Hän sanoo, tytöt, hän sanoo, minä

Ett'en ois itseäni kohtaan jalo.

Ja Iras, joka huomaa todellisen asiain laidan yhtä selvästi, vastaa:

Päättäkää jo rouva;

Paennut päivän valo on, ja meidät

Pimeys yllättää.

Nämä lyhyet puhelut pitkän valtiollisen keskustelun jälkeen

ovat ikäänkuin pitkäisen leimauksia, jotka rotkoisilla vuorilla

matkustaville hetkeksi paljastavat uhkaavat vaarat.

Desdemona on äkkiä epuuttamattoman varmasti saanut itselleen selväksi,

mitä Othello oikeastaan epäilee. Mies on "syytänyt hänelle sellaisia

ilkeitä, raskaita sanoja, ettei uskollinen sydän voi niitä kestää",

ja poistunut vihoissaan. Emilia seisoo murheellisena ja huolissaan

emäntänsä vieressä:

EMILIA. Kuin voitte, hyvä rouva? Kuinka voitte?

DESD. Kuin öisin puoleks' unessa.

EMILIA. Kuink' ompi herran laita, rouva hyvä?

DESD. Kenenkä?

EMILIA. Herrani.

DESD. Ken on sun herras?

EMILIA. Hän, joka teidänkin on, rouva hyvä.

DESD. Ei herraa mulla; mulle älä puhu:

En itkeä mä voi; en vastata,

Pait kyynelillä.

Linnaansa piiritettynä saa Macbeth tiedon kuningattaren kuolemasta:

MACBETH. Hän olis saanut toiste kuolla;

aikaa Kyll' olis ollut sille sanomalle.

Othello katselee astuessaan nukkuvan vaimonsa makuuhuoneeseen tuota

viattomuuden ja kauneuden kuvaa ja takertuu kaikin voimin horjuvaan

päätökseensä, jott'ei joutuisi alakynteen:

OTHELLO. Hän syys' on, sieluni, hän syyss' on! — Missä?

Sit' en ma teille, puhtaat tähdet, virka! —

Hän syyss' on! —

Niin nopea ja määrätty on Shakespearen havaitsemus, että hän on usein

saattanut pulaan parhaimmatkin tulkitsijansa. Näyttelijä Fechter,

joka ei löydä näissä sanoissa mitään mieltä, panee Othellon nostamaan

maasta Desdemonan kädestä pudonneen peilin, ja tarkastellessaan

siinä ruskeiden kasvojensa kuvaa, huudahtamaan: "Tuon on syy". Yhtä

puutteellisella ymmärtämyksellä kirjoitti itse Garrickkin Macbethille

erityisen kuolinpuhelun, joka alkoi näin:

Se tehty on; tää elon näytelmä

Jo kohta päättyy;

ja lausuili sitä asiaan kuuluvine kuolonkorahduksineen ja

tuskanväänteineen täpötäysille huoneille. Tämänlaiset seikat

synnyttävät jokaisessa Shakespearen ihailijassa halun — ainakin kun

suuret murhenäytelmät ovat kysymyksessä — armotta tuomita koko teaterin

viralta pois.

Totta onkin, etteivät Shakespearen paraimmat kohdat erikoisesti vaikuta

näyttämöltä. Nämä tiheään ahdetut lauselmat tuntuvat vain epäselvältä

pauhinalta; ne tulevat ja katoavat, niitä ei voi lausua tarpeellisella

ponnella, eikä niin, että niitä voisi täysin päästä käsittämään sillä

väliajalla, joka ne eroittaa seuraavasta mietelmästä; ja kun lukija

ne ymmärtää, niin ei hän tunne halua taputtaa käsiään; ne valtaavat

hänet kokonaan hänen ajatuksensa joutuvat toimintaan, ja hän on

iloinen, kun hän saa olla vapaana näyttelemisen ja näyttämöesityksen

häiritsevästä vaikutuksesta. Murhenäytelmällä ei ole suinkaan mitään

yksinoikeutta niihin; missä vain asema kärjistyy, astuu hämmästyttävä

todellisuustajunta näkyviin. Vanha toveri, uusi kuningas Henrik

Viides on hyljännyt Falstaffin, julkisesti työntänyt hänet luotaan

ja häväissyt häntä kaiken kansan kuullen. Hän seisoo yleisön

joukossa, katselemassa kruunausjuhlallisuuksia, Tyhjäsen rinnalla,

jolta hän on puijannut rahoja, jota hän on pettänyt kehuskelemalla

kuninkaallista suosiotaan ja jota hän on pitänyt pilkkanaan; hän

kuuntelee kuninkaan ankaraa tuomiota, ja katselee, kun se on loppunut,

poistuvaa juhlakulkuetta. Mitä juonia, mitä juttuja keksiikään

hän nyt, peittääkseen tämän ilmeisen ja julkisen häpeänsä? Ell'ei

Shakespeare olisi meille sitä sanonut, emme olisi ikinä osanneet

arvata, miltä kannalta Falstaff ottaa iskun. Hän kääntyy varsin

levollisena kumppaniinsa ja sanoo: "Herra Tyhjänen, olen teille velkaa

tuhat puntaa." Merkitseepä jotakin olla iloluontoinenkin ja tunnustaa

totutun tavan mukaan tosi olojen huutava ristiriita. Yhtä vakuuttava on

Parollesinkin itseluottamus, kun hänen pelkuruutensa ja konnankoukkunsa

ovat paljastetut: "Olen kiitollinen sentään; jos mulla nyt olisi

suuri sydän, niin se jo tästä halkeaisi — onpa toki hyvä, että minun

sydämeni on niin vaatimatonta lajia. Kapteeninarvoni on nyt ollutta ja

mennyttä! Mutta pitäisikö minun sen takia lakata syömästä, juomasta ja

makaamasta? Tästedes täytyy minun elää sillä, mitä olen: niukaksipa se

taitaa käydä."

Shakespeare uskalsi seurata henkilöitänsä aina noihin personallisuuden

hämäriin lymypaikkoihin asti, minne ahdistettu ihminen on joutunut

saarroksiin ja missä se rohkenee, niin kurja ja suojaton kun onkin,

julistaa itsensä lakia ja yleistä mielipidettä suuremmaksi.

Shakespearen eläväksi tekevä kyky esiintyy ehkä selvimmin siinä

hartaassa huolellisuudessa, millä hän joskus käsittelee sivuhenkilöitä,

joilla varsinaisen juonen kanssa on jokseenkin vähän tekemistä.

Nuorella Osrickilla ei _Hamletissa_ ole muuta toimittamista kuin

tuoda Laerteen taisteluunvaade Hamletille. Shakespeare piirtää hänen

kuvansa; saamme tietää hänen olevan maatilanomistajan, ja huomaamme,

että hän on moitteeton hovimies. Hamlet ja Horatio puhuttavat häntä

aika pitkältä, ja hänen oma haastelunsa osoittaa, kuinka huolekkaasti

hän tahtoo noudattaa kaikkia hovi-elämän määräyksiä ja muodollisuuksia.

Hän on olemassa — siitä ei epäilystäkään — pelkästään sen takia, että

Hamlet voisi häneenkin purkaa sukkeluuksiaan ja raskasmielisyyttään.

Sillävälin kun mieli on tykkänään kiintynyt murheensynkkiin odotuksiin,

kun se sisimmässään hautoo suuria suruja tai aavistaa toivotonta

loppua, kulkevat jokapäiväisen elämän pikku-puuhat tavallista

latuaan: pöytiä katetaan, kohteliaisuus-lauselmia vaihdetaan ja

yhteiskunnan monilukuiset pyörät pyörivät vanhassa tahdissaan. Osrick

edustaa ylhäisiä piirejä; hänen puheensa koskee hienoja tapoja,

miekkailutaitoa ja lyödyn vedon erinomaisuutta. Kuinka kaukaiselta,

kuinka unenkaltaiselta tämä näyttäneekään Hamletista ja kaikista,

jotka tuntevat hänen salaisuutensa! Mutta tämä kurja seurapiiri

on todenperäinen, olennainen ja mahtava suunnattoman ankaroine

tapoineen ja säännöksineen. Shakespeare todistaa sen todenperäisyyden

esittämällä meille siitä elävän edustajan. Hän olisi saattanut uskoa

taisteluunvaateen viemisen jollekin näyttämö-avustajalle ja päässyt

koko jutusta parilla rivillä. Tekemällä siitä täydellisen kohtauksen,

lisää hän viimeisen piirteen Hamletin synkkään ihmiskarsauteen ja

hankkii viimeisen tilaisuuden hurjan ivatuulensa purkamiseen.

Vieläkin merkillisemmän todisteen Shakespearen luovan neron

uhkuvasta runsaudesta saamme hänen ylimääräisistä, tarpeettomista

henkilökuvistaan. Muutamat hänen henkilöistään häiritsevät häntä

elonvoimallaan, kieltäytyvätpä vielä täyttämästä niitä tehtäviä,

joita varten ovat luodut. Bernardine, näytelmässä _Mitta Mitasta_

on yksi näitä kapinallisia. Italialaisessa lähdetarinassa antautuu

Isabella veljensä hengen pelastaakseen tuolle konnamaiselle

sijais-hallitsijalle, joka heti rikkoo lupauksensa ja surmauttaa

Claudion vankilassa. George Whetstone, joka käsitteli samaa aihetta

ennen Shakespearea, lievensi toisen näistä hirmu-tapauksista; hänen

mukaelmassaan saadaan vanginvartija taivutetuksi vaihtamaan Claudion

pää erään hiljan mestatun rosvon päähän. Shakespearen näytelmässä

tapaamme Claudion ohella erään toisen vangin, nimeltään Bernardine,

joka on tuomittu kuolemaan ja josta nyt pitäisi tulemaan Claudion

sijainen. Hän on synnynnältään mustalainen, "mies, joka ei pidä

kuolemaa juuri juopuneen unta kamalampana; ei sure eikä huolehdi

eikä pelkää ei menneitä, ei nykyisiä eikä tulevaisia; ei pidä väliä

kuolevaisuudestaan, ja on kuitenkin hurjanrohkea kuolevainen." Kaikki

on valmistettu vaihtoa varten, ja Bernardine kutsutaan jo esiin

kuolemaan lähteäkseen. Silloin tapahtuu kumma seikka. Bernardine,

joka oli vain pelkkä koneiston osa, rupeaakin elämään ja tulee niin

rakkaaksi tekijälleen, että hänen mestaamisensa tuntuu mahdottomalta.

Ei Antigonuksen murhaajallakaan ole sydäntä panna Bernadinea hengiltä.

Täytyy löytää joku pelastava syrjäpolku; valepukuinen herttua saa sen

mielipiteen vallalle, että Bernardine tällä hetkellä on sopimaton

kuolemaan, ja vankilan johtaja esittää sen tervetulleen uutisen, että

eräs Ragozine-niminen merirosvo, joka on täsmälleen Claudion näköinen,

on juuri kuollut vankilassa kuumeeseen. Näin jää nyt Bernardine,

joka oli syntynyt hirttonuoraa varten, toimettomaksi koppiinsa,

kunnes näytelmän lopulla häntä hyväntahtoisesti muistetaan ja hänet

armahdetaan. Varsinaiseen juoneen ei hän siis vaikuta sitä eikä tätä,

mutta jos hänet olisi jätetty pois, olisi häntä kipeästi kaivattu. Hän

edustaa hienosti ylhäisen-ylpeää luonnonlaatua. Tässä pelkurimaisuutta

ja hätäilevää levottomuutta kiehuvassa ilmapiirissä on hän yksinään

kylmäverinen ja väliäpitämätön. Hän kohtelee pyöveliäkin aivan kuin

renkiään: "No, Abhorson? Mitä uutta sulle kuuluu?" Hänen luonteensa

lujuus on järkähtämätön: "En suostu kuolemaan tänään, ja sillä hyvä!"

Ne, jotka haastelevat hänen kanssaan, herttua ja juomanlaskija, ottavat

alemman kansan nöyrän äänensävyn. "Kuulkaahan toki —" sanoo herttua,

mutta hänet keskeytetään: "Ei sanaakaan: jos teillä on jotakin minulle

sanomista, niin tulkaa koppiini; sillä muualle en mene tänään." Ja niin

palaa mustalainen jatkamaan kemujaan olkipatjalleen. Siinä verraton

kuva maankiertäjä-aatelismiehestä; siinä sai Shakespearen kuulijakunta

oivan lahjan.

Muutamain kuuluisimpain näytelmä-henkilöiden laita on jokseenkin

samanlainen kuin Bernardinen; Shakespeare pitää heistä kovasti ja

kuvaa heitä niin suurella myötätunnolla, että he vetävät katsojan

mieltymyksen puoleensa suuremmassa määrässä kuin mitä juonen yleinen

suunta vaatisi tai melkeinpä mitä se sallisi. Se hyvin erilainen

tapa, jolla huomattavat näyttelijät ovat tulkinneet Shylockin osaa,

perustuu ristiriitaan Shakespearen noudattaman tapahtumain kulun ja

tämän juutalaisen luonteen välillä, sellaiseksi kuin se muodostui

hänen käsissään. Muutamat näyttelijät, pitäessään juonta silmällä,

ovat panneet pääpainon hänen kostonhimoonsa, viekkauteensa ja

viattoman veren janoonsa. Toiset ovat taas, Shakespearen myötätunnon

vakuuttamina, esittäneet niin säälittävän ja inhimillisen olennon,

että oikeusistuimen tuomio otetaan vastaan ilman yleistä riemastusta,

että Portia näyttää hiukan taitavaa silmänkääntäjää paremmalta,

ja että Gratianon osan näyttelijä, jonka tehtävänä on pilkaten ja

ivaten riemuita tuon yksinäisen, murtuneen vanhuksen kohtalosta,

täydellisesti menettää katsojain suosion. Vaikeus johtuu itse

näytelmästä. Lähdetarinan juutalainen on keskiaikaisen mielikuvituksen

hirmuluoma, ja juoni vaatiikin melkein tuollaista hirviötä, jos sen

mieli näyttämöltä tehdä järisyttävän vaikutuksen. Shylock on ihminen,

ja ihminen, jota vastaan rikotaan enemmän, kuin hän itse rikkoo.

Hän on yksi noita Shakespearen henkilöitä, joiden äänen me tunnemme

monien joukosta, joiden erikoiset puhetavan omituisuudet ovat heille

niin luonteenomaisia. Antonio ja Bassanio ovat kalpeita varjoja vain

verrattuina tähän laihaan, synkeään ilmiöön, jonka oman kansanheimon

rakkaus on yhtä syvä kuin kiintymys elämään; joka puolustaa

ihmisyysaatetta ennakkoluulojen julmuritöitä vastaan; jonka vihassakin

on pohjimmalla jonkunlaisen isänmaallisen intomielen jaloutta;

jonka sydäntä liikuttavat hellät muistot keskellä varastettujen

kultakolikoiden takia pusertuvia voivotuksia; joka sitten lopulta

poistuu vastustelematta, solvausten ja unohduksen uhrina.

Ma pyydän, suokaa minun mennä täältä;

Voin pahoin. Kirja lähettäkää jälkeen,

Sen alle kirjoitan.

Näin loppuu Shylockin murheellinen tarina, ja ilma on sen

vaikutuksesta raskas vielä kauan sen jälkeen, kun lemmenleikittely

on alkanut uudelleen. _Venetian Kauppiaan_ viides näytös on mitä

hienoin romantillinen huvinäytelmä; mutta se on vain tervetullut

virkistyskeinona, se ei muodosta oikeata ratkaisua. Tuo kostonjanoinen

juutalainen, jonka musertavan tappion pitäisi lisäämän onnen

riemuvoittoa, ottaa valtaansa koko näytelmän, ja hänen muistonsa

heittää näihin ihaniin loppukohtauksiin vasten tahtoaankin sydämettömän

kevytmielisyyden varjon.

Huomattavin kaikista tämäntapaisista henkilöistä on kuitenkin Falstaff,

joka alkuperäisesti oli aiottu — mikäli voimme päättää siitä osasta,

mikä oli hänelle määrätty näytelmän suunnitelmassa — ruokottomaksi,

lihavaksi kapakkasankariksi, irstailevaksi, rivosuiseksi, arvottomaksi

hirtehiseksi. Mutta Shakespeare antoi hänelle koko sukkeluusvarastonsa

ja jonkun verran syvällistä mietiskelytaitoaankin, ja Falstaffista

tuli niin hauska ilmiö, että olemme vallan ihastuneet tuon lurjuksen

seuraan ja olemme melko lailla taipuvaiset omaksumaan hänen arvelunsa

kappaleen nimi-sankarista, prinssi Henrikistä. "Hyvä, typerä, nuori

mies", sanoo Falstaff "hänestä olisi tullut hyvä pöydänkattaja, hän

olisi leikellyt leipiä hyvin". Tälläinen arvostelu hyväksyttynä tekisi

hölynpölyä koko näytelmän rakenteesta; ja Shakespeare onkin Falstaffia

ylistellessään vallan vähällä tehdä siitä hölynpölyä. Hän pelastautuu

väkinäisin, milteipä väkivaltaisin keinoin pälkähästä, valmisteltuaan

tietä prinssin luonnottomalla ja viisastelevalla yksinpuhelulla:

Ma teidät tunnen; vielä jonkun aikaa

Irstaita laiskan ilveitänne autan,

Mut näin vaan jäljittelen aurinkoa

— j.n.e. parikymmentä riviä tai enemmänkin, aivan kuin jonkun

kehnon opetusnäytelmän alkupuheesta otettua. Onpa todellakin

näytelmän suunnitelma joutunut kurjaan asemaan, kun sen täytyy

pystyttää tälläisiä puolustuskojeita Falstaffin purevan arvostelun

ja pilapuheiden tykistöä ja hänen hupaisen seuransa vaarallisia

etuvarustuksia vastaan.

Näissä kuuluisissa kohdissa hämmentää Shakespearen mielikuvituksen

hedelmällisyys jonkun verran suunnitelman ääriviivoja ja hajoittaa

katselijain myötätunnon. Ilman määrättyä mielenkiinnon tai myötätunnon

suuntaa ei näytelmä ole mikään näytelmä, vaan sotkuinen ainekoko tai

kirjava paikkaustyö. Kreikkalaiset turvasivat yhteyden säilymisen

kuoron avulla, joka oli välittäjänä näyttelijäin ja katselijain

kesken, piti tarkkaavaisuutta vireillä, selitti tapahtumia ja opasti

tunteita oikeaan suuntaan. Shakespeare ei käytä kuoroa, mutta

saavuttaa saman päämäärän toista tietä. Melkein kaikissa hänen

näytelmissään vallitsee joku kyllin selvä näkökanta; siinä on aina

joku henkilö tai henkilöryhmä, jonka silmillä näytelmän tapahtumia on

katseltava, jos mieli nähdä niitä oikeassa valossa. Toiset henkilöt

ovat häntä lähempänä kuin toiset. _Lemmen Kujeita_-nimisen näytelmän

johtavaa ajatusta emme voi nähdä Armadon silmillä, yhtä vähän kuin

_Loppiais-Aaton_ Malvolion silmillä. Mitähän syntyisi _Hamletista_,

Poloniuksen näkökulmasta katsottuna? Sadoittain tutkimuskokeita ja

väitöskirjoja mielipuolisuuden oireista; mutta Shakespeare ei saisi

osakseen yhtään ymmärtämystä eikä myötätuntoa. Sen lisäksi vaihteleksen

katsantokanta aina tasasuhtaisesti vuosien vieriessä. Olisi turhaa

yrittää lukea _Romeota ja Juliaa_ rouva Capuletin ajatuspiirissä;

ei edes niin tyyni ja kokenut opas kuin Lorenzo-munkki kykenisi

johdattamaan meitä näytelmän salatuimpiin syvyyksiin. Toiselta

puolen eivät taas ne voi oikealla ymmärtämyksellä lukea _Myrskyä ja

Talvista Tarinaa_, joiden mielenkiinto on keskittynyt Mirandan ja

Ferdinandin tai Florizelin ja Perditan ympärille. Puhuessaan Juliasta

ja Mirandasta, vertaa Heine heitä aurinkoon ja kuuhun. Mutta siihen

tulee lisätä, että kuunpaiste on vain auringon valon heijastusta;

ja Mirandan ylimaallinen kauneus onkin jonkunlaista heijastusta. Me

pidämme suuresti Mirandasta ja Ferdinandista, mutta me emme tunne

niinkään paljon heidän rakkaudenhehkuaan kuin heidän lemmestään

iloitsevan Prosperon hyväntahtoisuutta ja viisautta. Miranda on — se

täytyy sanoa — Prosperon Miranda. Ei kukaan nainen ole vielä koskaan

ollut rakastajaansa kohtaan sellainen — niin täysin luonnollinen,

niin ehdottoman suora ja vilpitön. Hän on pantu kokoon, sanoo rouva

Jameson, naisellisuuden todellisista alkuaineista; ja juuri tämä

alkuaineinen luonteensävy vaikuttaa enemmän kuin joku yksilönomainen

tai jyrkkärajainen piirre kypsyneemmän ihmisen mielikuvitukseen.

Shakespearen näytelmät ovat taideluomia, eikä tapahtumain ja tosiasiain

aikakirjoja. Niissä esiintyy aina joku mielenkiinnon keskusta. Muutamat

henkilöt pysyttelevät tuon yksityiskohtiinsa tarkan näkemyksen

häikäisevässä loisteessa. Toisilla, jotka liikkuvat tämän näkemyspiirin

ulkorajoilla, ei ole mitään merkitystä itsessään, paitsi suhteissaan

juuri tähän keskustaan. Shakespearen tapa ahtaa luonnoksensa liian

täyteen on joskus hyvinkin haitallinen yleisvaikutelmaan nähden.

Edmundin lemmenvehkeilyt esimerkiksi _Kuningas Learissa_ — kenestä

ne eivät tuntuisi ikävältä painolastilta? Ne kuuluvat tosin juoneen,

mutta ne eivät vähimmässäkään määrässä edistä näytelmää. Useimmiten, ja

etenkin huolellisimmin järjestetyissä näytelmissä ovat sivuhenkilöt ja

sivutapaukset aiotut kohottamaan yleisvaikutusta. Mutta heidän elonsa

ja olonsa ei ole täysinäistä eikä riippumatonta; heidät on havaittu

vain puolinaisesti, ja heillä on juuri tarpeeksi elonvoimaa kyetäkseen

suorittamaan heille määrätyn osan toiminnassa.

Suurinta osaa siitä henkilö- ja luonnetutkimuksesta, joka nyt on

niin suuressa huudossa Shakespearen tuntijain kesken, haittaa

pahasti tämän tärkeän seikan laiminlyöminen. Tutkijain täytyy

välttämättä olla viisaampia kuin Shakespeare, heidän täytyy

viimeistellä hänen luonnoksiaan hänen sijastaan ja kertoa meille

enemmän hänen henkilöistään kuin hän ikinä itse osasi aavistaakaan.

He käsittelevät jokaista näytelmää vallan kuin se olisi sakkilauta,

ja he pohtivat pulmallisia kysymyksiä, jotka eivät milloinkaan

olleet edes hänen mieleensä juolahtaneet. He muuttavat polttopisteen

paikkaa ja pakottavat kaikki asianhaarat valaisemaan tätä tai

tuota yksityiskohtaa. He suovat suurta kunniaa Shakespearen

kaikkitietäväisyydelle, mutta osottavat erinomaisen vähän huomiota

hänen taiteelleen. Näytelmä on kuin soittokone; se on soinnutettu

johonkin erityiseen äänilajiin, ja se ei sovellu enää mihinkään

muuhun. Tuo yleisesti vallalla oleva mielipide, joka kieltää

_Hamlet_-näytelmältä kaiken merkityksen, lukuunottamatta Tanskan

prinssiä, on siitä sangen havainnollinen esimerkki. Kuitenkin on

vähäpätöisempäin henkilöiden tutkiminen, ei suhteissaan Hamletiin,

vaan toinen toisiinsa, yhäti arvostelijain harjoituskenttänä. Kuningas

Hamletissa ei ole juuri olkinukkea parempi. Hän on riittävän todellinen

Shakespearen tarkoitukseen; me katselemme häntä Hamletin silmillä

ja otamme osaa Hamletin vihaan häntä kohtaan. Hänen yksinpuhelunsa

siinä kohtauksessa, missä Hamlet tapaa hänet rukoilemassa, on

täysin todenmukainen; mutta sen loppusointuiset päätössanat eivät

olisi menettäneet hituistakaan, vaikka kuoro olisi ne yleisölle

kohdistettuina lausunut:

Sanansa nousee, mieli maassa pysyy:

Ei sanoja, vaan mieltä taivas kysyy. —

Hänen veljenmurhaamisensa, vallananastuksensa ja kuningatar-kosintansa

esitetään meille sellaisina kuin ne Hamletin mieltä jälkeenpäin

kuohuttavat; on hyödytöntä lähteä tarkastelemaan niitä jossain muussa

valossa. Kun Shakespeare halusi piirtää luonnollis-kokoisen kuvan

murhaajasta, kirjoitti hän _Macbeth_-näytelmän, jossa Malcolm ja

Donalbain, lailliset kruununperijät, jäävät tykkänään taka-alalle

pääharrastusten tieltä.

Myöskin huvinäytelmissä, joissa mielenkiinto on vähemmän keskitettyä

kuin _Hamletissa tai Macbethissa_, ovat muutamat huomattavimmista

henkilöistä vain lisäluomia. Ei esimerkiksi Bassaniota _Venetian

Kauppiaassa_ tule arvostella saman mitan mukaan kuin Romeota.

Hänellä on vain vähän tilaa kuvan keski-osissa. Hän on kepeästi,

mutta selväpiirteisesti hahmostettu kaksinaiseen muotoonsa: Antonian

ystävänä ja Portian kosijana. Hän on huoleton ja seikkailunhaluinen

nuori hulivili; malli oli hyvin tunnettu ja se oli helppo tehdä

havainnolliseksi muutamin ääriviivoin. Varattomuus on hänen,

samoin kuin oli Petruchion, kosiskelupuuhiensa pahimpana esteenä.

Vasta lipaskohtauksessa osoittaa hän enemmän ajattelevaisuutta ja

tunteellisuutta, ja tuo oli epäilemättä näytelmäsepän kunnianosoitus

Portialle, jonka antautuminen voittajansa valtaan on puettu niin

ihaniin ja liikuttaviin sanoihin, että asema tulisi melkein

tuskalliseksi, ell'ei Bassaniollakin olisi vastaus valmiina runouden

runsaasta aarre-aitasta. Hänen luonteensa, hänen peri-aatteensa, hänen

ansionsa ja vikansa Portian miehenä — lukemattomia sepustuksia tullaan

yhä kirjoittamaan näistä seikoista. Shakespeare-koruompelusta on tullut

kansallinen teollisuudenhaara, joka on kylläkin viaton niin kauan kun

ei sitä erehdytä pitämään todellisena tutkimuksena. Mutta taitavatkin

tutkijat ovat joskus erehtyneet siihen vaaralliseen otaksumaan, ett'ei

Shakespearen ajatus ole peittelemättömästi lausuttuna näytelmässä:

Tiedosta oikeasta erkanevat

He kiertoteille, harhasokkeloihin,

Totuuden suuntaa mistä etsivät.

He jättävät huomaamatta, että he innokkaasti etsiessään pelastavia

sala-ajatuksia, joiden he väittävät olevan erinomaisen tärkeitä,

samalla myös antavat hylkäävän tuomion näytelmäsepän teoksista.

Shakespeare on terävä, pelottavan, ihmeellisen terävä, mutta hän on

joskus hämärä, surkuteltavan hämärä. Kaikesta tästä huolimatta tekevät

hänen enimmät näytelmänsä selvän ja välittömän vaikutuksen, jonka

mukaan näytelmää on etupäässä arvosteltava. Vaikutelma on näytelmän

ydin.

Shakespearen henkilöiden ja luonnekuvien selosteleminen ja

valaiseminen, sellaisinaan, luonnollisesta yhteydestään irroitettuina,

on jo kauan ollut hyvässä maineessa, ja on tuottanut niin muistettavia

teoksia, että olemme vaarassa unohtaa, miten yksipuolinen tuollainen

menettelytapa oikeastaan on. Erilaisten näytelmäin sankarittaret

erotetaan usein dramallisesta ympäristöstään, jotta niitä voisi

vertailla keskenään. Eipä ole hauskempaa ajanvietettä keksitty. Mutta

muistettakoon samalla, miten me opimme tuntemaan näitä henkilöitä.

Rosalindaan tutustumme Ardennian metsäin suloisessa levossa: Isabellan

näemme yksinomaan elämänsä hirvittävimmässä käännekohdassa. Portian

ja Julian kuulemme puhelevan palvelustytöilleen: Ophelialla ei ole

yhtään uskottua ystävää, joll'ei Laerteen veljellistä varoitussaarnaa

käsitetä jonkunlaiseksi kehoitukseksi purkamaan sydäntänsä. Hermia

ja Helena _Kesäyön Unelmassa_ ovat keijukaisten pilan esineinä;

Katharina on _Äkäpussin Kesytyksessä_ ihmisiä muovailevan kokeilun

uhrina. Shakespearen ihmeellinen taide esittää jokaisen heistä niin

luonnollisella tavalla ja luonnollisessa muodossa, että me unohdamme

tutustumisemme pintapuolisuuden ja tilaisuuden poikkeuksellisen

luonteen. Me luulemme tuntevamme heidät perinpohjin ja voivamme

edeltäpäin sanoa, miten jokainen heistä tulisi käyttäytymään kohtalon

vaiheissa, joihin he eivät edes voi joutua. Mitäpä jos Desdemona olisi

ollut Learin tytär ja Cordelia Othellon vaimo? Eiköhän edellisen

herkkätunteinen kiintymys ja jälkimäisen rohkea suoruus olisi johtanut

vallan erilaisiin tuloksiin? Niin me viehätymme yhä kauemmas ja

kauemmas, kunnes vihdoin älyämme pohtivamme kysymyksiä, joilla ei voi

olla mitään arvoa tutkimukselle ja joilla ei ole todellista pohjaa

muutakuin unissa. On parasta palata Shakespearen turviin takaisin ja

muistaa niitä ehtoja ja oloja, joiden alaisena hän työskenteli ja jotka

häntä vallitsivat joko valitsemansa aiheen tai yleisten näytelmää

määrääväin olosuhteiden muodossa. Tässä ei voida yrittääkään muuta

kuin valikoida muutamia näytteitä hänen suunnattomista rikkauksistaan,

muutamia tauluja hänen muotokuvakokoelmastaan ja muutamia

yleismietelmiä hänen ajatus-aartehistostaan. Kummassakin tapauksessa ei

suinkaan tule jättää hallitsevia näytelmän lakeja huomioon ottamatta,

ei edes siinä, missä niiden voima näyttää höltyvän. On jo osotettu

hänen muutamain henkilöinsä pyrkivän pois dramallisista rajoistaan

ja vaativan itselleen riippumattomuutta. Samaan tapaan esitetään

hänen mieli-mietelmiään joskus laajemmin ja perinpohjaisemmin, kuin

mitä dramallisen välttämättömyyden voidaan todistaa vaativan, ja

ne näyttävätkin näin ollen paljastavan meille hänen oman henkensä

askarruksia. Joku ajatus, joka häntä erikoisesti miellyttää, esiintyy

yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta dramallinen juoni on kaikkein

tärkein; paitsi niissä tapauksissa, joissa se on pelkkänä tekosyynä,

on juoni varsinainen näytelmänkirjoittajan kieli. Edistyessään

voimassa ja taidossa, sovellutti Shakespeare juonen yhä paremmin ja

paremmin ilmaisemaan hänen ajatustaan, niin ettei hänen suurissa

murhenäytelmissään tarvitse siitä yhtään poiketa. Tuo vanha järjestys

huvinäytelmä, historiallinen näytelmä, murhenäytelmä, antaa kyllin

todenmukaisen kuvan hänen taiteensa kehityksestä ja hänen henkensä

erilaisista suunnista. Mitä meillä vielä on sanottavaa, sen voimmekin

esittää pääasiallisesti yllämainitussa järjestyksessä.

Huvinäytelmissä tehdään melkoisia uhrauksia juonen hyväksi, ja

komillisia apukeinoja, kuten petoksia, erehdyksiä ja väärinkäsityksiä,

käyttää Shakespeare pitämään jännitystä ja mielenkiintoa vireillä.

Inhimillisen elämän ja sen heikkojen puolien ruoskimistakin esiintyy

joskus sivumennen, niin ett'ei se ole suuresti näytelmän suunnitelmaan

vaikuttanut; juoni onkin, etenkin vanhemmissa huvinäytelmissä, joskus

yhtä tasasuhtainen ja taitotekoinen kuin jonkun komillisen operan.

Yleisö tarkkasi, sehän selvää, pääasiallisesti vain tapahtumia, ja

ponnistellessaan pitämään sen huomiota valveilla, keksii hän usein

jonkun vallan uuden sommitelman, kun pääjuoni on ehtinyt luonnolliseen

loppuunsa. Niinpä _Venetian Kauppiaassakin_, kun onni jo lupaavana

hymyilee, saatetaan meidät vielä hetkiseksi sormusjutulla epävarmuuden

valtaan. Kun juonittelu Heroa vastaan, kappaleessa _Paljon Melua

Tyhjästä_, on onnekkaasti selvitetty, niin ei häntä ilman muuta

syöstä Claudion syliin; keksitään uusia mutkia, kuten esim. loistava

surukohtaus Heron muistolle, Heron, jonka tiedämme olevan elossa;

Claudiolle tarjotaan toisen neitosen kättä, ja hän ottaa sen vastaan,

kunnes viimeisessä kohtauksessa vihdoin näytetään tuon neitosen

olleenkin hänen oma, vääryyttä kärsinyt lemmittynsä. Ne, joiden tunteet

nuo esitettävät ihmiskohtalot ovat saaneet heltymään, ovat varmaankin

hyvin tuskastuneita Shakespearen tavanmukaisesti hiukan hidastelevaan

ratkaisuun. Anteeksiantamatonta ilkeyttä harjoitetaan Isabellaa

kohtaan. _Mitta Mitasta_-näytelmässä, kun valepukuinen herttua, joka

koko ajan on ollut kappaleen hyvänä enkelinä, johtaa hänet siihen

harhaluuloon, että hänen veljensä on kuollut ja saa hänet näin

esittämään valituksiaan avonaisella kadulla, jotta herttua siten saisi

tilaisuuden leikkiä kissaa ja hiirtä konnamaisen sijaishallitsijansa

kanssa. Kaikki tämä on tapahtunut sen takia, selittää hän, että juttua

Angeloa vastaan voitaisiin ajaa

Kylmästi, asteittain ja muodoin selvin;

mutta todellinen syy on kuitenkin dramallinen: ratkaisevat tapaukset

ovat säästettävät loppuun. Ja niin uhrataan Isabella, joka kyllä olisi

ansainnut kuulla totuudenkin, näytelmän juonen hyväksi.

Huvinäytelmäin pohjaksi valittuja tarinoita tapaa suurin määrin sen

aikuisissa novelleissa. Muutamat niistä, kuten esim. _Erehdysten

Huvinäytelmän tai Windsorin Iloisten Rouvain_, eivät yleisissä

ääriviivoissaan juuri ensinkään eroa kompakirjojen sukkelista

jutuista. Miehiä ja naisia esitetään huvittavain kokeilujen tai

oikullisten sattumain uhreina. Nuo juonittelut ja ilvehtimiset, joita

näissä näytelmissä on niin viljalti, tuskin johtaisivat todellisessa

elämässä onnekkaaseen loppuun. Viattomalla pilapuheella voi useinkin

olla aivan odottamattomat, milloin hyvinkin surulliset, milloin

häpeälliset seuraukset. Shakespeare sovittaa Sadan Hauskan Kertomuksen

hyväntahtoisen pilan eläviin ihmisiin ja todellisuuden rajoihin,

eikä häntä kuitenkaan voida syyttää sydämettömyydestä. Hän täyttää

aiheensa niin ihanasti runouden ja mielikuvituksen tenhovoimalla, hänen

henkilönsä ovat niin henkeviä, hyvänluontoisia ja neuvokkaita, toiminta

vierii eteenpäin sellaisen pauhaavan iloisuusmyrskyn kannattamana ja

sitä lieventää niin syvä inhimillisen tunteen sävy, että yleisvaikutus

jää suloiseksi ja miellyttäväksi. Puhtaiden huvinäytelmäin henkilöt

luottavat niin rohkeasti onnekkaaseen kohtaloonsa, että he voivat

leikkiä sillä, pitää sitä pilanaan ja saattaa sen koettelemuksiin,

joissa heikommat ainekset murtuisivat He vallitsevat aina olosuhteita,

eivätkä hämmästyttävimmätkään yllätykset saata heitä hämille tai

masennuksiin. Eräässä mielessä kapinoivat he myös, kuten murhenäytelmän

sankarit ja sankarittaret, kohtaloa vastaan. Mutta kohtalo esiintyy

huvinäytelmän mailla lempeämmässä ja oikukkaammassa muodossa: onnena,

jonka rattaat kiepahtelevat sinne ja tänne ja joka mielellään noudattaa

iloisen sydämen toivomuksia. "Kuka voi kohtaloansa väistää?" sanoo

Othello. "Tämäpä oli onnen potkaus; kaikki käy onnenkaupalla", sanoo

Malvolio luullessaan päässeensä Olivian erityiseen suosioon; "Jupiter,

enkä minä, on kaiken tämän aikaan saanut, ja hän olkoon ylistetty".

Valepukuisen Violan kiehtomana tulee Olivia samaan uskontunnustukseen:

Oi, mitä teen, en itsekään ma tiedä;

Älyltä silmä saattaa vallan viedä.

Jumalan sallimus, ma tahtos teen:

Ja nyt se tulkoon, mik' on tullakseen!

Ja samaan tapaan lausuu Violakin luottamuksensa:

Sun, aika, täytyy tämä selvittää:

On liian tiukka mulle solmu tää.

Ne vaikuttimet ja intohimot, jotka muodostavat ihmisen elämän

onnekkaaksi tai onnettomaksi, näyttävät saavan voimansa jostakin

ihmistä korkeammasta lähteestä, eikä ihminen voi niitä siis vallita

eikä rajoittaa. Shakespeare tekee niistä itsenäisiä voimia ja

ruumiillistuttaa ne usein niihin yliluonnollisiin olentoihin, joita hän

näyttämöllään esittää. Hänen noita-akkansa, haamunsa ja keijukaisensa

eivät tule kutsumatta; ne ovat ihmismielen varjoja ja heijastuksia,

kuvastimen hahmoja, jotka hämmästyttävän tarkka sieluntuntemus on

henkiin manannut ja jotka ihmisen hallitsijoina ovat vapaat hänen

tahtonsa vallasta. Macbeth joutuu kunnianhimonsa synkkien viittausten

kiihottamana tekemisiin velhovaimojen kanssa, ja siitä hetkestä lähtien

kiitää hän pelottavaa vauhtia rikosten kuiluja kohti. Hamlet ottaa

isänsä surman synkistämänä ja äitinsä uskottomuuden kalvamana vastaan

haamun sanomat, jotka kypsyttävät hänen epäilynsä ja kostomietteensä,

ja tekevät hänestä siitä lähtien aseen kohtalon käsissä. _Kesäyön

Unelmassa_ näyttävät nuo epävakaisen lemmen selittämättömät oikut

ja vaiheet olevan keijukaisten työtä, jotka huvikseen, pahaa

tarkoittamatta, leikkivät ihmisten heikkouksilla. Silmäin pyyntö, joka

on Shakespearen varhaisemmissa satunäytelmissä liikkeelle panevana

voimana, esiintyy monin ihanin ja haaveellisin muodoin, kääntyy milloin

intohimoksi, milloin oikuksi, ja johdattaa uhrinsa vastustamattomasti

aavistamattomille perille. Se luo itse omat arvonsa eikä välitä

vähääkään järjestä. Tämän nuorekkaan, valoisan lemmen opin esittää

Helena _Kesäyön Unelmassa_:

Mik' arvotonta, turhaa, halpaa on,

Voi rakkaus oloon nostaa, arvohon;

ja sitä valaisee hyvin selvästi Titanian mieletön hurmaus. Sitä

selittää jälleen herttua _Loppiais-Aatossa_:

Oi, lemmetär, kuin liehakoit ja liekut!

Kuin valtameri avara on helmaa,

Mutt' joka siihen joutuu, olkoon vaikka

Kuink' arvokas ja ylväs, tuokiossa

Se laskee arvossa ja arviossa.

Niin mielihaaveita on lempi täynnä,

Ett' on se itse suurin mielihaave.

Parhaan Selityksen näihin nuoruudenajan näytelmiin antavat kuitenkin ne

kuuluisat säkeet, joissa Marlowe, kuvatessaan miten Leander näki Heron

ensikerran, ihanasti ylistää "rakastuneen katseen tenhovoimaa":

Ei vallassamme viha, rakkaus,

Lait säätää tahdollemme kaitselmus.

Kilpailijaa ken kahta katsastaa,

Vain toiselle hän voiton toivottaa.

Kahdesta taasen kultaharkosta

Vain toiseen meill' on mielenkiintoa.

Ei syytä tiedä kenkään, riittäköön:

Jokainen silmiänsä käyttäköön.

Sydäntä kellä kylmään harkintaan,

Se lempimään lie tuskin luotukaan.

Tämän ikivoiman uhriksi joutuminen on yhtä väistämätön ja odottamaton

kuin kuolema; kutsumus kuuluu kaikille: ilvehtijälle ja hovimiehelle,

itsepäisille nuorukaisille ja vakaville neitosille, hyppyyttäen

heitä lemmen karkelossa läpi sen iloisten seikkailujen vilinän, jota

Shakespearen huvinäytelmät ovat. Ei kukaan ole kutsua kuulematta,

kukaan ei huoli ryhtyä kulujaan laskemaan. Nuoret keikarit, joilla

ei ole vähintäkään aikomusta ruveta aviomiehiksi, joutuvat paulaan

heti ensi nykäisyllä ja juoksevat suoraan kohtaloaan päin. Hienot,

yksinäisyydessä ja ylellisyydessä kasvatetut neitoset pukeutuvat

äkkiä matkatamineisiin ja seuraavat pakenevia rakastajiaan metsien

syvyyksiin taikka vieraan valtijaan hoviin. Valepukeutumiset ja

yhtänäköisyys-erehdykset, jotka muodostavat huvinäytelmäin pääjuonen,

eivät enään esiinny murhenäytelmissä. Nuoruus on halukas laajentamaan

tapauksia ja jouduttamaan elämänaskeleita. Mutta sama maailma, joka

näytti niin hitaasti siirtyvän paikaltaan, liikkuu taas, kun kerran

on alkuun päässyt, liiankin vinhaan. "Tahtoisin rakentaa majani

tähän", sanoo Charles Lamb vakavimmassa kirjoitelmassaan; "Minä tyydyn

pysymään alallani siinä ajankohdassa, johon olen saapunut; minä ja

minun ystäväni emme tahdo olla nuorempia, rikkaampia emmekä kauniimpia.

Minä en tahdo, että vanhuus minut riuduttaisi tai että minä putoaisin

kuin kypsä hedelmä hautaan". Nämä ovat miehen sanoja, joka tunsi

elämän suuret surut. Kun Shakespeare henkisten voimainsa kukkuloilla

sai todellisuusmaailmasta niin sanoaksemme rautaisin ottein kiinni,

heitti hän syrjään kaikki ne koneelliset apuneuvot, joilla hän oli

vilkastuttanut ja elähyttänyt varhaisempia huvinäytelmiään. Hän oppi

muunmuassa senkin, että taistelussa kohtaloa vastaan ei ihminen ole

metsästäjänä, vaan otuksena, ja että jalosti kestetty tappio on hänen

ainoa mahdollinen voittonsa. _Learin ja Othellon_ runoilija oli sitäkin

sopivampi tätä taistelua esittämään, kun hän oli tuntenut nuoruuden

rajattoman riemun ja kuohuvat tunteet. "Oi Jumalani", huudahtaa Hamlet,

"minut voitaisi sulkea pähkinän kuoreen ja minä pitäisin kuitenkin

itseäni äärettömäin avaruuksien kuninkaana; paha vaan, että minulla

on ilkeitä unia". _Kesäyön Unelma_ ei kuitenkaan näihin kuulunut.

Ensimäisten huvinäytelmäin rauhallinen sopusointu antaa parhaat takeet

myöhempäin synkkäin kappalten todenmukaisuudesta; meidän ei ole tarvis

langeta siihen epäilyyn, että sävelten epäsoinnut johtuisivat jostakin

viasta itse soittokoneessa, tai että runoilijan ympärille laskeutuva

yö olisi sokeuden yötä. Hänen murhenäytelmänsä saavat sitäkin

juhlallisemman, vakavamman leiman, kun muistamme, että niiden synkeään

mailmankatsomukseen oli tullut mies, joka oli vanhassa ihmisrakkauden,

sopusuhtaisuuden, hilpeyden ja iloisuuden valinahjossa muovaeltu.

Kun iloisuus vaimeni, ja Shakespearen mieli alkoi kääntyä tragillisiin

ongelmoihin, otti hän viimeisten synkeäsävyisten huvinäytelmäinsä

aiheet yhä vanhasta tyhjentymättömästä lähteestään. Italialaisen

novellin pitkä ja loistava historia kolmanneltatoista kuudennelletoista

vuosisadalle osoittaa hahmopiirteissään sen kehityksen ja ne

muutokset, jotka Shakespearen huvinäytelmissäkin esiintyvät. Se alkoi

ranskalaisten lemmenlaulajain ilakoivista kyhäilyistä lainatuilla,

sukkelilla, haaveellisilla jutelmilla. Boccaccion valtainen henki vei

sen lähempään yhteyteen todellisen elämän kanssa. Hän, Boccaccio,

piti tosin hyvänään osan noita karkeita ja mahdottomia pilajuttuja,

jotka ammoisista ajoista ovat maailmaa kierrelleet; mutta hän

sekoitti niihin toisenkinlaisia tarinoita, joilla hän osaa herättää

osanottoa ja ihmettelyä, kertoessaan näitä mieleenpainuvia jutelmiaan

intohimon voimasta. Hänen etevimmät oppilaansa kuudennellatoista

vuosisadalla olivat Bandello ja Cinthio, joille molemmille Shakespeare

on paljosta velkaa. Näiden miesten kautta otti novelli vielä aimo

askeleen todellisuutta kohti. Bandello vakuuttaa kaikkien novelliensa

perustautuvan hänen oman aikansa todellisiin tapahtumiin; Cinthio

väittää rakentavansa tarinansa myös tositapausten pohjalle ja pyrkii

esittämään niissä vaikeita ongelmia inhimillisen elämän aloilta.

Novellikirjailijat ajavat yleensä hyvin mielellään takaa joitakin

siveydellisiä tarkotusperiä; mutta näiden renesanssikirjailijain

lähtökohta oli etupäässä tieteellinen. He väittävät tuovansa arvokkaita

lisiä ja aineksia ihmisluontoa tutkivalle tieteelle, jonka saavutuksia

pitäisi sitten sovellutettaman käytäntöön. He ovat yksityiselämän

Machiavellejä. Tämän aikakauden uuden uutukaisen vapauden hurmaamina

ajelehtivat ihmiset ikäänkuin tuntemattomalla, petollisella merellä,

ja suuri oli heidän ilonsa, kun he saivat novellikirjailijain

merikorttien opastamina tutustua hyvän ja huonon onnen äärimmäisiin

mahdollisuuksiin, rikokseen ja kurjuuteen, uljuuteen ja sankaritöihin.

Hämmästyttäviä tapauksia ja seikkailuja vilisevälle elämälle nämä

tarinat muodostivat jonkunlaisen esikuva- ja näytevaraston. Geoffrey

Fenton, Bandellon englannintaja, puolustaa niitä juuri tällä

perusteella. Hän kutsuu novelleja "kaiken tietämisen verrattomaksi

aarre-aitaksi ja ehtymättömäksi lähteeksi", ja sanoo niiden antavan

meille "esimerkkejä kaikista tapauksista, jotka vain voivat sattua;

ne johtavat meitä sekä hyvää jäljittelemään ja rikosta kammoamaan

että karttamaan vallitsevaa turmelusta, samalla kun ne varoittavat

meitä kaikesta pahasta ennenkuin olemme ehtineet siihen langeta".

"Nämä siunausta tuottavat tarinat", jatkaa hän, "viehättävät meitä

levittämällä silmiemme eteen todenmukaisen kuvasarjan ikivanhoista

tapauksista, ylistämällä hyviä, rohkeita henkilöitä ja tekoja, ja

synnyttävät meissä halun astua heidän mainehikkaita polkujaan. Ja

toiselta puolen taas, katsellessamme sitä hirveätä kohtaloa ja niitä

kauheita kokemuksia, jotka ovat tulleet erinäisten kurjain ihmislasten

osaksi, näemme me näin edessämme ne kaksi äärimmäistä rajapylvästä,

joiden välillä ihminen heikkoudessaan huojuu; ja ehkäpä toisten

ihmisten vahinkojen näkeminen herättäisi meissä pyrkimyksen välttää

samanlaisia vastoinkäymisiä itsemme suhteen". Nämä italialaisen

novellin vakavammat piirteet kuvastuvat Shakespearen vakavammissa

huvinäytelmissä, etenkin kappaleissa _Lopussa Kiitos Seisoo_, joka on

muovaeltu eräästä Boccaccion kertomuksesta, sekä _Mitta Mitasta_, jonka

juoni on lainattu Cinthiolta. Näiden näytelmäin, samoinkuin _Venetian

Kauppiaankin_, pohjana ja perusjuonena ovat omantunnon kysymykset, ja

Shakespeare käyttelee aihettansa tavalla sellaisella, että hän saa

mieliin painumaan oman älykkään ja syvällisen siveysoppinsa opetukset.

Molempia näytelmiä ovat etevät tutkijat pidelleet melkoisella

vastenmielisyydellä; mutta heitä ovat kai näytelmäin aiheet enemmän

kauhistuttaneet kuin Shakespearen tapa käsitellä niitä. _Mitta

Mitasta_-näytelmästä sanoo Hazlitt: "Se on näytelmä, joka on yhtä

täynnä neroa kuin viisautta. Mutta aiheen luonnossa esiintyy niin

sanoaksemme perisynnin turmelus, mikä estää meitä siihen sydämellämme

kiintymästä... Siinä vallitsee ylipäänsä intohimon puute; tunteet

pysyvät aina samalla asteella; kaikilta suunnilta saa myötätuntomme

töytäyksiä ja pettymyksiä osakseen". Tuollainen vastenmielisyyden

tunne johtuu epäilemättä osaksi siitä melkein sietämättömästä

kahdenvaiheesta, joka on näytelmän aiheena. Isabellalle asetetuista

vaihto-ehdoista ei juuri kumpainenkaan voi johtaa riemuvoittoihin; ja

Shakespeare peräytyy itsekin valitsemisen seurausten edestä. Mutta

totta on myös, että Shakespeare tässäkin näytelmässä, kuten useissa

muissakin, suurelle osalle lukijakuntaansa on liian kaukolentoinen ja

voimakas, liian vapaamielinen myötätuntonsa jakelussa ja liian rohkea

hyväksymään minkälaisia tapahtumia tahansa. Hänen esikaupunkinsa

eivät ole heidän esikaupunkejaan, eikä hänen siveysoppinsa heidän

siveysoppiansa. Hazlitt on itse parhaimmassa mietelmässä, mikä on

milloinkaan lausuttu Shakespearen siveellisistä periaatteista,

antanut asiaan selvityksen. "Shakespeare", sanoo hän, "oli eräässä

mielessä vähäisin siveysopin saarnaaja kaikkien kirjailijain joukosta;

sillä se siveysoppihan, jota tavallisesti siksi kutsutaan, perustuu

vastenmielisyyden ja inhon tunteisiin; mutta hänen kykyjänsä oli

juuri osata myötätunnolla sulautua ihmisluontoon ja kaikkiin sen

ilmenemismuotoihin, sen eri asteisiin, sen maassamatamiseen ja sen

korkeaan lentoon". Siinäpä juuri onkin Shakespeare-arvostelun ikuinen

vaikeus, että arvostelijat ovat paljon, paljon siveysopillisempia kuin

Shakespeare itse ja niin paljon kokemattomampia. Hän vetoo järkeen,

ajatukseen, ja he vastaavat siihen asettamalla kaiken kansan nähtäviin

hienostuneen makunsa. Enimmät niistä, jotka ovat kirjoittaneet jotakin

kappaleesta _Mitta Mitasta_, ovat yhtä mieltä eräiden Goldsmithin

huvinäytelmäin "heittiöiden" kanssa; he ovat niin kahlehdittuja siihen

hienouteensa ja säädyllisyyteensä, että he eivät millään tavalla voi

sietää mitään alhaisempaa, vähäpätöisempää. He eivät mitenkään voi

astua sellaiseen ja sellaiseen paikkaan. He kääntävät silmänsä pois

tästä tai tuosta henkilöstä. He eivät ole muistavinaan tätä tai tuota

seikkaa. Heidän siveysoppinsa ytimenä on tuomitseminen, kaihtaminen

ja vastustaminen. Mitä he elämässä karttavat, sitä he karttavat myös

näytelmässä, ja sulkevat näin sydämensä luonnolta ja Shakespearelta.

Näytelmän etsivä, kyselevä ajatus ei tunge heidän luokseen, ja he ovat

kuuroja herttuan nuhteille:

Jaloko oot,

Kun huvisi on halpamielisyys...

Sa tuskin lienet oma itseskään.

Tuhanten tulos pikkutekijäin

Sa oot ja kotis' multa.

Shakespearen vaikeatajuisimmista henkilöistä ja kohdista on usein

lausuttu kerkeitä arvosteluja, jotka monessa kohden ovat lasten

lepertelyn kaltaisia. Lapsuuden ikä on hämmästyttävän hyvätapaista

luottavan, jyrkänkäskevän, järkähtämättömän siveysoppinsa suojassa.

Kokemuksen tehtävänä on sitten — niissä, jotka kokemukseen kykenevät

— syöstä kumoon tuo varhaisempi kuivakiskoisen jäykkä rikkiviisaus ja

opettaa suvaitsevaisuutta, tai ainakin saada ihmistä hiukan pidättämään

tuomiotansa. Tämän ei mitenkään tarvitse loukata hyvettä; pikemminkin

tulee hyve vain tyhjäksi nimeksi tai hälvenee pelkäksi koristukseksi

siinä, missä syntiä käsitellään jonkunlaisena hämäränä, hirvittävänä

eriskummallisuutena.

Arvosteltaessa näytelmää _Mitta Mitasta_ esitetään meille tavallisesti

ensin kauhea kuvaus Wienistä, tuosta jumalattomana riehuvan paheen

synkästä alhosta; tätä taustaa vastaan kohoaa sitten Isabellan

häikäisevän valkoinen, jumalainen ilmestys. Kuvasta tulisi kyllä

kohtalainen joulukortti, mutta Shakespearesta siinä ei olisi

jälkeäkään. Jos huvittavat kohtaukset ovat tarpeen ainoastaan

osottamaan, kuten professori Dowden sanoo, "peittelemättä ja

lieventämättä siveetöntä, irstailevaa, mätää yhteiskuntaa", niin miksi

ne sitten huvittavat? Ne heittiöt ja rentut, jotka asustavat kaupungin

laita-osissa, ovat eläviä ihmisiä, ja Shakespeare on havainnut

heissäkin jotain miellyttävää, mielenkiintoista. Abhorson, virallinen

pyöveli, on häpeänalainen ammattinsa takia, mutta häpeästä pelastaa

hänet hänen ylpeytensä juuri tuosta ammatistaan. Kun Pompejusta,

joka yleisessä arvonannossa on ehtinyt vieläkin alemmaksi, tarjotaan

hänelle apulaiseksi, nousee hänen säätykunniansa kapinaan: "Tuollainen

parittajako, herraseni? Hyi olkoon, hänhän saattaisi koko virkakunnan

huonoon huutoon!" Pompejus itse, tuo kelvoton, suupaltto ilvehtijä,

puoleksi älypää, hölmö, on noita yksinkertaisia, iloluontoisia

olennoita, jotka tahtovat auttaa kaikkea eteenpäin pyrkivää, jotka

pitävät ihmiskunnan asioita pystyssä. Satojen heistä täytyy tehdä

jokapäiväistä työtään ja elellä epämääräisillä tuloillaan, ennenkuin

yksi ainoa kohtalaisenkaan suuri ja mainio mies voi nousta esiin —

heidän hartioillaan. Kyynärä, tuo paksupäinen poliisipalvelija, kuin

luotu Moilasen serkuksi, ei suinkaan huonommin pidä velvollisuudestansa

vaaria. Vaahto on rakastettava, pörrötukkainen nuori herrasmies

— jos häntä vihaisi, todistaisi se ilkeätä, jopa pikkumaistakin

mieltä. Luciostakin on hyötyä; eikä ole niinkään uskottavaa,

että hän keskusteluillaan herttuan kanssa menettää Shakespearen

myötätuntoisuuden. Hänellä on erikoinen mieltymys häväistysjuttuihin,

mutta se on pelkkää joutoaikojen ylellisyyttä; vaikka hänen kielensä

onkin hyvin irrallaan, on hänen sydämessään tilaa vilpittömille

tunteille, ja hän on uupumattoman innokas ystäväänsä auttaessaan. Ja

lopuksi, jott'emme sivuuttaisi yhtään taustan henkilöistä, seuraa

Overdone-ämmä jännitetyllä tarkkaavaisuudella asiain kulkua, ja

hänet viedään vankilaan kaikkien lain säännösten mukaisesti. Tämä

vieniläismaailma ei sellaisena kuin sen Shakespeare kuvaa, ole

mikään manalaisen pimeyden maailma; se on heikkouden maailma, täynnä

pientä turhamaisuutta ja typeryyttä, tavan orjuutta, huvituksiin

hullaantunut, laiska ja ylenpalttisen inhimillinen maailma. Ei

kenenkään tarvitse sellaista maailmaa etäältä etsiä. Toisaalla

esiintyvät taas varsinaisen kansan yläpuolella hallitusvirkamiehet,

jotka ovat hiukan kunnianarvoisempia, vaikka tuskin rakastettavampia.

Herttua, terävimmän älyn ja lempeimmän sydämellisyyden mies, luopuu

julkisesta toiminnastaan ja leikkii hyväntahtoista urkkijaa. Hän ei

voi täyttää asemansa vaatimia tehtäviä. Lakia olisi kovennettava,

ja miehen, joka siihen ryhtyy ja heittää kylmästi syrjään kaikki ne

vienommat inhimilliset taipumukset ja ominaisuudet, jotka hänellekin

ovat kalleimmat, täytyy yhteiskuntakoneiston hyväksi välttämättä silpoa

itsensä. Niinpä herttua, monen perheen tai muun yhdyskunnan päämiehen

tavoin, koettaa pysytellä vastaanhangottelijain suosiossa sysäämällä

vastenmieliset velvollisuutensa sijaisen hartioille ja poistuu muka

maasta, samalla salaisesti tutkiakseen asiaa juuri vastapuolueen

kannalta. Shakespeare ei häntä tuomitse, mutta antaa hänen Lucion

huolettomista haasteluista oivaltaa, ettei hän suinkaan ole

suosiotaan ja arvoaan lisännyt velvollisuuksistaan väistymällä. Hänen

tilalleen on asetettu voimakas mies, heikkojen hallitusten rakastettu

epäjumala. Sijaishallitsija Angelo on pelkkää virkamahtia, ja hän on

valmistautunut kukistamaan vallattomuuden ja irstaisuuden ankaralla

kädellä, saattamalla lain ehdottoman sitovaksi ja ylläpitämällä

oikeutta ilman ainuttakaan poikkeusta. Hänen puolustuspuheensa lain

ehdottomasta sovelluttamisesta lähimmälle virkamiehelleen Escalukselle,

sisältää hienoimpia ja totisimpia sanoja, mitä milloinkaan siitä

asiasta on lausuttu. Hän ei epäile yhtään yrityksen onnistumista

ja osoittaa vakuuttavalla esimerkillä ankaran järjestyksen

välttämättömyyden.

Silloin alkaa kamppailu. Hiljaisesti ja luonnollisesti, tavallisten

inhimillisten seikkain pohjalla, jokapäiväisten voimain vaikutuksesta,

kohoaa esiin se vuori, jolla Claudio ja Isabella saavat kärsiä

kuolontuskansa. Järjestysvalta-kysymyksestä tulee äkkiä erään sydämen

surunäytelmä. Claudio on lemmensuhteissa Juliaan. Tytön omaiset ovat

avioliittoa vastaan, eikä mitään muodollista vihkimystä siis ole

tapahtunut; sillävälin ovat rakastuneet kuitenkin tapailleet toisiansa

salavihkaa sillä seurauksella, että Julia on sulhasestaan raskaana.

Isabellan ehdottama ratkaisu on selvä ja lyhyt: "Oi, antakaa hänen

naida tyttö". Mutta uusi ja ankarampi laki on astunut voimaan, ja

Claudion täytyy kuolla. Mahdotonta on vedota herttuaankin, koska

hän on kadonnut tiettyvistä; ja ainoa toivo on siinä, että Isabella

voisi taivuttaa sijaishallitsijan armahtamaan veljensä. Se mitä

hänellä on sanottavana, ei millään tavalla kumoa niitä järkisyitä,

jotka ovat saaneet Angelon vakuutetuksi lain ankaran sovelluttamisen

tarpeellisuudesta. Asia on vain lähemmin katsoen tullut yhä pahemmaksi,

siinä kaikki. Jos lain määräykset tehtäisiin tyhjiksi, hellemmin

kohtelemalla yhtä rikollista, eikö samain näkökohtain pitäisi silloin

vallita kaikissa muissakin tapauksissa? Huomauttaa tulee, että

Shakespeare ei juuri käytä hyväkseen niitä mainioita muodollisia

ja asiallisia todisteita, joita Cinthion sankaritar esittää.

Valitettuaan veljensä nuoruutta ja kokemattomuutta sekä lausuttuaan

muutamia painavia sanoja rakkauden voimasta, ryhtyy novellin neitonen

käsittelemään asian laillista puolta. Sijaishallitsija, sanoo hän,

on ruumiillistunut laki; vaikka hänen käskynsä ovat sääliviä ja

laupiaitakin, niin ovat ne joka tapauksessa laillisia. Mutta Isabellan

puolustuspuhe tarkoittaa enemmän armahduksen rukoilemista kuin lain

esteiden poistamista. Hänen kaunopuheliaimmatkin hyökkäyksensä

kilpistyvät Angelon johdonmukaisia perusteluja vastaan. Angelo itse

uskoo olevansa kyllin vahva velvollisuutensa täyttämään; hän on

tukahuttanut itsessään kaiken tunteellisen säälin, mutta aistejansa

hän ei ole voinut tukahuttaa, ja ne yllättävät hänet odottamattomalla

hyökkäyksellä toiselta taholta. Rikollista lempeä puolustavan Isabellan

kauneus ja sulous nostaa hänen himonsa hereille; ja hän esittää

neitoselle sen häpeällisen ehdon että hän uhraamalla kunniansa voi

pelastaa veljensä hengen. Hän ei silmänräpäykseksikään, ei edes

ajatuksissaan, rupea punnitsemaan tarjousta, vaan menee kertomaan siitä

veljelleen vankilaan, jotta hänenkin kieltäymisensä antaisi uutta

voimaa hänen epäykselleen. Ensimäisessä vimman puuskassa yhtyykin

veli hänen kauhistuneeseen hylkäyspäätökseensä. Mutta kun Claudio

mielikuvituksessaan siirtyy pohtimaan tuomiotansa, joka nyt on varma,

rupeaa hän rukoilemaan sisareltaan henkeänsä. Tämä on jo liikaa, ja

Isabella musertaa kiihkeiden tunteidensa vallassa Claudion mäsäksi

halveksumisellaan. "Sallikaa minun pyytää sisareltani anteeksi", sanoo

Claudio, kun vihdoin herttua astuu esiin; "olen niin tyyni kadottanut

kiintymyksen elämään, että tahdon koettaa päästä siitä eroon".

Onnellinen päätös kuuluu suorastaan kappaleen suunnitelmaan, jotta sen

kautta huvinäytelmän nimi säilyisi.

Kaikista Shakespearen näytelmistä käsittelee tämä ainoa läheisimmin ja

suoranaisimmin siveysopillista ongelmaa. Mitä hän siis ajatteli näistä

asioista? Hän ei tuomitse ketään, ei ylhäistä eikä alhaista. Näytelmän

tarkoituksesta erehtyvät kokonaan ne, jotka unhottavat, ettei Claudio

ole siveellisesti turmeltunut, vaan ainoastaan inhimillisesti heikko ja

että äkillinen synkän kuoleman kauhistus hänen rohkeutensa lannistaa.

Vieläpä Angeloakin käsitellään arvokkaasti ja lempeästi; hänen

tekopyhyytensä on itsepetosta eikä kylmää ja harkittua konnamaisuutta.

Kuten monella muulla ihmisellä, on hänelläkin ylpeä, pilventakainen

ajatus itsestään, ja hänen julkisetkin tekonsa lähtevät tästä hänen

kuvitellusta olennostaan. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä yllättää

todellinen ihminen näyttelijän ja työntää hänet syrjään. Angelo on

pitänyt kiusauksen vaaroja liian helppoina:

Kun pyhimyksen pettää haluat,

Sa panet toisen koukkuun.

_Hamletin_ kuningas Claudiuksen tavoin, vaikka vilpittömämmin, koettaa

hänkin rukoilla. Se on turhaa; hänen vanhat ihanteensa itsestään

alkavat käydä melkoisen ikäviksi. Hänen odotellessaan kohtausta

Isabellan kanssa, syöksähtää veri hänen sydämeensä samoin kuin

väkijoukko tunkeutuu pyörtyneen ympärille tai niinkuin ihmislaumat

pyrkivät kuningastaan näkemään. Samanlaista huimausta tuntee Bassanio

Portian läheisyydessä, ja hän kuvailee sitä melkein samoin vertauksin.

Kun Angelon konnamaisuus on paljastettu, on Isabella valmis etsimään

syitä hänen puolustuksekseen:

Ma häntä melkein

Rehellisyyden uskon ohjanneen,

Hän kunnes näki mun.

Mutta hän kauhistuu jo lankeemustaan ajatellessaankin, eikä pyydä

mitään lievennystä:

Se tuskan toi ja tunnon haikean,

Ma anon kuolemaa, en armoitusta;

Se oikeuten' on, ma jost' en luovu.

Shakespeare ei tosin seuraa novellia naittamalla Isabellan hänelle,

mutta hän keksii Marianan hänen lohdutuksekseen ja viittaa hänen

tulevaan onneensa.

Onko näytelmän perustarkoitus keskitetty Isabellan osaan? Isabella on

järkähtämätön ja ihana ja puhtaimman puhdas. Kuitenkin tuntuu siltä,

kuin iskisi juuri häneen silloin tällöin Shakespearen iva. Hän seisoo

yksinään, erossa muista, ja menettää ihmisten myötätunnon samoin kuin

enkeli sen varmaan menettäisi, koska hänessä näyttää olevan liian vähän

ihmisluonnon tavallisia ominaisuuksia:

On tärkeintä tässä

Vain kunniasta Isabellan huolla:

Voi eestä siskon maineen veli kuolla.

Mutta ehkäpä nämä loppusointuiset sanat luovatkin häneen jonkunlaista

jäykkää ja luoksepääsemätöntä tyyneyttä: kohtausten lopussa panee

Shakespeare usein hellimmin huolitellutkin henkilönsä toimittamaan

kuoron selittävää palvelijanvirkaa. Hän ei tähän nähden kohtele

Cordeliaakaan paremmin, kun on kohtaus lopetettava:

Min' en ainoo kai,

Jonk' aikeet parhaat huonon palkan sai.

Sun kiusaamistas, isä, murhehdin;

Kyll' onnen kiusat itse kestäisin.

Kun me ensi kerran Isabellan kohtaamme, on hän juuri aikeessa

mennä luostariin; me kuulemme hänen puhelevan erään nunnan kanssa

sekä lausuvan toivonaan, että sisaruskunnalle laadittaisiin

ankarammat ohjesäännöt. Hän on luonnostaan lihansakiduttaja, ja

herttuan huomautukset itsekylläisen hyveen turhuudesta näyttävät,

vaikka ne ovatkin Angeloon kohdistetut, hyvin läheltä hiipovan

häntäkin. Shakespeare ei ole jättänyt vähintäkään epävarmuutta

omista mielipiteistään asketismiin nähden; hänen runoelmansa ja

näytelmänsä ovat täynnä kaunopuheisia kohtia itse-huolittelua ja

naimattomuusihannetta vastaan. Eräässä ihmeellisessä säkeessä _Kesäyön

Unelmasta_ kuvaa hän nunnan luostari-elämää:

Ylistäin raukein virsin kylmää kuuta.

Hyve, väittää hän, on arvoton ilman hyviä töitä:

Ei omaisuuttaan oikein hoitaa voi,

Ken jakanut ei muille leiviskästään.

Hän menee vieläkin pitemmälle ja esittää eräässä merkillisessä kohdassa

_Troiluksesta ja Cressidasta_, miten arvo ja ansiokaan eivät rohkene

halveksia tai vähäksyä yleistä mielipidettä. Jokainen ihminen oppii

tuntemaan itseänsä vain toisten kautta. Kestäväisyys todellisissa

koettelemuksissa kirkastaa kunnian: lempi on lemmen palkinto. Ei ole

suinkaan vain pelkkä sattuma, että Shakespeare pyörtää Isabellan

takaisin luostarin kynnykseltä ja että hän, kuletettuaan häntä

koettelemusten sulatusahjon läpi, naittaa hänet herttualle. Hänetkin,

samaten kuin Angelo, pelastetaan maallisille tehtäville; ja riehakka

Wienin kaupunki saa ainakin jonkun verran Shakespearen myötätuntoa

osakseen, niinkuin sitä olivat saaneet sekä oikea pyhimys että väärä.

Tässä näytelmässä ei siis näin ollen löydy ainuttakaan henkilöä,

jonka silmillä voisimme katsoa puheenaolevia kysymyksiä Shakespearen

kannalta. Hänen oma ajatuksensa on punottu siihen kaikkialle; hänen

huolenaan on vain noudattaa tasapuolisuutta ja näyttää meille

asiat joka puolelta. Hän seisoo teaterin keikarein ja kaupungin

puritanein välillä, puhuen lempeydestä ja kristillisestä rakkaudesta

jälkimäisille, vakuuttaen edellisille hyveen horjumattomuutta

vaikeimmissakin ahdistuksissa, kun lempeys ja kristillinen rakkaus

näyttävät liittoutuneen sitä vastaan. Ei edes hyve, äkillisen

taisteluunvaatimuksen säikähdyttämänä, suuttumusta hehkuen, vaikka se

onkin kyllä ihanaa katsella, paljasta hänen lopullista mielipidettään.

Hänen suhteensa on arvosteleva ja ivallinen, sen osottavat selvästi

hänen muistutuksensa, kysymyksensä ja vertauksensa. Juuri kun olemme

taipumaisillamme tähän suuntaan, saattaa hän meidät tuntemaan

mieltymystä tuohon. Hän puolustaa luomiaan, samoin kuin hän soneteissa

puolustaa ystäväänsä:

Aistillisuutees' on näät aistia syynä;

Paras puoltajaa on vastapuoles'.

_Mitta Mitasta_: näytelmän pääaihe kaikuu ja kulkee puhujasta puhujaan

ja esiintyy moninaisissa valaistuksissa. "Tajuan selvään, että Teitä

rakastan", sanoo Angelo; ja nopeana kuin salama iskee Isabellan vastaus:

Rakasti Juliata veljeni;

Te sanotte: hän kuolkoon!

Laki on ankara; mutta rikos, jonka se tuomitsee, on niin

yleisinhimillinen, että laki, vaatiessaan tämän yhden ainoan uhrin,

näyttää väärältä ja tyrannimaiselta. Virkamahti ja arvoasteet,

säätyrajat ja muodollisuudet, nuo inhimillisen yhteiskunnan ulkonaiset

puitteet, joutuvat saman ivaavan arvostelun alaisiksi:

Jalolle arvollenne kunniaa; vaan

Pirullekin joskus kunniata suokaa

Valtaistuimensa säteilevän tähden.

Tuo ajatus, joka oli kauvan Shakespearen mielessä tuskaisena hautunut,

saavutti korkeimman ja täydellisimmän ilmaisunsa Kuningas Learin

huudahduksessa:

Ei syntiä tee kenkään, ei, ei kenkään:

Lupani heill' on; usko pois se, veikko!

Ma kyllä tukin syyttäjältä suun.

Monet ihmiset tutustuvat kristilliseen siveysoppiin ikäänkuin joihinkin

lakikokoelman pykäliin, ja ottavat sen sitten kuuliaisesti toimintansa

ojennusnuoraksi, vaikka heiltä puuttuu täydellisesti se vakaumus

ja ymmärtämys, jotka ovat kokemuksen ja kärsimyksen hedelmiä. Vain

muutamat harvat, kuten Shakespeare, tekevät sen itselleen eläväksi,

löytävät sen, niinkuin se ensiksi löydettiin: järjen ja tunteen

taisteluilla; niin että heidän sanansa ovat ilmestys, ja evankeliumin

julistus on uudelleen alkanut.

Tämä ihmeellinen myötätuntoisuus, joka enemmän kuin mikään muu hänen

ominaisuuksistaan on Shakespearen suuruuden pohjana, ei työnnä luotaan

mitään, mikä on inhimillistä. Lafeun suulla puhuu se Parolleelle

kappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_: "Vaikka te olettekin jumalaton

lurjus, niin täytyy teidän sentään saada syödäksenne". Se kuljeskelee

vekkulimaisen Autolycus-hirtehisen mukana ja iloitsee hänen hyötyisistä

kaupoistaan: "Hoksaanpa nykyään veijareilla olevan oikein onnenpäivät".

Se kulkee läpi aikojen ja elostuttaa roomalaismaailmankin juhlallisen

sankarillista luonnetta. Se astuu yli sukupuolirajan: se ajattelee

naisen ajatuksia, puhuu naisen kieltä.

Shakespearen naisluonteet, sellaisiksi kuin ne ovat piirretyt jo hänen

varhaisemmissa näytelmissään, vievät meidät maailmaan, joka hänen

oppi-isälleen Marlowelle oli tykkänään tuntematon, tämän mielestä

kun naiset ovat joko voittosaalista tai unikuvia. Niissä monissa

erinomaisissa tutkielmissa, joita on kirjoitettu tältä alalta,

korostetaan vain ehkä liian paljon henkilöllisiä eroavaisuuksia

huvinäytelmäin sankaritarten välillä. Rosalinda, Portia, Beatrice,

Viola ovat viime kädessä yhtä huomattavia yhtäläisyyksiensä kuin

eroavaisuuksiensa takia. Sylvian epäröiminen, _Kahdessa Veronan

Aatelismiehessä_, kun hän kirjoittaa kirjettään Valentinelle, vastaa

Portian ujostelevaa puhetta Bassaniolle tai Beatricen Benediktille:

"Minä voisin ehkä sanoa", puhuu Beatrice, "etten rakasta ketään niin

paljon kuin Teitä, mutta älkää uskoko minua, ja kuitenkaan en minä

valehtele, en tunnusta mitään enkä kiellä mitään, minä vain suren

serkkuani". Se kohtaus samassa näytelmässä, missä Julia luettelee

kaikki rakastajansa Lucettan arvosteltaviksi, on aikaisempi ja heikko

luonnos Portian ja Nerissan haasteluihin. Pope huomautti aikoinaan,

että "joka ainoa Shakespearen henkilö on yhtä yksilöllinen kuin henkilö

todellisesta elämästä; siten onkin mahdotonta löytää kahta samanlaista.

Vaikka olisi painettu kaikki vuorosanat", jatkaa hän, "ilman vastaavain

henkilöiden nimiä, luulen kenenkä hyvänsä voivan sovittaa ne varmasti

asianomaisen puhujan lausumiksi". Huomautus pitänee kyllä paikkansa,

mitä tulee johonkin yksityiseen näytelmään; mutta olisipa tosiaankin

vaikeata yrittää erikoisemmin lausujilleen omistaa kaikkia Beatricen

ja Rosalindan säihkyviä sanansutkauksia ja kokkapuheita, tai eroittaa

määrättyä luonteensävyä heidän vuorosanojensa jokaisessa säkeessä.

Mutta kaikki ovat he silti naisia; tuskinpa mitään siitä, mitä he

puhuvat omissa nimissään, voisi ajatella jonkun miehen lausumaksi.

Näytelmien pohjalla voi muodostaa jonkunlaisen yleistävän esityksen

naisista, joka, vaikka se ei pitäisikään paikkaansa kaikkiin naisiin

nähden, antaa ainakin oikean kuvan Shakespearen naisista. He ovat

melkein kaikki käytännöllisiä, eivät tyydy pelkkiin sanoihin, näkevät

selvästi sekä päämääränsä että sen saavuttamiseen tarpeelliset

keinot. He eivät noudata mitään ennakkoarveluita, estääkseen

siten ratkaisun tapahtumasta, eivätkä koristele välttämättömyyden

pakkoa millään mielikuvituksen keksimillä lainahelyillä. "Älkää

häpeästä uneksikokaan, menkää vaan", sanoo käytännöllinen Lucetta

emännälleen. Kun isännöitsijä kappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_

tulee kreivittären luo laskettelemaan pitkiä juttuja kestetyistä

vaivannäöistään ja loppumattomasta uutteruudestaan ja loukkaa sillä

tavoin säädyllisyyttä, toitottamalla omia ansioitaan koko maailmalle,

katkaisee kreivitär miehen sanatulvan äkkinäisellä iskulla: "Mitä tuo

lurjus täältä hakee? Painukaa matkoihinne, ukkoseni: en usko kaikkia

valituksia, joita teistä on tietooni tullut; on omaa saamattomuuttani

ja hitauttani, ett'en usko". Sama käsityskyvyn terävyys kuvastaiksen

niistäkin lukuisista kohdista, joissa Shakespearen naiset ilmaisevat

halveksivansa kaikkea järkeilevän todistelutavan mairesanaista

koreilua. Hermione, samoin kuin Volumniakin, tuntisi syvää häpeätä,

jos häntä pakotettaisiin "lörpöttelemään ja turhasti suutansa

soittamaan elämänsä ja kunniansa asioissa." Kun Cloten vainoaa

Imogenea kohteliaisuuden ja lemmen osotuksillaan sekä vaatii häntä

yhä uudestaan vastaamaan ratkaisevasti, singahuttaa neito soman sanan

puolustuksekseen:

Mieltä särkee,

Kun näin mun täytyy vasten naisen tapaa

Puheita pitää.

Coriolanus puhuttelee Virginiaa "suloiseksi tuppisuukseen". Rosalinda,

Portia, Viola ovat suoria ja vilpittömiä ajatustavassaan, vaikka

ei heiltä suinkaan puutu sukkelia ja kaunopuheisia sanoja; heidän

kaunopuheliaisuutensa ei jätä heitä koskaan pulaan. "Paraani tahdon

koettaa", sanoo Viola herttualle,

Tukala tuska kosioida sille,

Jon kanssa mieli itse vihkisille!

Helena, kappaleessa _Lopussa Kiitos Seisoo_ — huomattavin esimerkki

yleensä näytelmissä niin usein esiintyvästä, rakastettuaan

hellittämättä seuraavasta naisesta — on käytännöllisellä

toimitarmollaan ja neuvokkuudellaan menettänyt erinäisten tunteellisten

tutkijain kunnioituksen. Mutta sen sijaan voittaa hän lopultakin

miehensä lemmen sekä tekijänsä jakamattoman ihailun.

Enempäin esimerkkein luetteleminen kävisi ikävystyttäväksi.

Shakespearen miehet yleisenä luokkana käsitettyinä eivät kykene

käytännöllisen älyn asioissa kohoamaan hänen naistensa verroille. He

osaavat kyllä ajatella ja käyttää mielikuvitustaan, niinkuin vain

Shakespearen miehet osaavat, mutta heidän mielikuvailunsa vallitsee

usein heitä sekä saattaa heidät kykenemättömiksi toimimaan. Itsensä

pettäminen näyttää melkein miesten heikkoudelta. Koko vastakkaisuus

on koottu ikäänkuin yhteen kohtaan siinä eroituksessa, joka

vallitsee Macbethin ja hänen vaimonsa välillä. Vaimo tuntee miehensä

juurtajaksain, eikä voi sietää hänen alituisia epäröimisiään ja

vitkastelemisiaan:

Hartain halus

On hurskaan halua; et pettää tahtois,

Vaan vääryydellä voittaa.

Hän puolestaan antautuu itsensä rikoksen mukana myöskin kaikkiin

rikoksen yksityiskohtiin ja seurauksiin. Hän ei salli enää mielensä

takertuvan menneisiin, kun kerran ratkaisu on tehty, tai hävittävän

kallista aikaa mietiskelemällä tapahtumain outoutta ja kauheutta. Mies

taas, vaikka hän jännittääkin kaiken ruumiillisen toimintatarmonsa

hirmutyöhön, ei voi mitenkään pitää aisoissa mielensä liikuntoja

tai alistaa niitä jonkun varman käytännöllisen tarkoitusperän

saavuttamiseen. Hänen mielikuvailunsa ahdistaa häntä alati aavenäyillä;

hän näkee murhaajankin ja hänen tekonsa erityisenä välitapauksena

inhimillisen kurjuuden liikuttavassa historiassa, taikka unohtaa

hän hetken välttämättömyyden, tarkastellessaan omien aistimustensa

sielullisia ilmiöitä. Kun hän toimii, niin toimii hän sellaisessa

mielensekaannuksessa, että se paljon hänen rikostansa sovittaa.

Koska Shakespearen naishenkilöt eivät utele syvällisiä elämän

ongelmia eivätkä epäile tai pohdi toiminnan perusteita ja syitä,

ovat he ylipäänsä joko hyviä tai pahoja. Tuo tarkkarajaisen luonteen

keskivälillä huojuminen, jossa sekalaiset vaikuttimet vallitsevat,

kuuluu pääsiallisesti miesten ominaisuuksiin. Naiset eivät toimi

ajattelun, vaan vaiston johtamina, ja kun vaisto kerran on ylivaltaan

päässyt, niin siinä eivät todistelut enää mitään vaikuta. Shakespearen

naisellisen vaiston tuntemuksen terävyyttä ja laajuutta ei voida

kylliksi ylistää. Celia, kappaleessa _Milen Suvaitsette_, on vain

kevyesti hahmostettu, mutta miten kaino ja hellä hän onkaan ja

miten käytännöllisen älykäs! Kun hänen serkkunsa valittelee niitä

orjantappurapensaita, jotka tässä arkipäiväisen harmaassa maailmassa

elämäämme tuskastuttavat, esittää hän heti kohta naisellisen

siveysoppinsa: "Ell'emme astele tallatuita polkuja, tarttuvat hameemme

niihin". Rosalindan vallaton viehättäväisyys ja kielevä leikillisyys

eivät peitä näkyvistä noita hienompia luonteen piirteitä, kun hän

esim. puolittain kääntyy voitokkaan Orlandon puoleen: — "Kutsuitteko,

herraseni?" — tai kun hän metsässä säikähtyy nähdessään verin tahratun

käsikääreen ja huudahtaa kuin lapsi: "Olisin niin halusta kotona nyt."

Tämäntapaisilla pienillä vihjauksilla saattaa Shakespeare meidät

vakuutetuiksi havaintonsa todenmukaisuudesta. Hän ei käytä mitään

yleistä teoriaa luomistyössään; hänen naishenkilönsä ovat usein

sukkelia, älykkäitä ja uskaliaita, mutta he eivät silti ole pelkkää

päätä ja rohkeutta. Yksinpä Lady Macbethinkin rohkeus lannistuu, kun

lapsuuden hellät muistot risteilevät hänen mielessään:

Jos ei hän olis

Isääni muistuttanut nukkuessaan,

Min' oisin tehnyt sen.

Vaikka hän onkin loistavan järkevä ja itsetietoinen toiminnan

ratkaisevalla hetkellä, niin laukeevat hänen aistinsa ja tarmonsa,

joita hän valveillaan on kyennyt hallitsemaan, heti kun hän vaipuu unen

helmoihin: "Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät

voisi tuota pientä kättä hyvänhajuiseksi saada." Niin erehtymätön on

Shakespearen kyky eläytyä johonkin asiaan tai luonteeseen, että hän

osaa Plutarkoksenkin kertomukseen liittää ihmeteltäviä lisäpiirteitä

omasta kohdastaan. Ei ole koko Volumnian, tuon roomalaisen

perheenäidin, puheessa vakuuttavampaa tai elävämpää kohtaa kuin

Shakespearen siihen lisäämä hellä nuhde:

Ikänäs et ole

Sä äiti hyvääs hellinyt, kun hän,

Kana parka tuo, joll' yksi vaan on poika,

Sun sotaan kaakotti, ja sieltä kotiin,

Kunniall' ahdattuna.

Ei löydy Kleopatran, tuon ainaisen kiemailijan, käytöksessä

luonteenomaisempaa piirrettä kuin se tyystin harkittu, rohkea

erilaisten mielialojen hyväkseen käyttäminen, jonka Shakespeare,

täydellisesti vastoin Plutarkon esitystä, hänessä keksii:

Jos murheissaan on, sano, että tanssin;

Jos iloissaan, niin kerro, että äkist'

Olen sairastunut.

Kun Charmiana huomauttaa, että Antonion lemmen saavuttamiseksi ja

säilyttämiseksi olisi parasta olla häntä millään lailla tuskauttamatta,

vastaa Kleopatra kärsimättömästi:

Hupelo neuvo! Niin hän multa menee.

Eikä Kleopatra olekkaan mikään tyyppi; hän on aina oma verraton

itsensä. Muutamia etäisiä heimolaisia on hänellä toisissa näytelmissä.

Oppi, jota hän jakelee Charmianalle, on samaa oppia, minkä Cressida ja

Torkko Hurstinenkin vaistomaisesti tuntevat oikeaksi:

Sun Cressid-hupsu loitos torjunut

Jos ois, pahemmin oisit tarttunut.

Mutta Cressida on heikompi, kevytluonteisempi, horjuvampi kuin tuo

tragillinen kuningatar, joka kuullessaan Antonion menneen naimisiin

Octavian kanssa, saa iskun arimpiin sydänjuuriinsa ja huudahtaa:

Mua sääli, Charmiana;

Mutta älä mulle puhu!

Ja Torkko Hurstinen, vaikkei hän olekkaan niin viekkaan taitava

hommissaan, omaa kuitenkin runsaan varaston kodikasta hellyyttä ja

alemman kansan leveää tuttavallisuutta: "No niin, Hannu olkaamme

ystäviä taas; sinä menet sotaan, ja saanko sinua enää koskaan nähdä

vai en, sitä ei kukaan ihminen kysy". Shakespeare pitää luonnon tavoin

tarkkaa huolta perimuodon säilymisestä; mutta hän kiinnittää vastoin

luonnon tapaa vielä tarkemmin huomionsa yksilöllisten ominaisuuksien

kehittymiseen.

Ophelian, Desdemonan ja Cordelian keralla kohoaa hänen taiteensa

yhä ihmeteltävämpään suuruuteen, heitä esitettäessä kun ei suinkaan

tuhlata liikoja sanoja. Ei yksikään näistä henkilöistä ole minkään

kaavan mukaan muovaeltu; ei yksikään kuulu mihinkään tyyppiin.

Kukin on ikäänkuin määrättyjen asianhaarojen luoma ja elävöittämä.

Hyljätty impi, uskollinen vaimo, tytär, josta tulee isänsä suojelija

— ei kellään heistä ole ainuttakaan ajatusta tai tunnetta, joka

poikkeaisi olosuhteista tai jokaiselle määrätystä osasta, niin että

he kaikki voittavat lukijan mieltymyksen tuolla järkähtämättömällä

vilpittömyydellään ja luonnollisuudellaan. Jos Shakespearea olisi

pyydetty piirtämään suku-muotokuvia näistä kolmesta tyypistä, olisi hän

halveksien hyljännyt moisen yrityksen. Hänen näyttämöllään, samoin kuin

elämässäkin, muovaavat erityiset olosuhteet ihmisluonteen, ja kohtalon

kovat iskut takovat sen lujaksi ja kestäväksi. Hänen ihanimpain

luomiensa viehättäväisyys johtuu siitä, että he niin välittömästi

antautuvat hetken vaatimuksiin. "Kaikkien Desdemonan vuorosanojen

joukossa," sanoo rouva Jameson, "ei löydy ainuttakaan yleistävää

huomautusta tai lausetta. Sanat ovat hänelle tunteen ilmaisukeinona,

eivätkä mietinnän". Epäillä kuitenkin saattaa, oliko Shakespeare

täysin tietoinen kaikesta tästä. Hän kirjoitti suoraan sydämestään

ja vaistonsa avulla löysi hän oikeat sanat. Etsitty vertauskuva

Desdemonan huulilla olisi loukannut hänen soveltuvaisuuden tunnettaan,

samoin kuin se olisi loukannut meidän, nyt kun olemme oppineet tuon

naisen tuntemaan. Ensimäinen tervehdys, jonka hän vaihtaa Othellon

kanssa noustessaan maihin Kypron rannalla, on aivan samaa laatua kuin

kaikki hänen puheensa. "Sankarittareni kaunis, oi!" sanoo Othello,

jonka mielikuvitus yhtä hyvin kuin sydän ovat hänen palvelukseensa

pyhitetyt. Desdemonasta riittää koristelematon suoravaisuus; ja hän

vastaa: "Rakas Othelloni!" Cordelian liikuttavimmat vuorosanat ovat

yhtä yksinkertaisia kuin nämä. Ophelia on niin todellisuustuntuinen,

että erilaiset arvostelut hänestä pystyvät luomaan valoa ainoastaan

arvostelijoihin itseensä. Coleridge arveli hänen olevan puhtaimman

ja rakastettavimman kaikista Shakespearen naisluomista; eräät toiset

tutkijat ovat pitäneet aikamoista melua hänen pelkuruudestaan ja

pikkumaisuudestaan. Jos hänet voitaisiin herättää henkiin ja asettaa

arvostelijainsa nähtäville, niin nuo erilaiset näkökannat epäilemättä

tulisivat yhä säilymään. Onneksi ovat ne verrattain vähä-arvoisia;

kun täsmällinen tuomio jostakin henkilöstä on välttämätön jonkun

näytelmällisen tarkotusperän saavuttamiseksi, ei Shakespeare suinkaan

jätä lukijoitaan epätietoisuuden varaan.

Tuo verrattainen luonteen yksinkertaisuus, joka eroittaa Shakespearen

naishenkilöt hänen miesluomistaan, käy läpinäkyvänä piirteenä kautta

kaikkien näytelmien. Kleopatra, aivan päin vastoin kuin Antonius,

on itsensä kanssa sopusoinnussa, eikä ole koskaan tehtävistään tai

aikeistaan epätietoinen. Regan ja Goneril eivät etsiskele puolustavia

syitä tekosillensa, kuten Jago; he ovat kovasydämisiä ja julmia ja

äärettömän itsetietoisia. Heillä on tuo toiminnan varmuus ja helppous,

jota Hamlet halusi itselleen:

Yhtä kerkein siivin,

Kuin hartaus ja rakkauden aatos

He kostoon syöksivät.

Samanlainen varmuus elähyttää Shakespearen uhrautuvia, ihania

sankarittaria. Heidän joukossaan ei löydy yhtään Hamletia eikä

Jacquesia eikä Bironia. Heidän järkensä on vilkas ja uteleva; mutta se

on täydellisesti heidän tahtonsa käskettävissä, eikä sen käyttäminen

aiheuta mitään hämmennystä tai turmiota. Rakastaminen ja uhrautuva

alistuminen on heistä yhtä luonnollista kuin hengittäminen. He

ovat näytelmien auringonpaisteena, jota joskus synkät raskasmielen

ja pahuuden pilvet ja raju-ilmat himmentävät, mutta jota ne eivät

milloinkaan voi hävittää tai voittaa. Huvinäytelmissä liihoittelevat

he onnen hengettärinä; murhenäytelmissä ovat he lopullisen pelastuksen

ainoana takeena ja merkkinä, uskon viimeisenä pakopaikkana ja

pyhättönä. Jos Othello olisi kuollut kiroten Desdemonaa, ell'ei Lear

olisi suostunut sovintoon Cordelian kanssa, olisi kyllä syytä puhua

Shakespearen synkästä, toivottomasta maailmankatsannosta. Mutta

niinkuin asia nyt on, ei ole ensinkään aihetta moiseen puheeseen;

raivoisimmassakin, tuhoisimmassakin myrskyssä kestävät hänen

vara-ankkurinsa.

Kokolehtipainoksessa esiintyvät historialliset näytelmät keskimäisellä

sijalla ja muodostavat Shakespearen kehityskulussa väliasteen

huvinäytelmistä murhenäytelmiin. Englannin historiaan perustuvat

näytelmät olivat aiheiltaan jo yleisesti tunnettuja, ennenkuin

Shakespeare rupesi näytelmiä sepittämään; ja kun hän vielä kulki

oppipojan kengissä, oli jo Marlowe _Edvard Toisellaan_ loistavasti

osoittanut niiden tragilliset mahdollisuudet. Hän rupesi jo varsin

aikaisin niillä kokeilemaan, ja siinä toimessa hankittu harjaantuminen

vahvisti hänen mielikuvitustaan ja opetti häntä luomaan esitykseensä

uutta kiinteyttä ja elämää. Asteittain kasvoi hänen rohkeutensa

liittää korkea-valtiollisten tapahtumain oheen ja väliin tutunomaisia

kuvauksia jokapäiväisestä elämästä, niin että mikä muuten olisi

näyttänyt pöyhkeilevältä ja teennäiseltä, joutui nyt tavallisin mitoin

mitattavaksi ja sai taustaansa todennäköisyyttä ja luonnollisuutta.

Hänen huvinäytelmätuulensa tunkeutuu, aluksi arkaillen, lopulta

riemusaatossa historiallisiin näytelmiin; hänen todellisuusnäkemyksensä

laajenee ja sulkee samaan näköpiiriin hovit ja kapakat, kuninkaat ja

maantierosvot, valtiolliset keskustelut, taistelut, katukahakat ja

alhaisen elämän huvittavat seikat. Hän osoitti meille jalomielisyytensä

suunnattoman avaruuden Henrik IV:n kahdessa osassa, näytelmän,

joka todistaa verratonta luomishelppoutta, vaihtelevaisuutta ja

mestarillisuutta. Päästyään tällä tavoin yhä täydellisempään ja

täydellisempään taituruuteen, siirtyi hän käsittelemään vakavampia

aiheita, ja niin manasi hän näkyviin, Plutarkon kertomukset

apuneuvoinaan, valtavan roomalais-maailman, tai puhalsi elämän hengen

niihin vanhan brittiläisen historian tarinoihin, joita hän tapasi

Holinshedissä. Tutkimuksensa Englannin historian alalta ratkaisivat

hänen myöhemmän näytelmällisen uransa ja opettivat hänelle loihtijan

taitoa:

Nerollaan aikain turmat torjumaan,

Avaamaan portit taivaan, manan maan,

Miss' Lethen rantamille nukkuneet

Monet on ihmissielut murtuneet.

Hän herätti henkiin kuolleet ruhtinaat ja sankarit ja pani heidät

toimimaan elämän kuohuvalla näkymöllä.

Tämä taipumus vaihtelevaisuuteen ja yllättäviin käänteisiin, joka on

humoristin tärkeimpiä ominaisuuksia, esiintyi, jo hänen varhaisemmissa

huvinäytelmissään. Keijukaisten seittimäistä käytöstä ja olentoa

arvostelee kankuri Pulma jotenkin mahtipontisesti, kunnes hän taas

vuorostaan moukkamaisine tovereineen joutuu Theseus-herttuan ja

Amatsonein kuningattaren ja heidän hoviseurueensa hienostuneen maun

pohdittavaksi. _Lemmen Kujeissa, Romeossa ja Juliassa_ ja kappaleessa

_Miten Suvaitsette_, muita mainitsematta, värittävät valtiollisesti

ja yleisesti tärkeät asiat läheisyydellään rakastavain tunteita ja

kohtaloita. Mutta vasta historiallisissa näytelmissä on huvittava

puoli täydellisesti sekoitettu vakaviin valtiollisiin tapahtumiin.

Shakespearen todellisuus-vaisto, hänen epäluulonsa kaikkea kohtaan,

mikä ei kestä joutumistaan järeämpienkin ainesten kosketuksiin,

taivutti hänet käyttämään huvinäytelmää ja murhenäytelmää ikäänkuin

koetuskivinä toinen toisilleen. Ei mikään, mikä kumpaisessakin on

todellista, voi kärsiä vahinkoa tuon kosketuksen kautta. Nauru

vaimentaa tai keskeyttää surun teennäistä juhlallisuutta, samoin kuin

tuo tyhjä kalsea pilailukin, joka näyttää melkein epä-inhimilliseltä

kuolonkauhuisten synkkien kohtalon sallimain vastakohtana. Murhe ja

ilo iskevät toisiinsa elämän kipinän: niiden eroittaminen on vain

juhlamenojen ansiota eikä luonnon. Sellainen valtiollisesti kehittynyt

kansa kuin kreikkalaiset, jotka olivat yleisten juhlamenojen ja

julkisen loisteliaisuuden innokkaita suosijoita, saattavat pakottaa

näytelmänkin omaksumaan tämän yleisen maun; mutta irtonaisempi

uudemman ajan ihmisluonto ei tyydy enää siihen puhtaasti älyperäiseen

huvitukseen, jonka erinomaisten ihmeseikkain ja vastakohtain

esittäminen saattaa tuottaa. Kuvaus eräistä hautajaisista Scottin

_Päiväkirjassa_ on piirretty siihen uudenaikaiseen tapaan: "Mikä

sekamelska inhottavaa ilveilyä ja todellista surua! — ehkä surupuvun

kantajan sydän on todellakin murtunut, mutta muut ne vain näyttävät

juhlallista naamaa ja kuiskuttelevat keskenään ilmasta ja maailman

kuulumisista ja tuolla ja täällä ilahuttaa toinenkin ahmatti sieluaan

leivoksilla ja viinillä. Minusta on koko peli ilvenäytelmä täynnä

surkeinta, surullisinta pilaa." Shakespeare yhdistää ilon ja surun

kiinteästi toisiinsa, katsomatta halveksivasti kumpaiseenkaan. Hän

kertoo vakavia seikkoja ja kuvailee historian suuria merkkitapauksia

ilakoivan kuoron säestyksellä. Hän tutustuttaa meidät kuninkaan

salaisimpiin ajatuksiin ja panee meidät kuuntelemaan kuorma-ajurein

torailua Rochesterin majatalon pihalla. Me havaitsemme Northumberlandin

kreivin katkeran surun poikansa kuolemasta ja istumme tuomari Tyhjäsen

puutarhassa haastelemassa menneenvuotisista hedelmistä. Sota esitetään

kahdenlaisessa hahmossaan: sellaisena kuin se näyttää valtiomiehestä

ja lisäväkeä keräilevästä kersantista. Kaiken suorapuheisuuden ja

rohkeuden kukkuraksi kuljetetaan samoja henkilöitä mitä erilaisimpiin

kohtauksiin, ja saman tapauksen sekä suuremmat että vähäpätöisemmät

vaikutukset asetetaan jokaisen nähtäville. Valtakunnan kohtalot

pakottavat hurjastelijat jättämään kapakoiden humun. Prinssin ylhäistä

arvoa ei hänen palvelijan-pukunsa himmennä, eivätkä Sir John Falstaffin

sukkeluudet ja kompasanat vaikene taistelun ja kuoleman keskelläkään.

Shakespearen varhaisimmissa historiallisissa näytelmissä tuntuu vielä

jonkunlainen muodollisuus ja mielikuvituksen arkuus vallitsevan. Hänen

"pahat" kuninkaansa Rikhard Kolmas ja Juhana, lähentelevät melkoisessa

määrin melodraman konnia. Kuningas Rikhard selvittää rikollisuutensa

seuraavasti:

Sen vuoks, kun rakastajana en saata

Sukoilla tätä sulosuista aikaa,

Ruveta konnaks olen päättänyt

Ja ajan turhan ilon vihaajaksi.

Antaessaan Hubertille ohjeitaan murhatyön suorittamiseksi, sanoo

kuningas Juhana aijettaan ilmaistakseen haluavansa erinomaisia

näyttämövaikutuksia: pimeätä yötä, kirkkomaata ja kuolinkellojen

pauhua. Kaikki tämä on vielä hyvin kaukana siitä varmuudesta, millä

Shakespeare myöhemmin käsittelee samanlaisia aiheita. Jo alusta alkaen

saa hän historiallisiin näytelmiinsä dramallista yhteyttä, rakentamalla

ne kuninkaan henkilön ympärille. Niistä, jotka elivät Elisabetin

hallituksen aikana ja joiden isät olivat olleet Henrik VIII:n

alamaisia, olisi kuulostanut vallan mielettömältä väitteeltä se, että

hallitsijan henkilö olisi muka historian luomisessa vain vähäpätöinen

tekijä. Mutta näitä varhaisempain näytelmäin kuninkaita katsellaan

kuitenkin kunnioittavan matkan päästä, kansanomaisen taika-uskon

verhon läpi; heidän asemansa huutavat ristiriidat eivät vielä pääse

täydellisesti purkautumaan esiin; tuntuu siltä, kuin olisi niin helppoa

olla hyvä kuningas, ettei muu kuin kaksinkertainen annos perisyntiä

voi selittää pienintäkään hairahdusta. Merkitsi suurta edistysaskelta

Shakespearen menettelytavassa, kun hän _Rikhard Toisessa_ asetti

kuninkaan tavalliselle inhimilliselle tasolle ja alkoi käsittää hänen

asemaansa sisäisen ihmisen kannalta.

_Rikhard Toinen_ on historiallisten näytelmäin ryhmässä mitä _Romeo

ja Julia_ on murhenäytelmäin joukossa: melkein puhtaasti lyrillinen,

kerkeä ja yksinkertainen. Rikhard on kokonaan kuningasarvonsa tunnon

vallassa, hän on runoilijan ihastuksella kiintynyt sen loistoon

ja komeuteen, mutta on kylläkin nopea myöntämään sen surkean

epävarmuuden. Kaikessa siinä, mitä me tunnemme nähdessämme hänen

surullisen kukistumisensa, ei ole mitään, jota emme olisi oppineet

häneltä. Meidän säälintunteemme häntä kohtaan, meidän mietteemme

kohtalon julmuudesta ovat vain heijastusta hänen omasta liikuttavasta

ja hienosta tunneherkkyydestään. Heikkoutta hänessä tosin on, mutta

se tuskin hiukkaakaan meidän myötätuntoamme vähentää; tuo heikkous

on sukua Hamletin ja Falstaffin heikkoudelle, he kun eivät voi

hekään pitkäksi aikaa kiinnittää mieltänsä johonkin vähäarvoiseen

käytännölliseen kysymykseen, he kun eivät voi vastustaa äkillistä

halua yleisiin, avaroihin syvältä mietiskeleviin tai huvittaviin

havaintoihin ja tutkisteluihin. Heidän laillaan leikittelee Rikhardkin

ajatuksin ja teoin: hän tekee kaikki ensimäisen puuskauksen vallassa,

mutta kun tuo puuska on vaimennut, saattaa hän helposti äkkiä iskeä

kaikki vaikuttimensa ja syynsä mäsäksi, vertaamalla niitä taivaan

tähtiin ja kaiken olevaisen mahtavaan järjestelmään. Mitä merkitsee

heikkous maailmassa, jossa kaikki ihmiset ovat kuolevaisia? Joskus ajaa

sydämensä sykintä hänet äkkipäiseen toimeen:

Bolingbroke, ma vielä

Sun kanssas iskun vaihdan elon tiellä.

Sitten vajoaa hän jälleen tuohon sallima-uskoiseen, mietiskelevään

mielentilaansa, jota hän koettaa kaunistella nöyryydellä:

Bolingbroke yhtä suureks yrittääkö

Kuin mekin? Suuremmaks ei voi hän tulla.

Jos Jumalaa hän palvelee, niin samoin

Teen minäkin, ja siinä ollaan yhtä.

Alistuva puheentapa on hänelle luonnollisinta; hänen heikkoutensa

pakenee samaisen filosofisen uskontunnustuksen suojiin, jonka uhmaten

lausuu mestauslavalla Chapmanin murhenäytelmän sankari:

Jos kohoan, käy taivaaseen mun tieni;

Jos putoan: taivaaseen samoin päädyn;

Teist' lujemp' onko usko kellään?

Ei voi tuomita Rikhardia, samalla tuomitsematta runoutta. Hänellä

on hieno ja rikas kuvausvoima, joka puhkee moniin unihaaveisiin

vankilassa; avara ja kirkas mielikuvitus, joka erittäinkin ilmenee

hänen suuressa puheessaan kuoleman valtakunnasta; ja hän kykenee

syvästi havaitsemaan tragilliset ristiriidat, mikä tekee hänen

katkerimman huudahduksensa vihlovan vaikuttavaksi:

Niin, kaikki te,

Te, jotka nyt mua tässä katselette,

Kun kurjuus mua härnää, vaikka jotkut

Pesette kätenne kuin Pilatus,

Teeskellen sääliä — te, Pilatukset,

Olette antaneet mun ristinpuuhun,

Ja vesi pois ei huuhdo syntiänne.

Peilikohtaus vallanluovutustilaisuudessa — se näyttää, kuten

unissakäyntikohtauskin _Macbethissa_, olevan täydellisesti Shakespearen

omaa keksintöä — on ihmeellinen yhteenveto ja vertauskuva koko

näytelmän toiminnasta. Peili paiskataan sirpaleiksi lattiaan, ja

asestettu sotilasjoukkio seisoo vieressä äänetönnä, odottamassa hetkeä,

jolloin saavat lähteä viemään Rikhardia Towerin linnaan.

Luonnekuvauksen kaiken sydämellisyyden ja myötätuntoisuuden ohella

emme kuitenkaan saa unhottaa Rikhardin todellisia heikkouksia. Suurin

osa kolmatta näytöstä on tarkoitettu osottamaan, monin kiihkein sanoin

ja toisinto-muodoin, miten avuton ja häilyvä hän on ratkaisevalla

hetkellä. Jos Rikhardissa oli jotakin Shakespearesta itsestään,

kuten muutamat tutkijat ovat väittäneet, niin ei hänessä ainakaan

ollut Shakespeare kokonaisuudessaan. Jo näytelmän kirjoittamisen

aikana oli syntymässä suunnitelma sen lopputuloksen ja vastakohtain

muodostelemiseksi. Näytelmän aiheen hahmostaa kuningatar muutamiin

ääriviivoihin valittavassa huudahduksessaan Rikhardille:

Sa kaunein maja,

Miks inha suru sinuas' asustaa

Ja ilo vain on olutmajan vieras?

Shakespearen suunnitelmana oli asettaa Rikhardin yläpuolelle ja häntä

vastaan, ei tuota taitavaa ja varovaista Bolingbrokea, vaan hänen

poikansa, kuningas Henrik V, kansan lemmikin, hurjastelevan sankarin,

avosydämisen ja avokätisen, miehen, joka oli tuhlaileva ja irstas

nuoruudessaan, mutta josta varttuneemmalla ijällään tuli maansa suurin

tuki ja kunnia. Oppilaitos, jossa nuoren sankarin tuli saavuttaa

opinarvoja, oli oleva sama kuin Shakespearenkin koulu: kapakoiden ja

katujen kirjava elämä.

Se oli loistava ja lupaava vastakohta, ja jos kerran valintaan täytyy

ryhtyä, niin eipä ole vaikeaa määrätä, mille puolelle Shakespearen

suurempi myötätunto kallistuu. Kuningas, joka kykeni aina hallitsemaan

asemaa, oli hänen kuninkaansa. Kuitenkaan ei Henrik V ole, se

myönnettäköön, yhtä sydämellisesti ja syvällisesti käsitetty kuin

Rikhard II. Hänen luonteenominaisuutensa ovat kansanomaisempia,

yleisempiä ja tavallisempia. Shakespeare ihailee häntä tosin suuressa

määrin eikä tunne häntä kohtaan mitään sellaista salavihaa, jonka

lannistumattoman toimitarmon ja helposti saavutetun menestyksen

näkeminen usein herättää heikommissa luonteissa. Kun Henrik V, sekä

prinssinä että kuninkaana, näyttää muutamissa suhteissa jäävän

osattomaksi siitä erinomaisesta täydellisyydestä, jota oli tarkoitettu,

niin on se vain luonnollinen seuraus siitä, että hän, varomattomasti

kyllä, päästää seuraansa itseänsä suuremman henkilön, joka ryöstää

häneltä hänen loistonsa ja tekee hänestä vain suuremman tähden

seuralaisen. Hän ei ole niin tragillinen kuin Rikhard, eikä niin

komillinen kuin Falstaff, ja näin joutuu tuo prinssiparka varjoon

molemmin puolin, ja lopulta ei jää hänen liikkumatiloikseen muuta kuin

aineellisen menestyksen ahdas ala.

Ensi esiintymisestään asti hallitsee Falstaff koko näytelmää. Prinssi

kokee turhaan kohota hänen verroilleen: Falstaff on, kuten Hazlitt

sanoo, parempi ihminen heistä kahdesta. Hän lausuu vain silkan totuuden

kerskatessaan: "Minä en ole ainoastaan itse sukkela, mutta minä saan

sukkeluuden heräämään muissakin ihmisissä." Näytelmän huvittavimmat

kohdat ovat juuri hänen keksimiään ja aikaansaamiaan; ja kun prinssi

yrittää ruveta hänen kanssaan voittosille, joutuu hän alkuperäisen

keksijän höyhennettäväksi, päästelee vaarattomia ja ennalta tiettyjä

vastaväitteitään, ja antaa niin tuolle hämmästyttävälle älyn

terävyydelle toivotun tilaisuuden esiintyä kaikessa loistossaan.

Prinssin huonommuuden mittana on sekin, että Falstaff näyttää hänestä

"pikemmin hullunkuriselta kuin sukkelalta", vaikka nekin sukkeluudet,

jotka käyvät täydestä, ovat lähteneet Falstaffin rahapajasta ja

kantavat hänen ylivaltias-arvonsa leimaa. Näiden kahden miehen

erilaisuus ulottuu heidän valtasijoihinsa asti: hoviin ja kapakkaan.

Toinen on hillitty, muodollinen, väsymyksen ja täytymyksen ja

kunnianhimon rasittama; toinen on vapaa ja luonnollinen, intoa ja

hilpeyttä säihkyvä. Molemmat kulkevat peitetyin tarkoitusperin ja

pyrkimyksin, mutta kuinka eri lailla! Toisessa se on vain tahallista,

karkeaa, itsekästä ulkokultaisuutta ja petosta; toisessa väikkyy koko

maailma luulottelua ja mielihaaveilua, joka herättää hauskuutta ja

on siksi tarkoitettukin. Ei olekaan mikään ihme siis, että Falstaff

kiinnittää itseensä suurimman osan myötätuntoamme ja kääntää nurin

niskoin kaikki siveelliset peri-aatteet. Eräskin tutkija, jonka

sydämeen Falstaffin hylkääminen on kovasti koskenut, unohtaa siihen

määrään kaiken siveysoppinsa, että tekee erikoisella mielihyvällä sen

lohdullisen huomautuksen, että tuomari Tyhjäsen tuhannen puntaa ovat

varmassa tallessa Falstaffin taskussa ja että tuo miesparka on siten

edes hiukan turvattu vanhain päiväinsä varalta.

Vaikka prinssi kadottaakin ensimäisen sijan meidän myötätunnossamme,

taistelee hän kuitenkin urhoisasti sen puolesta. Shakespeare tekee

voitavansa hänen hyväkseen. Hän on uljas, rohkea ja jalomielinenkin.

Kun Falstaff kerskaa kaataneensa Percyn kaksintaistelussa, ei hän

sanallakaan viittaa omaan kuntoonsa:

Jos valhe sua auttaa, kyllä minä

Sanoilla sitä silaan kauniimmilla.

Hänessä on hiukan hellyyttäkin ja ennen kaikkea syvä tunto suuresta

vastuunalaisuudestaan. Myöskin hänen älynsä ja sukkeluutensa

olisivat huomattavia jossain muussa seurassa, ja hänen runsas

pila- ja herja-sanojen varastonsa osoittaa hänen olevan kerkeän

oppimaan. Vaikka hänen runollisuutensa läheneekin pöyhkeilevää,

mahtipontista puheentapaa, niin kykenee hän sentään vaistomaisessa

terveen järjen ja pilaumattoman maun käyttämisessään melkein vetämään

vertoja ihailtavalle Rosalindalle. "Jos sanoisin sinulle, että

olen kerran kuoleva, niin olisi se totta; mutta että se tapahtuisi

rakkaudesta sinuun, eipä koskaan, kautta taivaan, ja kuitenkin

minä sinua rakastan, liiaksikin." Kaikki on turhaa; hänen hyvät ja

rakastettavat ominaisuutensakaan eivät voi raivata hänelle tietä meidän

sydämeemme. "Jalo kääntymys", johon hän pyrkii ja josta me niin paljon

kuulemme, saa pahan tahran siitä tavasta, millä hän kohtelee entistä

reuhaustoveriansa. Hän on kavala: hän ei maksa sitä, mitä on luvannut.

Falstaff antautuu kokonaan huvitteluun, niin että arkailevain syntisten

ponnistelut ja hyveet näyttävät häneen verrattuina värittömiltä ja

viheliäisiltä. Hän astuu näyttämölle kuin mikäkin jättiläinen, nuoret

hurjastelijat kävelevät hänen suunnattomien sääriensä välitse ja

kurkistelevat joka haaralle löytääkseen itselleen kunniallisen haudan.

Kaikissa tukalissa tiloissa, häpeän ja onnettomuuden vainoomana,

kohoaa hän kuitenkin yhä uudestaan pystyyn, niin että näytelmä saa

kansanomaisen eläinsadun värityksen; suurimpana huolenamme vain on,

ett'ei sankaria milloinkaan puijattaisi; eikä häntä puijatakkaan.

Tässä hämmästyttävässä luonnekuvauksessa on enemmän Shakespearea

kuin kaikessa _Rikhard Toisen_ runollisuudessa. Falstaff on

huvinäytelmän Hamlet, käytännöllisessä neuvokkaisuudessa häntä

vahvempi, eikä suinkaan ajatuksen terävyydessäkään häntä heikompi.

Hän pitää yhtä paljon elämästä kuin Hamlet sitä inhoo; hän pettää

ja valehtelee ja varastaa vähääkään arastelematta, aikailematta;

hän pötkii käpälämäkeen tai teeskentelee kuollutta suuremmalla

uljuudella kuin muut suorittavat ritarillisia urhotekoja. Hänen

elämänsä vastoinkäymiset ja kairaukset osottavat yhä uudestaan ja

uudestaan hengen voittoa aineen yli, ja näyttävät meille jyhkeän

miehen, joka osaa asettua kaikkien niiden yläpuolelle ja irtautua

niistä, joka tyynenä, ylhäisen ylpeänä, pilventakaisena halveksii

yleistä mielipidettä, seuraa omia pyrkimyksiään ja säihkyy älyä

aina sormenpäihin asti. Häntä on sattuvasti sanottu "jonkinlaiseksi

sotilas-vapaa-ajattelijaksi". Hän ei tappele silloin kun hän ei näe

siinä mitään järkeä. Hänen puheensa kunniasta olisi Hamletkin voinut

pitää — mutta kuinka toisenlainen olisikaan ollut johtopäätös! Hän ei

hetkeksikään takerru oman viekkautensa verkkoon; hänen mielensä on

täysin vapaa tekopyhyydestä; hänen oman-arvon tuntonsa on suurenmoinen

ja järkähtämätön. Muiden, kuningasten tai tuomarein, arvostelut

hänestä eivät häntä vähääkään liikuta, kun taas vain harvat noista

muista suoriutuvat kunnialla siitä ankarasta tuomiosta, minkä hänen

puolueeton arvostelunsa heistä langettaa. Mestari Tyhjäsen olento on

kuin avoin kirja tämän tunnontarkan tutkistelun edessä. "Kummallista

on nähdä", sanoo Falstaff, "missä keskinäisessä yhteydessä hänen ja

hänen palvelijainsa henki on; he, kun häntä noudattavat, käyttäytyvät

kuin tyhmät rauhantuomarit; hän, kun heidän kanssaan seurustelee,

muuttuu rauhantuomarin tapaiseksi palvelijaksi." Terävänäköisyytensä

takia ei Falstaffia kuitenkaan pelätä; hänessä ei ole hituistakaan

pahansuontia eikä ilkeyttä; minne hän tuleekaan, sinne tuo hän oikean

ilon tuulahduksen mukanaan.

Mitenkä oli tällaista olentoa käsiteltävä? Pelkän huvin vuoksihan

hänet ensin esille nostettiin, kunnes hän nopeasti kohoutui koko

näytelmän päähenkilöksi. Ei näyttänyt olevan mitään syytä keskeyttää

hänen mellastamistansa. Hän oli käymässä vaaralliseksi. Ei pidetty

lainkaan lukua vakavista tapahtumista, koska kaikki odottivat vain

nähdäkseen, miltä kannalta Falstaff asian ottaisi. Selvä ja vapaa

näyttämö oli välttämätön kuningas Heikun isänmaallisten ja sotaisten

urhotekojen esittämiseksi; siinä ei ollut tilaa arvostelijoille eikä

saivartelijoille. Shakespeare antaa Falstaffin joutua epäsuosioon

ja karkoittaa hänet hovista. Mutta se ei riittänyt; Falstaffin

ylväsmielisyyteen kuului sekin, ettei epäsuosio tai häpeä saanut

hänessä aikaan pienintäkään muutosta, vaan että hän usein käytti

niitä välikappaleena uusiin yrityksiin. Karkoitettunakin olisi hän

todennäköisesti osottautunut yhtä vaaralliseksi kuin Napoleon Elban

saarella. Sillehän ei mahdettu mitään; yleisen turvallisuuden nimissä

ja varjellakseen häntä joutumasta huonoihin käsiin täytyi Falstaff

välttämättä lähettää paremmille metsästysmaille. Ja niin hän lopultakin

lähti, "erosi täältä niinkuin vastakastettu lapsi", ja kuningas

Heikulla on nyt tie vapaana kulkea sankarimainettaan ja kunniansa

loistoa kohti.

Falstaffin kuoleman aikaan oli Shakespearen nuoruuden ikäkin lopulleen

ehtinyt. Kaikki ihmeelliset kokemukset lontoolais-elämästä, päivien

ja öiden hurjastelut ja seikkailut, uusien huvitusten etsiminen

näyttävät ruumiillistuneen tähän suureen olentoon, nuoruuden ystävään

ja seurakumppaniin. Me voimme seurata hänen vaiheitaan hänen

varhaisemmasta poika-ijästään, jolloin hän murskasi vastustajansa

kallon hovilinnan portilla, aina hänen kuolemaansa asti hourailujen

toisessa lapsuudentilassa. Hän ei näet ollut koskaan vanha. "Häh,

lurjukset", huutaa hän Gadshillin matkamiehiä ryövättäessä, "nuortenkin

pitää elää." "Te, vanhat," huomauttaa hän ylituomarille, "te ette ota

huomioon, mihin me kykenemme, me nuoret". Jumalat, jotka hänestä paljon

pitivät, päättivät antaa hänen kuolla niinkuin hän oli syntynytkin,

pää valkoisena ja vatsa hiukan pyöreähkönä, hauskojen päiviensä

kukoistuksessa.

Kuninkaallisesta käskystä herätettiin hänet _Windsorin Iloisissa

Rouvissa_ henkiin jälleen; mutta hänen hartaat ihailijansa eivät ole

milloinkaan voineet hyväksyä sitä käsitystä, että tämäkin näytelmä

liittyisi oleellisena osana hänen vaiheidensa ja elämänsä esitykseen.

Ummehtunut ja vallaton lemmen kujeilu sopii huonosti hänen kesyttömään

hengen uljuuteensa. On hauskaa kuulla hänen äänensä sointia jälleen;

eikä hänen sukkeluutensa ole kadottanut kaikkea kirkkauttaan. Mutta

masentunut hän on ja muuttunut; hän on joutunut niin pitkälle, että

kurjasti englannin kieltä rääkkäävät ihmiset pitävät häntä pilkkanaan,

ja että kaikenlaiset poroporvarit ja heidän hassuttelevat eukkonsa ovat

tehneet hänestä ivansa esineen ja leikkikalunsa. Ja pahinta kaikesta:

keijutkin saavat hänen sydämensä pelosta värisemään. Kankuri Pulmakaan

ei ollut niin syvälle langennut. — "Kas niin, Hernekukka, raapihan

päätäni." Shakespearen on paha omatunto koko jutusta, ja hän yrittää

lauhduttaa sitä pitkällä puolustuspuheella. "Siitä näette" sanoo

Falstaff, "että älystäkin voi tulla hölmö, kun se joutuu huonoille

poluille". Mutta tuollainen puolustelu tekee asian vain pahemmaksi. Se

käärii Falstaffin luihun siveyssaarnaajan kaapuun.

Historiallisia näytelmiä, niin englantilais- kuin roomalais-aiheisia,

on usein käytetty osottamaan tekijänsä valtiollisia mielipiteitä.

Näistä mielipiteistä on ehkä liiankin helpolla oltu pääsevinään

selville; kieltää ei kuitenkaan voida, että näytelmät ovat mitä

erilaisimpiin suuntiin kallistuviin tutkijoihin tehneet erään

määrätyn, voimakkaan vaikutuksen. Varmuudella voidaan sanoa, että

Shakespearella oli hyvin rohkea käsitys lujasta hallituksesta,

sen hyödyllisyydestä ja välttämättömyydestä. Ell'ei hän olekkaan

mikään virkavallan puoltaja, on hän ainakin hyvän järjestyksen

innokas ystävä. Hänen ajattelunsa on aina ja kaikkialla runoilijan

ajattelua, ja hän katselee yhteiskunnallista järjestystäkin toisen,

avarammalle ulottuvan sopusoinnun osana. Kun hänen mielikuvituksensa

etsii tragillisuuden korkeinta kohtaa, esittää hän tavallisesti

äärimmäisen kurjuuden ja kauhistuksen muodottomana, riehuvana

sekasortona. Hänen yleissilsilmäyksensä inhimillisestä yhteiskunnasta

ja laeista, jotka sitovat ihmisen ihmiseen, on nopea kuin tähdenlento,

mutta perinpohjainen. Niinpä kiroo Timon yhdellä henkäyksellä koko

ihmiskunnan kaikkine laitoksineen:

Hellyys, rakkaus,

Jumalanpelko, oikeus, totuus, rauha,

Yölepo, kotikuri, ihmissopu,

Opit ja tavat, kaupat, elinkeinot,

Lait, säännöt, laitokset ja arvoluokat

Tuhoksi menkööt, vastakohdakseen,

Ja eläköön vain tuho!

Sama seikka esiintyy Odysseun suuressa puheessa ja useissa muissakin

murhenäytelmäin kohdissa. Hän ylistää hyvää hallitusta innolla

sellaisella, että meidät valtaa todellinen, alituinen pelko patojen

ja sulkujen murtumisesta; häntä huvittaa tuo hyvä järjestyksensä yhtä

paljon kuin maalareita ja soittotaiteilijoita huvittavat muotojen

sulavuus ja sävelaaltojen hurmaava keinunta.

Mitä tulee eri hallitusmuotojen etuihin tai vikoihin, ei tämä kysymys

ollut vielä virinnyt Elisabetin aikoina, eikä se näytä Shakespearenkaan

ajatuksia kiinnittäneen. _Julius Caesarissa_, jonka aihe kyllä olisi

tarjounut oivan tilaisuuden, seuraa hän vain uskollisesti Plutarkon

ohjausta eikä poikkea mihinkään valtiollisiin järkeistelyihin. On

usein moitittu hänen inhoovan ja pahoin kohtelevan alhaista kansaa.

Totta on kyllä, että rahvas _Henrik Kuudennessa, Julius Caesarissa

ja Coriolanuksessa_ on tehty kovin naurettavaksi ja typeräksi.

Mutta syvemmältä katsoen: tasapuoliset ajattelijat ovat aina niin

vähän tunteneet mieltymystä roskakansaan ja niin vähän kunnioitusta

alhaison räyhääviä yllyttäjiä kohtaan, ett'ei Shakespearenkaan suhde

suinkaan kummastuta; ja aina tulee muistaa, että hän oli ennen kaikkea

näytelmätaiteilija. Hänen näkökantansa määräsi hänen päähenkilöidensä

pieni ryhmä, ja varsinaiselle kansalle riitti tilaa vain vaihtelevana

taustana tai hetkellisenä katukuvana. Mutta missä yleisinhimillisiä

tunteita on ilmaistava, siinä eivät säätyluokat ja arvo-asteet merkitse

mitään; Macduff, ylhäinen aatelismies, joka on menettänyt lapsensa

kauhealla tavalla, puhuu koko ihmissuvun suulla.

Kaikesta huolimatta jää kuitenkin se vaikutelma pysyväiseksi, että

Shakespeare tässä kohdassa, ja vain tässä, menettelee jonkun verran

puolueellisesti. Luonnollistahan olikin, että hänen valtiolliset

mielipiteensä saivat värityksensä hänen ylhäisiltä tutuiltaan hovissa,

näiden huolena kun pelkästään valtiolliset asiat olivatkin, eikä hänen

oma ammattinsa ollut suinkaan omiansa hänen mielipiteitään muuttamaan.

Kuka tuntisikaan rahvaan heikot puolet ja turhamaisuuden paremmin kuin

teateri-mies? Kysymykseen ei sisälly niinkään paljon valtiollista

merkitystä; näytelmien valtiollisia mielipiteitä vastaan ei ennen

oltu käytykään sotaa, ennenkuin Amerika alkoi lukea ihmiskunnan

historiaa oman itsetietoisuutensa valossa. On totta, että Shakespeare

on omituisen kiukkuinen kaikelle tyhmyydelle ja saamattomuudelle, ja

että hän typeriä ihmisiä kohtelee yli olkain, eikä aina tee heille

oikeuttakaan. Hänen ilvehtijänsä ja moukkansa ovat usein pelkkiä

naurettavan etsimisessä erehtyneen ja tyhjäsanaisen lavertelun luomia

koneita. Tässä suhteessa on hän äärettömän kaukana Chaucerista, joka

todellakin ymmärtää yhteiskunnallisen erilaisuuden olemuksen tykkänään

toisella tavalla kuin Shakespeare, ja jonka mielestä sentähden

erilaiset yhteiskunta-asteet eivät olekaan niin tärkeitä ja huomioon

otettavia. Miten täysin todenmukaisia ja inhimillisiä olisivatkaan

olleet Moilanen ja Mukkari, Polonius ja rouva Capulet, jos heitä olisi

käsitelty Chaucerin tavoin! _Canterburyn Kertomusten_ kylänvanhin

on vain vanha, puhelias kansanmies, mutta hänen yksinkertaisessa

elämänkatsomuksessaan on sellainen voima ja sellainen totisuus, ettei

moista tavata ikinä Shakespearen porvarein joukossa. Kuitenkin tulee

meidän tässäkin kohdassa tehdä muutamia myönnytyksiä näyttämöllisen

esityksen vaatimuksille ja korkealentoisen tekotavan juurtuneille

tottumuksille. Ihmisluonnon ikitotuudet eivät menetä uskottavuuttaan

sen takia, että jotakin kuningasta käytetään niiden kuvastajana.

Suurissa murhenäytelmissään joutuu Shakespeare lopulta katselemaan

ihmis-elon salaisimpia, hirvittävimpiä puolia kasvoista kasvoihin.

Hän ei ole milloinkaan tyytynyt pelkkään haave-maailmaan,

jota koetetaan varjella ikäänkuin haurasta unikuvaa kaikelta

ulkonaiselta kosketukselta; niinpä osoittavatkin hänen näytelmänsä,

aikajärjestykseen asetettuina, todellisuus-sävyn asteettaista

vahvistumista. Ensi alussa luo hän vain hienoja ja huvittavia

vastakohtia näytelmän päähenkilöille: varhaisempain näytelmäin

elävimmät henkilöt ovat usein juuri ne, jotka hän on itse keksinyt ja

kokonaisuuteen liittänyt. Jacques ja Touchstone, Mercutio ja imettäjä,

herra Topias Räihä ja Malvolio edustavat romanttiseen juoneen osaavasti

sovellettua jokapäiväistä elämää kaikessa sen kirjavuudessa. Äpärä

Faulconbridge ja Falstaff edustavat arvostelun henkeä, joka liikkuu

kuin kotonaan historiallisten muodollisuuksienkin keskellä. Mutta

suurissa murhenäytelmissä eivät syvällisimmin ja täydellisimmin

käsitetyt luonteet ole enää sivuhenkilöiden; ne muodostavat näytelmän

sielun. Hamlet on sekä päähenkilö että arvostelija. Learin, Othellon

ja Macbethin intohimoinen kiihko on niin todellista, niin syvästi

tunnettua, ettei sitä mikään vastakohta voi enää suurentaa tai

vähentää: itse elämän keskusvarustusta järisyttää todellisuus

hyökkäyksillään ja väkirynnäköillään. Nyt ei meitä enää pelasta pelkkä

silmänkääntäjän temppu, kuten kappaleissa _Venetian Kauppias ja Mitta

Mitasta_; ei ole toivoakaan peräytymisestä tai ratkaisun siirtämisestä;

pahin, mitä saattaa sattua, on tapahtunut, meidät on ilman

huumausaineiden suomaa huojennusta pingotettu kidutustelineille, silmät

auki ja aistit luonnottomasti kiihtyneinä, ja meidän on kestettävä

loppuun.

Varhaisempain näytelmäin päivänpaisteisimmissakin kaikui pelottava

aavistus kaikesta tästä hienona raskasmielisyyden pohjasävelenä,

joka sekoitti onneen pistävän tunteen, muistuttamalla meitä

kaiken kuolevaisen epävarmasta elosta. Narrin laulamat laulut

_Loppiais-Aatossa_ antavat siitä erinomaisen hyvän käsityksen:

Mit' on lempi? Hetken ele.

Iloitse ja naureskele,

Huomist' älä mieti lain.

Käännettyinä murhenäytelmän kielelle kertovat nämä säkeet _Antoniuksen

ja Kleopatran_ tarinan. Loppulaulussa:

Kun olin minä pikkuinen nallikka vain

Satehessa ja tuulessa, hei,

on jotakin hyljätyn _Kuningas Learin_ liikuttavasta hourailusta. Sade,

joka lakkaamatta virtaa, ihmiset, jotka lukitsevat ovensa rosvojen

ja varkaiden varalta, maailma, joka on mennyt menoaan jo pitkät

ajat, kaikki nuo ovat ikäänkuin hajanaisia, himmeitä muistelmia tai

aavistuksia, jotka myllertävät lapsen mieltä. Murhenäytelmissä astuvat

ne hämärästä esiin ja ovat niin jylhiä ja todellisia päivän selkeässä

paisteessa. Olimme tottuneet pääsemään näistä tuskista havahtumalla,

mutta nyt yllättää meidät viimeinen hirmu: unemme on muuttunut

todellisuudeksi.

Taistellessaan elämän äärimmäisten ongelmain kanssa ei Shakespearella

ollut apunaan mitään taikakalua tai noitakirjaa. Opinlauseet,

järkirakennelmat, syntyjen syvien tutkimiset, siveyssäännöt — millä

tavalla pystyisivät nämä auttamaan ihmistä lopullisessa ratkaisevassa

taistelussa? Ihmiset takovat itselleen tällaisia aseita ja kerskuvat

niistä, vain huomatakseen niistä olevan pelkkää haittaa hädän hetkellä.

Shakespearen monet salaviittaukset tietoviisauteen ja järkeen

osoittavat, kuinka vähän hän niihin luotti. Vain puolihullu mestari

Laihanen ja ivasanainen Benedikt tunnustavat rakkautensakin olevan

järjen hallittavissa.