan suorastaan
tästä edellä raivonneesta tuskallisesta, vihlovasta kamppailusta. Mutta
missä tilaisuus sen myöntää, on Shakespearen ilmerikkaus suorastaan
tyrmistyttävä kaikessa yltäkylläisyydessään ja värikkäisyydessään.
Ajatuksia, vertauskuvia, sattuvia sananparsia kuohuu kuohumalla hänen
mielessään, eikä kynä jaksa kiitää kyllin nopeasti, pukeakseen ne
kaikki tajuttavaan muotoon. Hän syytää kaikki ihanat helmensä yhteen
läjään, eikä viitsi nähdä vaivaa juottaa niitä kaikkia taidokkaisiin
kehyksiin. "Hänen henkensä ja kätensä kulkivat yksissä", mutta kyllä
henki sittenkin oli nopeampi.
Shakespearen aikoihin ei vielä ollut akatemioita perustettu kielen
kehitystä valvomaan, eikä yleinen enempää kuin kirjallinenkaan
sivistys ollut vielä ehtinyt varmentaa kielenkäyttöä eikä luoda
sille uusia muotoja. Mainitaan yleisesti, että englannin kieli oli
kuningatar Elisabetin aikana vielä "juoksevassa" tilassaan, ja se on
totta. Ei kukaan ihminen, vaikkapa hänellä olisi siihen kykyäkin,
uskaltaisi enää meidän päivinämme kirjottaa samoin kuin Shakespeare.
Säännöstely on paisunut monin verroin ankarammaksi ja laveammaksi;
tiede ja käytäntö ovat vuosi vuodelta, herkeämättömästi, rajoitelleet
ja muodostelleet sanojen merkitystä, pyrkiessään yhä suurempaan
tarkkuuteen ja täsmällisyyteen. Vaikk' eivät omaperäisimmätkään
kirjailijat voi vallan suunnattomasti muunnella viljelemäänsä kieltä,
sai Shakespeare kuitenkin niin vapaasti käyttää keksimiskykyään, ett'ei
hänen seuraajillaan ole ollut moisesta aavistustakaan. Hän sepittelee
uusia sanoja mielin määrin ja antaa vanhoille uusia merkityksiä. Hän
ei tiedä mitään niinsanotuista sanaluokista; missä hän tarvitsee
teonsanaa, muovailee hän sen ehkä ensimäisestä nimi- tai laatusanasta,
joka sattuu käsille tulemaan. Niitä enemmän tai vähemmän tarkkaan
määrättyjä merkityksiä, joita nykyään on omistettu erinäisille
latinalaisille alku- ja loppu-liitteille, käyttää hän sikin sokin. Hän
rikkoo melkein jok'ainoata kieliopin sääntöä vastaan, eikä pidä niin
suurta huolta muodollisesta sopusointuisuudesta kuin oikean vaikutuksen
saavuttamisesta — mikä lopulta on tullutkin parhaaseen englantilaiseen
kielenkäyttöön kuuluvaksi. Teonsanan luvun ja tekijän määrää hänen
kielessään aluksen todellinen mieli, eikä sen kieliopillinen muoto.
Hänen kielensä on usein liian etsittyä ja se lainaa liian paljon kaiken
maailman kirjoista, jotta sen voitaisiin sanoa olevan puhekieltä;
mutta hänen lausejaksojensa rakenne ja kokoonpano on kuitenkin yhtä
luonnollista ja pakotonta kuin vapaimman, sujuvimman haastelun.
Sallittanee meidän muutamilla satunnaisilla esimerkeillä valaista
näitä yleisiä huomautuksia. Perusteellista tutkimusta Shakespearen
kielestä puuttuu yhä, ja _Uusi Englanninkielen Sanakirja_, joka tämän
puutteen poistamiseksi on tehnyt enemmän kuin mikään muu teos, ei ole
läheskään täydellinen. Vaikka joku sana tai merkitys kaikkein ensinnä
tavattaisiinkin Shakespearella, on kuitenkin melkein mahdotonta joka
tapauksessa todistaa hänen olleen myös sen varhaisimman keksijän. Mutta
ylipäänsä katsoen on hänen erinomainen keksimiskykynsä eittämätön.
Hän antaa nunnalle nimen "cloystress" ja eräälle englantilaiselle
uskon-lahkolle "questrists" tai "questants". Päätteitä sovitellaan
miten milloinkin; "ruby", "rubied" ja "rubious"-muotoja käytetään
kaikkia laatusanoina; "irregular" ja "irregulous", "temporal" ja
"temporary", "distinction" ja "distinguishment", "conspirator" ja
"conspirer" vaihtelevat keskenään. Sanoja "stricture", "prompture" ja
"expressure" käytetään kutakin kohdastaan merkitsemään samaa, mitä
nykyään muodot "strictness", "prompting" ja "expression" osoittavat.
Tarpeen tullen tekasee hän muitta mutkitta sanat sellaiset kuin
"opposeless" ja "vastidity", "uprighteously" ja "inaidible". Hän keksii
tarkoituksiinsa soveltuvat vähennysmuodot "smilets" ja "crownets". Hän
lainaa sanoja ranskan kielestä, kuten "esperance" ja "oeillade" (josta
on rohkeasti muokattu englantilainen muoto "eliad"), ja saksasta,
kuten siinä, missä hän puhuu Ophelian neitseellisyyden "crants'ista".
Luultavasti eivät kuulijat tätä viimeistä sanaa ymmärtäneetkään;
se esiintyy nelitaitepainoksessa, mutta on kokolehtipainoksessa
muutettu muodoksi "rites". Varhaisemmalta ajalta ei ole tavattu sanoja
"ailottery"- (samassa merkityksessä kuin 'portion'), "forgetive",
"confixed", "eventful", eikä monia muita. Merkitys, jonka hän antaa
sanoille, näyttää usein olevan hänen omaa keksintöään. Muotoa
"unquestionable" käyttää hän merkityksessä "averse to conversation",
Kappaleessa _Mitta Mitasta_ mainitaan Marianan kihlattua sulhasta
Angeloa nimellä "her combinate husband". Herttua sanoo, selvitellessään
syitään, miksi hän ei voi esiintyä Angeloa vastaan, olevansa "combined
by a sacred vow", jonka takia hän ei mitenkään voi olla saapuvilla.
Joskus käyttää Shakespeare sanoja väärässä merkityksessä siitä syystä,
että hän erehtyy niiden johto-opista: hän käyttää sanoja "fedary" tai
"federary" merkityksessä "accomplice" (rikostoveri), eikä "vassal"
(lääninsaaja, käskyläinen). Hän kohoaa ihmeelliseen ilmaisu-rikkauteen
juuri tuon uhkarohkean vapaan kielenkäyttönsä takia. Saattaisi kerätä
hänen teoksistaan aimo joukon esimerkkejä osoittamaan, mitenkä hän
käytteli kieltä suorastaan tunteensa avulla; hän näyttää tunnustelleen
sanaa korvallaan, ja jos siinä oli oikea sointu, hyväksyi hän sen
enempää tuumailematta. Jago sanoo varoituksessaan Roderigolle,
puhuessaan Desdemonan rakkaudesta mauriin: "Alku oli niin kiivas,
ja saatpa nähdä, että loppu (sequestration) on samanlainen; kultaa
vaan kukkaroon!" Mitä tarkoittaa hän tuolla sanalla "sequestration"?
Epäilemättä on siinä päämerkityksenä tuo vallan luonnollinen ja oikea:
eroaminen, avioero. Mutta lause rakentuu vastakohdille, ja muotoa
"sequestration" voidaan vallan hyvin käyttää "commencement" (alku) sanan
vastakohtana, koska se satunnaisesti viittaa sanoihin "sequence" ja
"sequel" (päätös). Tuo ei ole tiedemiehen kielen käyttöä; mutta oma
omituinen tenhovoimansa on sillä sittenkin.
Yhtä loistava vaikutus syntyy usein uusmuotoisten teonsanain avulla.
Verraton on Kleopatran kuvaus Octaviasta.
Your wife Octavia, with her modest eyes,
And still conclusion, shall acquire no honour
_Demuring_ upon me.
(Vaimosi Octavia,
Tuo salamiettijä ja kainosilmä,
Ei kunniata voittaakseen saa mua
_Mitellä katseillaan_.)
Pari esimerkkiä niistä tapauksista, jolloin Shakespeare sepittää
yleiseen käytetyistä nimisanoista uusia teonsanoja, riittänee
osoittamaan hänen tavatonta taitoaan näissä uusmuodostuksissa.
Hän käyttää sanaa "woman" (nainen) kaksi kertaa teonsanana, mutta
kummallakin kertaa eri merkityksessä. _Othellossa_ käskee Cassio
Biancan poistumaan luotaan:
I do attend here on the General,
And think it no addition, nor my wish,
To have him see me woman'd.
(Ma kenraalia varron, enkä luulla
Sit arvokkaaksi enkä suotavaksi,
Jos _naisen_ kanssa hän mun näkis.)
Kappaleessa "Lopussa Kiitos Seisoo" sanoo kreivinna:
I have felt so many quirks of joy and grief,
That the first face of neither, on the start,
Can _woman_ me unto't.
(Ma riemun, murheen tunnen vaihtelut,
Niist' ett'ei yllättää voi kumpikaan
Ja kuin nuorta _neittä_ säikytellä.)
Sanaa "child" (lapsi) käytetään yhtä vapaasti; Edgar kuvaa säälien
Learia — "he childed as I father'd" (laps' hälle, isä mulle tuskan
tuo); syksy on "the _childing_ autumn" (hedelmästä runsas); Polyxenes
kertoo _Talvisessa Tarinassa_, miten hänen poikansa
With his varying _childness_ cures in me
Thoughts that would thick my blood.
(Jokeltaa poies houreet, jotka muuten
Pilaisi veren.)
Shakespearen varhaisempi säe-rakenne, tasaisesti keinuvine
poljentoineen ja pysähdyksineen jokaisen rivin lopussa, edisti
selvää lause-jaksoittelua. Mutta jo vanhemmissa näytelmissä
esiintyy siellä ja täällä tuo sekava ja supistettu tekotapa, joka
himmentää yksinkertaisenkin ajatuksen kaikenlaisilla eteensattuvilla
vertauskuvilla ja koristeilla. Tämä tapa sinällään hyväksyä kaikki
hetken tuomat päähänpälkähdykset tuli sitten yhä luonteenomaisemmaksi
Shakespearen tyylille: hän ei paraimmassakaan tapauksessa hylkää niitä
lähemmin kirjoittamaansa tarkastellessaan ja korjaillessaan, vaan vasta
sitten kun hänen mielikuvituksensa on jo niin kiihtynyt, ettei se voi
enää käyttää mitään, mikä ei välittömästi sulaudu kokonaisuuteen.
Missä hän on varovainen ja innoton, siinä sanoo hän usein sanottavansa
hämärästi. Tähän tapaan esittää kuningas _Lemmen Kujeissa_ sen sangen
yksinkertaisen ajatuksen, että aika usein pakottaa meidät tekemään
ratkaisevan päätöksen:
Monasti aika mukaan mielensä
Hetkessä viimeisessä seikat suorii,
Pois rientäin useasti ratkaisee,
Mitä ei vuosiin voitu selvitellä.
_Venetian Kauppiaassa_ kietoutuu Gratiano pahasti yrittäessään lausua,
että vaiteliaisuutta usein erehdytään pitämään viisautena:
Oi Antonio, tunnen niitä, jotk'on
Vaan senvuoks viisaan maineessa, ett'eivät
Niin mitään puhu; sillä jos he puhuis,
Kirotuks varmaan joutuis kuulija,
Kun sanois veljellensä: sinä tyhmä!
(If they should speak, would almost damn those ears,
Which hearing them would call their brothers fools.)
Shakespearen suurimmat ihailijatkin myöntänevät, että tuollaista
englantia ei sovi kirjoittaa. Viimeisissä näytelmissä tulee
sanaheittoinen lauserakenne yhä yleisemmäksi, vaikka ajatus onkin
tavallisesti tiivistetympää. Kun Leontes _Talvisessa Tarinassa_
pyytelee Polyxenesta viipymään kauvemmin luonaan, selittää tämä
vastasyitään seuraavaan tapaan:
I am question'd by my fears, of what may chance,
Or breed upon our absence, that may blow
No sneaping winds at home, to make us say,
This is put forth too truly.
(Kotona jotain varon tapahtuneen
Pois ollessani, varon vinhan tuulen
Siell' yltyvän, jok' ajaa huudahtamaan:
"Niin kävi, paha kyllä.")
Tätä lausetta on mahdoton kieliopillisesti selittää, vaikka sen ajatus
onkin kutakuinkin ilmeinen. Tämänlaisia kohtia tapaa tuhkatiheään,
ja enimmäkseen ovat ne helppoja ymmärtää jo ensi silmäyksellä.
Joka tahtoo vain ymmärtää, hänelle on lukeminen nautinto, kun taas
se, joka pysähtelee ja punnitsee, ei sekavine kieliopillisine
saivarteluineen pääse puusta pitkään. Yrittäessään kaikin mahdollisin
ja mahdottomin keinoin oikoa Shakespearen tekstiä ovat kielimestarit
sitä säännöllisesti vain kehnontaneet, huolimatta siitä, että he niin
pilkallisen ylimielisinä ovat luvanneet näyttää Shakespearen teosten
ensimäisille julkaisijoille, mitä ja kuinka Shakespeare oikeastaan
kirjoitti.
Jos ylipäänsä löytyy tunnusmerkkiä, joka enemmän kuin mikään muu
eroittaa Shakespearen kehittyneemmän tyylin minkä kirjallisen
tuotteen tyylistä tahansa, niin on se hänen kerrassaan ruhtinaallisen
rikas vertauskuvavarastonsa. Hän piti aina korkean kuvallisesta
sanontatavasta, ja varhaisemmissa teoksissaan tyytyi hän joskus yhteen
ainoaan kuvaan, muovaillen ja muokkaillen sitä erinomaisella huolella.
Niinpä selittää Thurio kappaleessa _Kaksi Veronan Aatelismiestä_
Proteukselle, mitenkä Silvian lempi siirtyi Valentinelta hänelle,
vertaamalla koko juttua langan kehimiseen:
Häneltä lemmen kun nyt keritte,
Mun ympärilleni se vyyhdetkää,
Se jottei vallan saisi sotkuisaks:
Te mua kaksin verroin kiitelkää,
Kun halvennatte Valentinia.
Kun kuvaa tällä lailla pienimpiinkin yksityiskohtiinsa asti selitetään,
saa se helposti kalsean ja teeskennellyn värityksen: kaksi seikkaa
eivät kuitenkaan ole niin toistensa kaltaisia, että ne joka kohdaltaan
sopisivat toisiinsa, ja tuo sovitteleminen kääntää sitäpaitsi huomion
tykkänään pois valaistavasta asiasta, jolla on aina oma arvonsa,
vaikk'ei maailmassa löytyisi sille ainuttakaan vertauskohtaa. Tällainen
kalseus ja teennäisyys haittaa jossain määrin Arturin vuorosanoja
_Kuningas Juhanassa_, kun hän rukoilee Hubertia säästämään henkeänsä.
Tuli, sanoo hän, on sammunut surusta:
Ei pahaa tuossa poltinhiiless' ole;
Sen elon taivaan henki sammutti,
Katuman tuhkaa kylväen sen päähän.
Kun Hubert lupaa sytyttää sen jälleen, jatkaa Artur:
Se tee, niin näet, kuinka punastuu se
Ja hehkuu, häveten sun käytöstäsi;
Silmääsi ehkä sinkoo säkeneenkin,
Ja, niinkuin koira, tappeluun jonk' ajat,
Sua puree, herraansa, kun sitä härnäät.
Shakespearen kypsyneemmissä teoksissa ei tämänlaisia yksityiskohtaisia
vertauskuvia enään esiinny. Hänen ajatuksensa kiiruhtaa kuvasta
kuvaan, joista jokainen olisi hyvä jonkun keskinkertaisen runoilijan
käyteltäväksi; hän pujottelee niitä yhteen kuin helmiä nauhaan ja
antaa niiden nopeasti kulkea silmäin ohi, jolloin jokainen niistä
luo oman väri- ja ajatus-vivahduksensa kokonaisuuteen. Hänen n.s.
sekakuvansa eivät ole sekakuvia, vaan perättäisiä; tuo sekanaisuuden
tunne johtuu kirjailijan ajatuksen nopeasta lennosta, joka hämmentää
hitaamman lukijan, hän kun ei kykene niin raisussa menossa seuraamaan
mukana. Yhdessä ainoassa lauseessa voi usein esiintyä kaksi tai kolme
vertauskuvaa. Kun lady Macbeth soimaa Macbethia pelkuruudesta ja
horjuvaisuudesta, kärjistyy hänen pilkkansa seuraavaksi kuvaksi, joka
vain näennäisesti on sekakuva:
Oliko toivo, johon
Puit itses, päissään ?
Kun Antonion ystävät hylkäävät hänet, purkaa hän sydäntänsä moniin
vertauksiin:
Näiks' onko tullut?
Sydämet, jotka liepeissäni lieri
Ja joiden toiveet täytin, mehuaan nyt
Caesarin kukkakupuun heruttavat;
Ja kolottu on honka tää, mi kaikki
Varjoonsa peitti. Petetty ma olen!
Jos Shakespearen teosten viimeiset julkaisijat olisivat edes hiukan
ymmärtäneet hänen mielikuvituksensa toimintoja, eivät he — olisi
ryhtyneet korjailemaan hänen vertauskuviaan ja typistämään niitä
typeräin sopusuhtaisuussääntöjensä mukaisiksi. Kun Macbeth sanoo:
Elonaikani (My way of life)
Jo syksyyn kallistuu ja lehden lähtöön,
puhuu hän Shakespearen suulla. Ne, jotka lukevat "my May of life"
(elämäni kevät), pakottavat hänet puhumaan Popen suulla. Vieläkin
kurjemmalla korjauksella on useissa painoksissa peräti turmeltu muuan
Kleopatran kauneimpia puheita:
Mitä Caesar on? Vain tyhjää;
Ei onnetar, vaan onnettaren orja,
Sen oikkuin palvelija. Suurta vain on
Se teko, joka kaiken teon päättää,
Satunnan salpaa, köyttää kohtalon,
Pois nukkuu, maan ei saastaa (dung) enää maista,
Tuot imettäjää Caesarein ja loisten.
Panemalla sanan "dung" sijaan sanan "dug" (äidinrinnat), riistetään
runoilijalta tuo valtava näkemys, että maa elättää ihmiskuntaa itse
mätänemällä ja kuihtumalla, ja riistetään korvauksetta.
Tottunut kun on esityksessään noudattamaan mitä havaannollisinta
todellisuutta ja vilkasta eloisuutta, näyttääkin Shakespeare
varsinaisesti ajattelevan vertauskuvin. Hän koettaa tavallisesti
sangen huolekkaasti sovittaa kuvansa niiden esittäjän mukaisiksi, ja
hänen mielikuvituksensa korkeimmat saavutukset tulevat usein näkyviin
jossakin varsin yksinkertaisessa kuvassa. Minkä ihmeellisen elävyyden
ja kauneuden luokaan tuo sana "ride" (ratsastavat) hänen kuvaukseensa
Beatricesta:
Disdain and scorn ride sparkling in her eyes.
(Suuttumus ja iva ratsastavat kipinöitä singahutellen
hänen silmissään.)
Hirvittävän syvältä sallii meidän katsahtaa Jagon sielun pimentoihin se
hänen puheensa, jolla hän koettaa vahvistaa Roderigon kärsivällisyyttä:
Hyvinhän kaikk' on! Selkääs sait, mut Cassion
Viralta pois sait selkäsaunallas.
_Monikin kasvi auringossa viihtyy,
Mutt' ensin kypsyy se, jok ensin kukkii._
Siis, malttia!
Shakespearen mielikuvituksen eloisuus ja rikkaus vaikuttaa
senkin, ettei hän kärsi värittömiä ja epähavaannollisia ajatuksen
esittämismuotoja. Hän käyttää osavasti latinan kielen sanavarastoa
kehittääkseen ja kirkastaakseen ajatustaan; ja oheen liittää hän
tutumman, kuvaannollisen sanan, joka luo koko lausumaan lopullisen
värityksen. Usein asettaa hän sanansa juuri tähän järjestykseen: toinen
lausuu ajatuksen, toinen lisää kuvan. Niinpä puhuu hän "of a malignant
and a turban'd Turk" (häijystä, käärelakkisesta turkkilaisesta); "of a
puff'd and reckless libertine" (hurjasta, huolettomasta irstailijasta);
"of the force and road of casualty" (sattumuksen voimasta ja teistä);
"of the descent and dust below thy foot" (hävityksestä ja tomusta
jalkaisi alla) j.n.e. Tänlaista kirjoittamistapaa ajatteli varmaankin
Gray sanoessaan, että "jokainen hänen sanansa on kuva".
Ne samat ominaisuudet siis, jotka ovat tehneet Shakespearen
mahdottomaksi opettajana, ovat tehneet hänestä maailman ihmeen. Hän
loukkaa kieliopin sääntöjä vain päästäkseen lähemmäksi asioiden
ja esineiden sisintä olemusta. Ihmismieli on epäilemättä sangen
salaperäinen, monimutkainen laitos, joka tuntee ja värähtelee joka
säikeellään, jonka kaikkia vivahduksia ja suuntia on mahdoton
edeltäpäin arvata. Kuinka se voisikaan tuoda syvimmän itsensä ilmi
kieliopillisin lausemuodoin, jotka ovat vain sovinnainen keksintö
ja jotka ovat kokoonpannut kahdesta osasta: aluksesta ja maineesta?
Yritykseen se kuitenkin uskaltaa käydä; ja Shakespearen onkin
rohkeutensa, luonnollisuutensa ja neronsa avulla onnistunut paremmin
kuin ehkä yhdenkään toisen runoilijan pukea sanoiksi ja yhdistää
kokonaisuudeksi nuo väikkyvät ajatuksen ja tunteen liikunnot, jotka
muodostavat inhimillisen sielunelämän.
Tällä tyylillisten ja kielellisten kysymysten pohtimisella on ollut
tarkoituksena vaikuttaa laveamman tutkielman syntymiseen. Ehkäpä siinä
on tullut liiankin pitkältä puhutuksi. On siis aika kääntyä jälleen
varsinaiseen aiheeseemme ja samalla kiiruhtaa lopettamaan.
_Myrsky_ oli otaksuttavasti Shakespearen viimeinen näytelmä — viimeinen
ainakin siinä mielessä, että hän sen kautta halusi lausua jäähyväiset
näyttämölle. Ajatus, joka pälkähtää melkein jokaisen näytelmän lukijan
päähän, että nimittäin Prospero oikeastaan esittääkin Shakespearea,
lienee tuskin ollut vieras runoilijalle itselleenkään. Taiteensa
valtavimmilla keinoilla oli hän pimittänyt sydänpäivän auringon,
loihtinut raivoisat tuulet puhaltamaan ja juurineen temmaissut maasta
metsän jättiläispuut. Hänen käskystään olivat kuolleet heränneet
unestaan, avanneet hautansa ja astuneet elävitten ilmoille. Ja kun
hän nyt on vihdoin päättänyt taittaa taikasauvansa ja haudata syvälle
maan uumeniin loihtukirjansa, värisyttää häntä, niin kuin jokaista
ihmislasta värisyttää kuoleman ajatus, ajatus kaiken katoamisesta.
Mutta näihin jäähyväisiin ei sekoitu hiukkaistakaan katkeruutta.
Hän loi silmänsä tulevaisuuden kaukomaille, ja siellä kohtasi häntä
viimeinen näky, ei näky inhimillisen toimeliaisuuden ja aherruksen
edistymisestä, vaan näky siitä, mitenkä koko maailma väistyy kuin
unikuva ja haihtuu kuin sumu ilmaan. Hänen oma kohtalonsa ja hänen
teostensa kohtalo oli tyhjää tämän taivasta hiipovan ajatuksen
rinnalla. Mitä merkitsikään hänelle, että ihmiset muutaman vuosisadan
kuluessa tulisivat lukemaan hänen kirjoituksiaan? Turhamaisuutensa
päivien vanhat, pöyhkeät kerskailut eivät voi enää häntä lohduttaa.
Ei marmori, ei muistomerkit kultaiset
Niin kauvan säily, kuin nää säkehet!
Niin oli hän kerran laulanut soneteissaan. Kun elämä läheni loppuaan,
oli hänen ainoana huolenaan antaa vihamiehilleen anteeksi ja rohkaista
nuoria, jotka tuska ja levottomuus sydämessä näkevät vanhempansa
murheen murtamina. Miranda ja Ferdinand katselevat pelokkaina Prosperon
ankaroita sielun ja mielikuvituksen taisteluita. Vihdoin tulee hän
jälleen entiselleen ja lausuu:
Niin huumatulta, poikani, sa näytät,
Kuin säikäyksiss' oisit. Älä pelkää;
Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät
Olivat kaikki henkiä, sen kuulit,
Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa.
Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva,
Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
Ylevät templit, tämä maankin pallo
Eloineen, kaikkinensa kerran raukee
Ja jäljettömiin katoo, niinkuin tääkin
Oleeton harhahurmos; sama kude
On meissä kuin mik' unelmissa on,
Ja unta vaan on lyhyt elämämme.
Kaikissa Shakespearen teoksissa ei löydy mitään enemmän hänen
tapaistaan kuin nuo tyynet lähtösanat — "Älä pelkää; huvimme lopuss' on
nyt."
Lopussa se ei ole sittenkään. Sukupolvien, jotka ovat tulleet hänen
jälkeensä, jotka ovat lukeneet hänen teoksiaan ja jotka ovat kiintyneet
häneen järkähtämättömällä henkilökohtaisella mieltymyksellä, täytyy
yhtyä hänen ylistykseensä ja kiitokseensa, kulkeissaan samoja polkuja
kuin hän. Hänen luomansa ovat eläneet kauvemmin kuin hän, ja niistä
on tullut monelle ihmiselle ystäviä ja tovereita ja on vastakin
tuleva. Hänen muistonsa elää keskellämme yhäti, kirkastettuna ja
valoisana, juhlallisena. Eläessään hän kai joskus hymyili itsekseen,
ajatellessaan, että hänen aivoissaan väikkyvät haamut olivat hänestä
yhtä todellisia kuin ulkonaisen maailmankin ilmiöt. Tämän hempeän
varjomaan asujanten henki näytti vain lepäävän hyvin heikoilla
perustuksilla. Yksi niistä valittiin elämään, toinen jätettiin silleen;
tätä henkilöä tarvittiin jossain näytelmässä, tuo puheenparsi ja lause
sopi erinomaisesti vuorosanaksi; toiset kuolivat jo kehtoonsa, tai
elivät vaivaloisesti hetkisen, pari, kunnes häipyivät näkymättömiin.
Ne, jotka käytettäviksi hyväksyttiin, uskottiin sitten näyttelijäin
hellään hoivaan, jotta rahvas saisi huvittelunhalunsa tyydytetyksi
edes muutamiksi viikoiksi. Mutta nyt on jo kolme vuosisataa vierinyt
siitä, kun _Kuningas Lear_ kirjoitettiin; ja me hieromme silmiämme
ja ihmettelemme. "Muuta paikkoja, ja yks, kaks, kolm', kuka on
haamu, kuka on ihminen?" Onko todellista ihmistä etsittävä tuosta
katkonaisesta Stratfordin ja Lontoon tarinasta, joka, tehkäämmepä mitä
tahdommekin sen esille kaivamiseksi, jo aikoja sitten on unholaan
vaipunut niinkuin menneenvuotisten juomakemujen muisto. Hänen lyhyen ja
myrskyisen elämänsä vaiheet, joiden kestäessä hän kiiti eteenpäin yhä
kiihtyvällä vauhdilla, toivon ja pelon raatelemana, maahan masennettuna
ja kukkuloille kohotettuna, vierivät kuin unessa ikään. Runoilija on
ruumiillisesti kuollut, mutta hän elää sittenkin teoksissaan. Ajan
jyskävillä kangaspuilla kutoi hän itselleen puvun, jossa me hänet
näemme; ja särkyneen sukkulan kätki helmaansa Stratfordin multa.