Hyvästi!
Sää yhä kiihtyy; julman kehtolaulun
Nyt varmaan saat; en taivaat' ole päivin
Noin synkkää nähnyt. Mikä hirmuhuuto?
Pois laivaan joutuun! — Haa! Kas tuossa otus!
Hukassa olen! Voi mua!
[Pakenee, karhun ahdistamana.]
Tässä kuulemme ensi kertaa karhusta puhuttavan, ja se olisi
viimeistäkin, ell'ei Shakespeare, tällä tavoin päästyään eroon
Antigonus-parasta, osavasti käyttäisi hänen jäännöksiään
huvinäytelmänsä iloiksi. Ilvehtijä tulee kertomaan monine huvittavine
yksityiskohtineen, mitenkä karhu on ehtinyt pistää poskeensa vasta
puolet aatelismiehestä ja mitenkä se vieläkin jatkaa ateriaansa.
Juuri tällaista näytelmäsepän tekotapaa kuvaamaan on käytetty sanaa
romanttinen. Perinjuurinen romanttinen tutkimus on täysin oikeassa
kumotessaan klassillisten arvostelijain Shakespearen dramallista
menettelytapaa vastaan tekemät moitteet; mutta jos se väittää
olevansa kykenemätön niitä ymmärtämään, niin tuottaa se vain häpeää
harrastajainsa älylle.
Suunnitelmaa on seurattava, alkuperäisen tarinan käänteitä ja
tapauksia kaikin mokomin noudatettava, vaikkapa mielenkiintoamme ja
myötätuntoamme loukkaakin se kummallinen oikeudenmukaisuus, jota
tehdään huvinäytelmän nimessä. Kappaleen _Lopussa Kiitos Seisoo_
päähenkilöillä on jo ennalta määrätyt paikkansa ja tehtävänsä
näytelmän pohjapiirroksessa, eikä edes Shakespearen taito voi yhdistää
sellaista, mikä ei yhteen sovi, eikä opettaa heitä suorittamaan
määrättyä tehtäväänsä heikontamatta meidän myötätuntoamme heitä
kohtaan. "En voi mielessäni mitenkään hyväksyä", sanoo Johnson,
"Bertramia, aatelismiestä, jossa ei ole vähääkään jalomielisyyttä,
nuorukaista, jossa ei ole vähääkään uskollisuutta; joka nai Helenan
kuin pelkuri raukka ja hylkää hänet kuin konna; kun tyttö on kuollut
hänen tylyytensä musertamana, koettaa hän luikerrella toisiin
naimisiin kotimaassaan, häntä syyttää eräs nainen, jota kohtaan hän
on käyttäytynyt kunniattomasti, hän puolustelee itseään valheella, ja
kuitenkin saa hän onnen omakseen". Ja Claudio, kappaleessa _Paljon
Melua Tyhjästä_, on hänen uskollinen kumppaninsa, oikea pahantapainen,
itsehyväinen nuori keikari, joka pelastuu rangaistuksesta vain muiden
hyvyyden avulla ja juonen välttämättömästä pakosta. On hauskaa kuulla
vanhan Antonion puhuvan suunsa puhtaaksi hänestä ja hänen kaltaisistaan:
Ma tunnen nuo ja tiedän
Jyvästä myöden mitä painavat:
Sisukkaat, suulaat, röyhkät muotihassut,
Jotk' iva, ilkku, vilppi, valhe suussa,
Ja kasvoill' ilme julma, pöyhkeilevät.
Eikä Beatricekaan pidä arvosteluansa suinkaan salassa.
Mutta tämähän on kirjailijan luoman henkilön arvostelua toisesta
samanlaisesta oliosta. Mitähän niiden kaikkien suuri luoja olisi
sanonut, jos häntä olisi vaadittu vastaamaan Johnsonin toistettuihin
syytöksiin? "Hän uhraa hyveen", sanoo Johnson jälleen, "sovinnaisille
tavoille, ja pitää niin paljon enemmän huolta huvittamisesta kuin
opettamisesta, että hän näyttää kirjoittavan ilman mitään siveellistä
tarkotusperää". Eiköhän Shakespeare olisi puolustanut henkilöitään
jotenkin samankaltaisella leveän huvittavalla suvaitsevaisuudella,
jota Falstaff osoittaa ryysyläis-rykmenttiään kohtaan? "Mutta
sanohan, Hannu," puhelee prinssi, "kenen väkeä nuo on, jotka tuolla
perässä tulevat?" "Minun, Heikku, minun," myöntää Falstaff varovaisen
jalomielisesti. "Noin viheliäisiä kuotuksia en ole ikänäni nähnyt",
sanoo prinssi, joka oli suora ja peloton arvostelija. Siihen vastaa
Falstaff tuollaisella sukkelalla mielikuvituksen leimauksella, joka
niin usein saattaa vastustajan hämilleen. — "No, no! Hyviä kyllä
keihään nokkaan; ruudin ruokaa, ruudin ruokaa! Ne täyttävät haudan
siinä kuin paremmatkin: kuolevaisia ihmisiä, näetkös, kuolevaisia
ihmisiä!" Eiköhän Shakespeare olisi vastannut samaan tapaan uljaiden
saivartelijain arvosteluihin? Hänen reuhastelijansa ja narrinsa ja
keikarinsa täyttävät näytelmän sommitelman siinä missä paremmatkin, ja
jos suoraan sanotaan, ovat hekin vain kuolevaisia ihmisiä. Shakespearen
huolettomuus johtuu hänen ylvään anteliaasta mielestään ja todistaa
vain hänen rajattomia käyttövarojaan.
Jos meistä joskus tuntuu vaikealta hyväksyä hänen menettelyänsä, niin
tapahtuu se osaksi sentähden, että me olemme tyytymättömiä maailman
menoon ja johtoon sekä vaadimme "runollista oikeudenmukaisuutta,"
ahdasta ja kankeaa palkintojen ja rangaistusten suhteellista
jakelemista siveellisen tunteen määräysten mukaisesti. Shakespeare
liikkuu avarammassa kehässä, jossa aurinko paistaa niin pahoille
kuin hyvillekin. Sentähden onkin hänestä helppoa hyväksyä tarinansa
tapaukset ikäänkuin kohtalon sallimina ja pitää kiinni sen
hämmästyttävimmistäkin tuomioista. Minkätähden loi hän niin läpeensä
hienon olennon kuin Imogenen tuota mustasukkaista, kelvotonta
Posthumusta varten? Hän menettelee samoin kuin luonto, joka solmii
paljon kummallisesti osuneita avioliittoja; eikä hän suuria huoli
siitä, mitä me mahdollisesti ajattelemme Posthumuksesta. Silloin
kun hän siitä huolii, silloin kun lähdetarina määrää kurjia tekoja
sellaiselle, joka on pidettävä suosittuna ja kunnioitusta herättävänä,
silloin ryhtyy hän suurenmoisiin puuhiin. _Othellon_ lähde-tarina
käsitteli vääriä epäluuloja, joita Othellossa kiihottivat viekkaan
panettelijan todisteet, epäilyksiä nuorta, viatonta vaimoaan vastaan
joka oli hyljännyt kotinsa ja isänmaansa seuratakseen häntä. Jos
nämä epäluulot olisivat saaneet kasvaa tavallisella tavalla,
mustasukkaisuuden paisuttamina, niin ne eivät olisi muodostaneet
murhenäytelmää, vaan toisen _Talvisen Tarinan_. Shakespeare uskalsi
enemmän. Heti alusta alkaen tekee hän Othellosta miehen oikein oman
sydämensä mukaan, hellän, hyväsydämisen, urhoollisen ja äärettömän
jalomielisen. Kun näytelmän alussa senatori Brabantio esiintyy
palvelijoineen ja tulisoihtuineen häntä vangitakseen, ja kun
kummallakin puolella paljastetaan miekat, esitetään Othellon luonne
valtaavalla voimalla muutamin harvoin sanoin:
OTHELLO. Pois miekat kirkkaat, kaste ruostuttaa ne.
Paremmin ijällänne hallitsette
Kuin miekallanne, hyvä herra.
Pelottomuus ja tottumus käskemään, ylpeys, joka ei halua häväistä
itseään katukahakalla, lakien ja ihmisyyden totteleminen, harmaiden
hapsien kunnioittaminen, lyhyt, sattuva puhetapa ja hienosti halveksuva
ylenkatse tuota ajattelematonta kohtaan, joka tahtoo viheliäisen
palvelijajoukon kera haastaa riitaa tasavallan komentavan sotapäällikön
ja hänen henkivartiostonsa kanssa — kaikki tämä on ilmaistu parilla
rivillä. Kaikki mitä sitten seuraa, aina näytelmän loppuratkaisuun
asti, auttaa kohottamaan Othellon ihailun korkeimmalle huipulle ja
kääntämään lukijan myötätunnon pysyvästi hänen puolelleen. Kohtaus
seuraa kohtausta, ja saattaa sanoa Shakespearen jokaisessa niistä
ponnistelevan yhä epätoivoisemmin. Mitenkä voi hän nyt tarkasti seurata
lähdetarinaa ja kuitenkin säilyttää meidän myötätuntomme Othelloa
kohtaan? Yrityksen täytyy olla hurjan rohkean, ja sitä se onkin.
Hän keksii Jagon. Jagon suuruutta mitattakoon sen seikan mukaan,
ett'ei Othello milloinkaan menetä myötätuntoamme. Verkkaan ja täysin
luvallisin keinoin, koskaan eksymättä liiallisuuksiin, liittyy nyt
tapaus toiseen, kunnes vihdoin verkko on kudottu kietomaan Othellon
pauloihinsa. Mutta tuo tapaus sinänsä ei ole hänen perikatonsa.
Yksikseen jätettynä, vaikka verkko olisikin ollut hänen ympärillään,
olisi Othello sen repinyt rikki ja pudistanut hartioiltaan. Kun
hän yltyy levottomaksi ja näyttää juuri pääsevän vapaaksi, silloin
syöksähtää Jago paikalle, pitääkseen häntä alallaan ja pakottaakseen
häntä ajattelemaan. Othellohan ei osaa lainkaan tänlaisia asioita
ajatella; hän on tottunut selkeisiin syihin, terveeseen vaistoon ja
ripeään toimintaan; nämä pitkäveteiset todistelut toisen kunnian
ryöstämiseksi kiduttavat häntä kauheasti, ja kun hän koettaa ajatella,
ajattelee hän hullusti. Hänen oma arvostelunsa itsestään on tosi:
Mies, jok' ei luulevaiseks'
Vähillä tullut, mutta yltyneenä
Rajusi julmasti.
Ei ole toista Shakespearen näytelmää, jossa mielikuvitus niin
kuumanhehkuvana väräjäisi, joka olisi niin puhdas epäselvistä ja
tarpeettomista aineksista ja niin ehyeksi kokonaisuudeksi valettu
kuin _Othello. Macbethissa_ on muutamia heikkoja kohtauksia; _Hamlet
ja Kuningas Lear_ ovat luodut monikirjavampaan muotoon, niin että
jännitys joskus höltyy ja kuumuus vähenee; _Antonius ja Kleopatra_
lähenee muutamissa kohtauksissaan varhaisempaa kronikkamaista
tekotapaa. Ylimalkaan olemme oikeassa sanoessamme Shakespearen
iloisin reippain mielin käyvän käsiksi juoneen, aiheeseen, joka on
joko hyvin mutkikas tai teennäinen tai molempia, ja sitten ryhtyvän
luomaan siihen elämää ja virkeyttä. Todenmukaisuudesta huolehtii hän
vähimmin viimeisissä näytelmissään. Kirjailija-toimintansa alkuvuosina
valmisti hän _Erehdysten Huvinäytelmänsä_, missä on kertomus kahdesta
kaksoisveljes-parista, joiden molemmat veljekset ovat niin toistensa
näköiset, ett'ei kukaan voi heitä eroittaa. Elämänsä loppupuolella
kirjoitti hän _Cymbelinen_, josta Johnson lausuu sattuvasti ja
ansion mukaan näin: "Tässä näytelmässä on paljon oikeata tunnetta,
jonkunverran luonnollista vuoropuhelua ja muutamia huvittavia
kohtauksia, mutta ne ovat saavutetut monen mahdottomuuden hinnalla.
Johtaisi tosiaankin liian laajalta arvostelemaan vastustamatonta
hengen heikkoutta, virheitä, jotka ovat niin päivän selviä, ett'ei
niitä tarvitse paljastaa, ja niin törkeitä, ettei niitä voisi
liioitella, jos lähtisimme huomauttamaan sepityksen mielettömyyttä,
toiminnan johtamisen typeryyttä, nimien ja eri aikakausien tapojen
toisiinsa sekottamista ja tapahtumain mahdottomuutta missään elämän
järjestelmässä."
Parain ja korkein osa Shakespearen mielikuvitusta ei niin sanoaksemme
puuttunut vähintäkään juonen suunnitteluun ja järjestämiseen. Mikä
juoni tahansa on hänestä kyllin hyvä, kunhan se vaan vie hänet,
olkoonpa vaikka kuinka eriskummallisia ja mutkikkaita teitä,
todenperäiseen, luonnolliseen tapahtumaan; ja niin pian kun hän vaan
on päässyt käsiksi tällaiseen todenperäiseen tapahtumaan, silloin
saavat hänen henkilönsä, jotka ovat keksityt, se myönnettäköön,
ainoastaan täyttämään jonkun paikan kertomuksessa, elämää ja
vakuuttavaisuuden voimaa. Moni runoilija, joka kiinnittää enemmän
huomiota suhdallisuuteen ja todennäköisyyteen, huomaa kuitenkin,
että hänen henkilöissään, vaikka ne eivät tee eivätkä kärsi mitään,
mikä ei selvästi ja luonnollisesti johtuisi juonen kehityksestä, ei
sittenkään puhalla oikea elämän henki, vaan lepäävät ne kuolleina
hänen käsissään. Yhteyttä, rakenteen kiinteyttä, liikanaisuuden
karttamista, yksinkertaisuuden ja järjestyksen kauneutta — sitä
opittakoon kreikkalaisilta. Mutta mistähän voitaisiin oppia tätä
elämän hämmästyttävää salaisuutta? Se on luonnon ihmetyö — ei
tuollaisen itaran ja säästeliään luonnon, jona skolastinen filosofia
luontoa ylisti, vaan todellisen luonnon, tuhlailevan, naurettavan
ylenpalttisuuden jumalattaren, joka lakkaamatta kaikkina aikoina ja
kaikissa mahdollisissa paikoissa jakelee ehtymättömiä, kummallisina
kuohuvia elämän lahjojaan. Aihe olkoon muodoton, hullunkurinen,
kuollut, ikäänkuin kivi, jonka arastelevat rakentajat muodon
säännöllisyyttä tavotellessaan hylkäsivät. Luonto ei sitä halveksi.
Mitenkä kaavan lie
Jo maannut tuokin multakokkare,
Se ennenkuin on saanut seurakseen
Vihannat sammalet ja ruohot nuo,
Ja toukat, kärpäset ja linnutkin?
Samalla tavoin Shakespearekin käsittelee aihettaan, kätkien
sen hedelmättömän kehnouden oman luomansa elämän verhoon. On
mahdotonta sanoa, milloin hän äkkiä antaa elävöittävän voimansa
esiintyä loistossaan ja vallata lukijan mielen ja sielun muutamilla
hämmästyttävän tarkoilla, sattuvilla käänteillä, jotka käyvät yli
kaiken odotuksen. Hän on luonnollisin silloin, kun hän heittää kumoon
kaikki järkiperäiset suunnittelut ja harkitsemiset. Me olemme tottuneet
jo edeltäpäin aavistamaan, millä tavalla muut tulevat käsittelemään
asioita, jotka koskevat meitä mitä läheisimmin; me tunnumme
tietävän, mitä me tulemme heille sanomaan ja me luulemme voivamme
arvata, mitä he meille vastaavat. Mutta me olemme myös tottuneet,
liiaksikin, huomaamaan, että meidän ennakkoarvelumme olikin väärä;
mitä tositeossa, todellisuudessa tapahtuu, todistaa tuon kuvailevamme
pienen ylvään draman valhetelleen, ja meidän täytyy heti tunnustaa
kuinka mitätön ja petollinen haaveemme oli, miten paljon todellisempaa,
hämmästyttävämpää on se, mikä tapahtuu, kuin se, mitä olimme keksineet.
Shakespearea lukiessamme käy meidän samalla lailla. Hänen yllättävillä,
arvaamattomilla tapahtumillaan on tuo samainen vakuuttava ominaisuus;
kerran sanottu sana tuntuu olevan lausuttu juuri välttämättömällä
paikallaan ja tavallaan, ja henkilö lakkaa olemasta vain juonen
pakosta keksitty henkilö. Luulemme tarkastelevamme todellisen elämän
tapauksia; suojaisesta piilopaikastamme katselemme kyllältämme maailman
salaisuuksia, aivan kuin olisimme Jumalan lähettämiä tiedustelijoita.
Eipä liene haitaksi johdattaa mieliin edes muutamia harvoja näistä
loistavista näyistä.
Kleopatra on joutunut Antoniuksen kuoleman jälkeen Caesarin valtaan.
Caesar neuvoo häntä jalomielisen tyynin sanoin, jotka niin hyvin
sopivat alati voittamaan tottuneelle valloittajalle, olemaan tekemättä
mitään ajattelematonta, sekä lupaa, että häntä tullaan kohtelemaan
hänen arvonsa mukaan ja että hänen pyyntönsä otetaan huomioon.
"Valtijaani ja herrani!" sanoo kuningatar; siihen vastaa Caesar
miellyttävän kohteliaasti: "Ei, ei sitä; — Hyvästi!" ja poistuu
seuralaisineen. Sitten kääntyy Kleopatra neitsyeittensä puoleen: